Anja Snellman - Lähestyminen

Tämä kirja herätti paljon tunteita, ja koen, etten osannut tähän videoon tiivistää ajatuksiani. Paljon jäi asioita videon ulkopuolelle. Esimerkiksi pidempi lähestymisteeman pohtiminen, joka oli videolla hajanainen ja liian pitkä. Pääpointit kuitenkin varmaan tulevat kirjasta videolla esille. :---) Kerrothan oman mielipiteesi kirjasta!

Anneli Auer - Murhalesken muistelmat

Nyt arvioitavana Auerin syksyn teos, joka käsittelee tapahtumien kulkua vuoden 2006 murhasta, jossa hän menetti miehensä ja sitä myötä myös elämänsä. 

Videolla mukana keskustelemassa myös Turun aikainen kaverini Saarni :) Häneltä siis sain tämän kirjan lainaan ja ylipäätän innostuksen lähteä lukemaan tämä teos.

Pekka Hiltunen - Onni

 

Tästä tää taas jatkuu! Pysykää kuulolla :-)

Marja Björk - Prole

212 sivua
Like, 2012

Marja Björkin Prole tarttui mun mukaani ihan yllättäen Lukulaarista. Prole kertoo tytöstä, joka elää kahden maailman välillä. Romaanissa matkaa kuljetaan 1960-luvulta aina tähän päivän suunnille. Björkin kuva sisäkannessa antoi kuvan hellyttävästä tädistä, joka muistelee omaa nuoruuttaan ja ehkä hieman kultaisin sanoin palaisi nuoruuteensa. Näin ei kuitenkaan ole. Björk ravistaa kaikki ajan tuomat kultahiput pois tarinassaan ja näyttää karun sekä tunkkaisen puolen perhe-elämästä, joka ajelehtii väkivallan, työväenluokan ja paremman piirin välissä. 

Takerruin kirjaan. Prole oli hyvä. Se oli kerrassaan jotain muuta, mitä odotin ja oletin. Ajattelin Prolen olevan jokin "välikirja", jonka vain luen huvin vuoksi pois alta, mutta näin ei käynytkään. Tämä jäi mun mieleeni aivan erityisellä tavalla. Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja tämä todella menee iholle. Vaikka olenkin 90-luvun lapsia, niin saatoin haistaa 70-80-luvun kirjojen sivujen kautta.

Kirjan päähenkilön näkemä ja kokema väkivalta oli ahdistavaa. Salailu ja se kaikki kovuus, johon teoksen päähenkilö joutui tottumaan arjessaan. Se välinpitämättömyys, jota päähenkilö sai vanhempiensa, erityisesti äitinsä, suunnilta kokea, oli todella inhottavan kylmää, lähes kammottavaa. 

Prolessa on jotain kiehtovaa ja pysäyttävää, kaikesta kammottavasta pahasta huolimatta. Päähenkilön äiti on jatkuvasti raskaana, juoksee baareissa, viinaa menee ja perheen tytär saa huolehtia niin itsestään kuin sisaruksistaan. Ei liene yllättävää, että tämä kirja on yksi suosikki kirjoistani tänä vuonna.

Täytyy tähän vielä sanoa, että sen lisäksi, että Prolen kieli on hyvää ja tarina arkisessa raadollisuudessaan jaksaa kantaa, niin aikaa on kuvattu kirjassa hyvin. Kirjasta suurin osa on päähenkilön nuoruudesta. Siinä aika menee hitaasti, vuodet vain tuntuvat pölyttyneiltä ja paikallaan junnaavilta. Sitten kun tämä tyttö täyttää 15 vuotta ja 16 vuotta, aika alkaa mennä nopeampaan. Mielestäni Björk on tavoittanut jotain oleellista teoksessaan elämän liukuvasta aikakäsityksestä ja -kokemuksesta.

En myöskään voi olla miettimättä, minkä verran tämän kirjan sisältö vastaa Björkin omaa lapsuutta ja menneisyyttä. Wikipedia tiesi kertoa, että Björk on nimenomaan Lieksasta, joka mainitaan kirjassakin ja hän on kirjailijan lisäksi myös juristi, oikeustieteen kandidaatti, samoin kuin kirjan päähenkilökin... 

En osaa nyt muuta sanoa tästä, kun tällainen hehkutus vain tästä syntyi!

"Hän ajatteli, että isän ja äidin tappelut sekä ero ovat hänen vikansa. Niinhän isä aina sanoi, että tuokin tuossa vielä riesana. Olisi pitänyt olla kiltimpi, vaikka olihan hän. Hän hoiti kaikkia nuorempia lapsia myöhemmin siellä Pankakoskella, minne äidin kanssa muutettiin, vaikka oli itsekin pieni."

Sofi Oksanen - Norma

Ironisesti (?) uusi hajuveteni (ah naiset ja niiden humpuukit?),
joka sopii Norman kanteen. Kannesta plussaa!

Sofi Oksasen uutuus Norma kertoo nimensä mukaisesti Norma-nimisen naisen tarinaa ja hänen kauttaan avautuu ovi niin hius- kuin kohdunvuokrausbisnekseen. Norman äidin kuoltua hän joutuu kohtaamaan äidin salaiset suunnitelmat ja sitä kautta avautuu hänelle ihan uudella tavalla myös hänen sukunsa historia. Norman hiukset kasvavat yli metrin vuorokaudessa ja hänen on leikattava niitä muutaman tunnin välein. Tälle kirja ei anna mitään selitystä, mutta viittaa pariin otteeseen hypetrikoosiin, karvojen liikakasvuun.

Kirja pureutuu hius- ja kohdunvuokrausbisnekseen tavalla, joka on erikoinen ja jotain täysin uutta. Yhden kaverini kanssa muutaman sanan vaihdoin tästä kirjasta, ja hänen mielen mielestään tämä on nimenomaan hyvä, kun tämä on aivan erilainen. 

On vaikea kirjoittaa kirjan käsittelemistä aiheista paljastamatta liikaa, mitä kirjassa tapahtuu. Niinpä ehkä lähden ruotimaan teosta noin ylipäätään. Odotukset Oksasen suhteen ovat mulla todella kovat. Olen pitänyt kaikista hänen romaaneistaan ja tämä ehkä oli nyt poikkeus tähän listaan. Normassa yhdistyy tavallaan Puhdistuksesta ja Kun kyyhkyset katosivat -teoksesta tuttu palapelimaisuus, valehtelu, juonittelu ja nimenomaan ihmissuhteiden kiemurat ja henkilöhahmojen erikoiset persoonat ja niistä juontuvat kuviot. Mutta toisaalta Norma yrittää olla jotain uutta ja vanhaa väärällä tavalla. Tässä teoksessa Oksanen ei osaa hyödyntää noita mainittuja keinoja niin hyvin kuin kahdessa edellisessä kirjassaan. Lisäksi... Lähtökohtaisesti en pidä fantasiasta. En pitänyt siitä tässäkään.

Muistan aikaisemmista Oksasen romaaneista sen, että ne kirjat tuli luettua suht nopeasti, ne kun oli kirjoitettu niin hyvin. Mutta nyt alku takkuili ja tuntui huonosti kirjotetulta. Odotukseni olivat todella korkealla kyllä ja olin juuri viimeistellyt tuon Kissani Jugoslavian, joka oli kirjoitettu todella taidokkaasti.

Henkilöhahmot ja niiden väliset suhteet jäivät aika laihoiksi. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olisin saanut minkäänlaista otetta päähenkilöön, Normaan. Vain mainittiin aina vain hänen alati kasvavat hiukset, herkkä nenä, tupakointi ja skopolamiinilaastarit. Tunnetiloja ei tunnu välittyvän ja kaikki tuntuu ikään kuin harmaalta massalta.

En voi sietää, jos kirjailija perusteettomasti ja toistuvasti toistaa tiettyjä nimiä tai paikkoja, jotka ovat tarinan suhteen irrelevantteja. Mielestäni Norma paikantuu liiaksi Sörnäisten metroasemalle. Aina kun tartuin kirjaan, aina kun luin, aina kuvittelin kaiken Sörkkaan. Se meni häiritseväksi. Mieleen jäi myös maininnat Hilpeästä Hauesta (tämä mainittiin pariin otteeseen, ja todettakoon, että tämän niminen baari on oikeasti Kurvissa) ja ABC-asemasta. Ehkä olen turhan vaativa tälle teokselle, mutta mielestäni Oksasen kaltaisen kirjailijan teoksille saakin olla.

Aihe on äärimmäisen kiinnostava ja tärkeä. Kohdunvuokrauksesta toki on kuullut keskustelua, muttei mieleen tule yhtäkään teosta, joka aihetta käsittelisi. Ja mitä tulee hiusbisnekseen, aihe oli verrattain uusi. Siitä olisi voinut melkeinpä koko teos käsitellä. Mutta olisiko se ollut silloin yhtään niin rankka ja hmmm, täysi? Tekikö kaksi suht rajua aihetta teoksesta kokonaisemman? Ehkä.

Mielestäni vain noiden kahden mielenkiintoisen aiheen problematiikan merkityksellisyyttä vie tuo fantasiakirjamainen lähestyminen Norman ja kirjassa seikkailevan Evan (ja ehkä koko Evan olemassaolon) hiuksiin ja muun muassa hiuksistalukuun. Hiuksistaluku tässä meinasi sitä, että päähenkilö kykeni haistamaan hiuksista kantajansa sairauksia ja tietoja vaikkapa elintavoista.

Teoksesta olisi mielestäni saanut erinomaisen, jos sitä olisi hiottu vielä vain. Alkua tiiviimmäksi ja vähemmän lukijan uteliaisuuden väkinäistä kiinnipitämistä. Ehkä tarinankulkua olisi voinut miettiä tarkemmin. Toki teos oli yllättävä ja kiehtova. Kun kirjasta oli luettu yli kaksi kolmasosaa, se muuttui paljon paremmaksi. Ja noh, sitten se loppuikin. Ja niin, ehkä jokin selitys tuolle yliluonnolliselle hiusjutulle. En nyt kykene sofioksaskontekstissa lukemaan tätä yliluonnollista hiussaagaa mitenkään kovin symbolisesti. Vaikka kirjassa pari naista käykin dialogia siitä, kuinka miehet vievät naisilta ne asiat, mitkä naiset ovat itse laittaneet liikkeelle ja käärivät rahat.

Jäin kaipaamaan Puhdistuksen ja Kyyhkysten kaltaista loistavaa kirjailijan esityötä, historiantuntemusta, jonkin uuden paljastamista ja tarinan palasten äärimmäisen tyydyttävää palasten loksahtamista kohdilleen. Lisäksi Stalinin lehmistä ja Baby Janesta tuttua kiehtovuutta (en osaa selittää sitä sen tarkemmin) ja ihmissuhteiden sairasta piirileikkiä, ehkäpä.

Loppuun vielä rehellisesti; tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan kansitekstin perusteella, ellen olisi tiennyt tämän olevan Oksasen teos. 

Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia on ollut koko kesän mielessäni ja vihdoin pääsin siihen käsiksi. Luin sen nautiskellen, odotellen palapelin palasten loksumista ja samalla toivoin, ettei tämä teos loppuisi milloinkaan. Tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut. Saatan sanoa tätä lempikirjakseni.

En edes tiedä, millä sanoilla aloittaisin kertomaan tästä teoksesta. Tuntuu kuin vain herättäisin vääriä mielikuvia ja toiveita, ajatuksia ja ennakko-odotuksia, jos sanoisin yhtään mitään. Teos on valtavan kiinnostava, valtavan hyvä. Jotain aivan erilaista, mitä odotin.

Ehkä otan tähän väliin takalievetekstin ja jatkan siitä.

"Albaanityttö Emine varttuu Jugoslavian maaseudulla, missä naisen paikka on kotona ja mies on perheen pää. Hänet naitetaan monipäiväisin juhlallisuuksin miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran. Kun levottomuudet pirstovat maan heidän ympäriltään, kaikki muuttuu. 

Heidän poikansa Bekim kasvaa maahan, jossa hän oppii aistimaan asenteet ja ennakkoluulot. Hän ajelehtii elämässä, kunnes eräänä päivänä menee lemmikkikauppaan ja hankkii kuningasboan. Baarissa hän kohtaa oikukkaan kissan, joka johdattaa hänet ravistelevalle matkalle menneisyyden kerroksiin."

Teoksessa yhdistyy taidokkaasti monet eri teemat. Vaikka teoksessa hypätään ajankohdasta, paikasta ja henkilöstä toiseen, se ei kuitenkaan ole liian sekava, vaan äärimmäisen kiinnostava ja herättää uteliaisuuden aina vain. Teos on vakava ja silti pakoittain leikittelevä. Kaikella on merkityksensä ja sen kaiken ymmärtäminen vaatisi ehdottomasti toisen lukukerran. Tuntuu kuin vain tässä muutamia pintaraapaisuja jakaisin ympärilleni kirjoittamalla tästä.

Katse kääntyy niin 1980-luvun Jugoslavian maaseutuun ja siinä samassa taas 2000-luvun Pristinaan ja yhtäkkiä ollaankin taas Suomessa. Ihmissuhteet ja kulttuurien kohtaaminen, kasvaminen ja pelot. Kaikki yhdistyy kauniisti ja hurjasti. Tuntuu, että teoksessa on monia kohtia, joiden viittaukset eivät avaudu ensimmäisellä lukukerralla ja tällä yleissivistyksellä. Todennäköisesti teos avautuu jokaiselle lukijalle omalla tavallaan. (Toki näin voisi sanoa mistä tahansa teoksesta, mutta erityisesti tämä. Erityisesti.)

Kissani Jugoslavia on niin kaukana ja lähellä samaan aikaan, että jokaisen pitäisi lukea se. Äärimmäisen ajankohtainen. Ikkuna niin moneen suuntaan, että huimaa.

Kerrassaan vaikea uskoa, että tämä on Statovcin esikoisteos! Hän kuljettaa tarinaa loistavan hyvin, tasapainoisesti ja kieli on niin taidokasta, ettei sitä edes huomaa. Jään odottamaan todella suurella mielenkiinnolla, mitä muuta hän mahtaa saada aikaiseksi. 

Plussana toki hyvät lainaukset! Yksi muun muassa Lady Gagalta! Yritin keksiä tähän vielä miinuksia, mutta en keksinyt muuta kuin, että tässä on hirmuisesti aiheita, joihin voisi pureutua tarkemmin ja pidemmin. Tästä ehkä seuraa, että kaikki ei ole selvää heti, ainakaan nyt kun suljin kirjan. Jään miettimään tätä. Se on ehdottoman hyvä asia mielestäni! Että puolensa ja puolensa!

Kertokaahan te muutkin mielipiteitänne! Tuntuu, että oon nyt niin tunnekuohuissa tosta kirjasta, etten osaa sanoa oikein mitään! Kaiken lisäksi tämä on nyt ensimmäinen kirjoitus tänne pitkään aikaan, sekin jännitti, hih!

Tiina Lymi - Susi sisällä

Helsinki-kirjat, 2011
223 sivua

 

Susi sisällä on teos Tuulasta ja Vesasta, heidän rakkaudesta ja sen rakkauden murenemisesta pieniksi palasiksi. Vesa vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä, hän ottaa Tuulan huomioon ja järjestää kaikkia ihania yllätyksiä vaimolleen. Heillä on kaksi suloista lasta ja vain unelmien omakotitalo Porvoosta puuttuu. Kunnes eräänä päivänä paljastuu, kuinka Vesa suutelee toista naista Mannerheimintiellä.

 

Takakannessa luvataan hulvatonta ja yllätyksellistä tarinaa pettämisestä ja petetyksi tulemisesta. Joudun taas nähtävästi kohtaamaan omat käsitykseni huumorintajustani. Minusta meinaan tässä ei ollut juurikaan mitään hulvatonta. Tämä oli surullinen ja ahdistavakin tarina. Erittäin hyvä kuvaus elämästä ja kivusta.

 

Tämä kirja nousi kyllä yhdeksi parhaimmista suomalaisten kirjailijoiden kirjoista, koska tämä on kielellisesti todella ansiokas. Lymi kirjoittaa valtavan taidokkaasti ja sitä tekstiä on nautinnollista hotkia. Sitä toivoisi, että aina löytyisi tällaisia kirjoja, jotka tulee lukeneeksi ihan hetkessä. Kieli on sujuvaa ja tarina tempaa mukaansa niin voimakkaasti, että ei huomaakaan, kuinka yhtäkkiä onkin lukenut jo sata sivua.

 

Hyvin kirjoitettu tosiaan, kivoja kekseliäitä uusia ilmauksia, vaikka tarina ei olekaan uusi. Plussaa vielä siitä, että tarina on hyvin todentuntuinen, realistinen. Toki tämä teos vahvistaa stereotypioita miehistä ja naisista tietynlaisina. Henkilöhahmot ovat varsin tavanomaisia ja teoksessa kuvataan "tavallista suomalaista miestä", "tavallista suomalaista naista" ja sitten tätä eläimellistä pettäjähirmua. Ehkä teos olisi ollut täydellinen, jos tällaiset perinteiset heteronormatiiviset kaksi lasta ja omakotitalo + koira -asetelmat olisi tässä teoksessa purettu. Noh, täytyy sanoa, että ihan tyylikäs kansi. Siitäkin tykkäsin!

 

 

Lyhyesti, eli joskus on luettava huonojakin

Einar Mar Gudmundsson - Kaikkeuden enkelit

 

Seven/Otava, 2000 (aikaisemmin Like, 1995)
sivuja 207

Lupaava kertomus skitsofreenikosta, hänen lapsuudestaan ja Kleppurin mielisairaalasta, ja siihen se sitten jääkin. Odotin kirjalta paljon, ehkä turhankin paljon, pelkästään skitsofrenia-viittauksen takia. Teos oli tavanomainen, tylsä ja kirjailija ei onnistunut luomaan mielikuvaa, että hän todella olisi päässyt mielisairaan pään sisään. Kertomus olisi voinut olla kuin kenestä tahansa ja psykoosissa poliisiasemalla pidetty taidenäyttelykin kuulostaa lähinnä kännioivallukselta.

 

Takakannessa luvataan hulvattoman hauskaa ja tragikoomista tarinaa Kleppurin mielisairaalan potilaista. Tätä ei kuitenkaan pysty kirjailija lukijalleen antamaan. Tarina on surullinen. Terveen pilkistys hullujen huoneelle, mikä tuottaa aina pettymyksen, varsinkin epäaitoudessaan. Epäaitous tuli siis mieleen mielisairaalan potilaiden harhojen mielikuvituksettomuus, kuningas ja Hitler.

 

Yhtenä ainoana plussana voisin mainita, että kirjailijan ja tarinan islantilaisuus kiehtoo, Islanti on jännittävä maa, josta saisi myyttejä ja ties mitä kaikkea irti. En tiedä, ehkä tässä oli vain kyse siitä, että tämä oli verrattain tavanomainen tarina, jolle kuitenkin asetin suuria odotuksia.

 

Ja vielä sanottava yksi iso miinus. Suomentaja Tuula Tuuva on suomentanut teoksen kömpelösti. Kieli on tökkivää ja kaikista raivostuttavinta oli näppäily- ja kirjoitusvirheet. Oikolukua jooko!

 

Saattaa olla, että olen nyt vähän ankara näille kirjoille, mutta joskus pitää kirjoittaa niistäkin kirjoista, joista ei yksinkertaisesti pidä ja myönnettävä tosi asiat. Aloitin muuten lukemaan Gudmundssonilta Beatles-manifestia, mutta päätin jättää sen kesken... Harvemmin tulee kesken jätettyä kirjoja, siis ihan lopullisesti kesken! Muut kirjabloggaajat: jätättekö te paljon kirjoja kesken vai ponnisteletteko te kurjienkin tarinoiden loppuun?

 

 

 

Jani Saxell - Ensilumi ja muita novelleja

 

WSOY, 2002
sivuja 190

 Ostin tämän teoksen kirpparilta, koska jossain määrin pidin sitä hänen myöhäisempää Minä, Lotta ja Päivikki-teostaan kiinnostavana. Mutta tässä teoksessa oli kerta kaikkiaan asioita, joita en voi sietää. Ensinnäkin, neekeri-sanan käyttö. Toiseksi, naisten ulkonäön jatkuva arvioiminen. (Feministi kiljuu täällä näppäimistöllä!) Ymmärrän, että voidaan tuota halventavaa rasistista sanaa käyttää harkitusti, kerran, esimerkiksi tuossa hänen uusnatsinovellissaan (vähän kyllä kyseenalaistan sitäkin....), mutta useampaan otteeseen, EI.

 

Novelleja suomalaisuudesta, mukamas. Alun novellit olivat kiinnostavia, vaikkakin rasistisia. (Joo kyllä, yritän erottaa kirjailijan mielipiteet hänen henkilöhahmojensa mielipiteistä, mutta tällaisessa asiassa sitä väistämättä miettii, ajatteleeko kirjailija todella niin kuin tulee yhä uudelleen kirjoittaneeksi) Loppupää on mielestäni todella tylsää pohdintaa suomalaisista jääräpäistä ja viinanjuonnista. En siispä pitänyt. Mielestäni novelleihin pitää saada sisällytettyä jokin oivallus, joka palkitsee lyhyen, mutta siltikin pitkän tekstin lukemisen. Tätä ei tässä teoksessa tapahtunut.

 

Muuta sanottavaa tässä tämän hetkisessä tunnekuohussa minulla ei ole.

 

 

Anja Kauranen (Snellman) - Kultasuu

En ole kirjoitellut ikuisuuksiin. En ole lukenut ikuisuuksiin. Oon puurtanut kouluhommia joka hetki ja lukenut artikkeleita vaan, viime aikoina en ihan niitäkään. Kaikki aika, jonka oon ennen käyttänyt lukemiseen, on ollut niin väsynyttä ja apaattista, että enpä oo muuta tehnyt kuin leffoja ja sarjoja tuijottanut. (American Horror Story! voi, sydämiä tähän)

 

WSOY, 1985
sivuja 111

 

Mutta asiaan. Löysin Kultasuun Suomalaisen löytöhyllyköstä, ja jostain syystä ajattelin sen olevan samaa maata kuin Sonja O. kävi täällä. Koko teos kertoo siis Kultasuu-lempinimellä maailmaa seilaavasta tytöstä, joka tykkää puhua miehistä ja kavereistaan. Samanlaista syvällistä sisältöä en löytänyt tästä, kuin mitä Sonja O:sta löytyi. Osaksi tähän vaikutti myös se, että koko kirja oli kirjoitettu erikoisella puhekielellä, josta täytyy sanoa, että en ymmärtäyt joitakin sanoja ja yllättäen se vaan turhautti.

 

70 sivun jälkeen olin todella valmis lopettamaan koko kirjan ja odotin vain, että saisin kirjoittaa tämän luetuksi. Ei pysynyt into eikä oikeastaan lopussa tapahtunut mitään merkittävää tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi! Nopeasti vain loppua kohden.

 

Oon tyytyväinen, että tutustuin tähän kirjaan, mutta siinä se. En oikein löydä tästä mitään uutta kirjoitettavaa ja väsymys painaa noin muutenkin. Palaan pian virkeämpänä ja iloisempa taas, sydämiä!

 

 

Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena, 2014
sivuja 166

"Vastuunkantajia, vastuunpakoilijoita, sievistelijöitä, rietastelijoita, marttyyreita, komentelijoita - Sari Pöyliön tarkkanäköiset ja riehakkaat novellit marssittavat esiin äitityyppien koko kirjon. -- Äitien tarinat kertovat myös tyttäristä, joiden mietteet tiivistyvät arkipäivän kysymyksiin ---"

Nuoria ja vanhoja tyttäriä, äitejä, isoäitejä, isiä, sukulaisia ja viranomaisia. Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on teos, joka tuo suoraan vasten kasvoja persoonallisuuksien kirjon ja ihmiskohtaloiden traagisuuden. Teoksessa on vahvoja ja voimakastahtoisia henkilöhahmoja ja heidän ovelia ja koskettavia elämäntarinoita. Takakannen tekstiä paremmin tuskin pystyy teoksen henkilökavalkadia esittelemään!

"Kuinka nopeasti vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?"

En voi olla nostamatta yhtä yksittäistä kertomusta esiin, koska se oli vaikuttavin. Sukulaisille tulee riitaa äidin hautapaikasta ja niinpä tytär päättää napata kuolleen äitinsä ruumiin kuljettaakseen sen paikkaan, jonne ajatteli äitinsä haluavan tulla haudatuksi. Kertomus on koskettava ja hurja, absurdi ja silti niin ymmärrettävä samaan aikaan! Kuinka sekaisin tärkeän ihmisen menettäminen voikaan saada ja millaisia valtataisteluja sukulaisten kesken järjestetäänkään. Väistämättä olen miettinyt tätä lukiessani, että en tahdo hautajaisia ollenkaan, jos koko se kuoleman jälkeinen elämä (heh) on yhtä riitaa lähimmäisten ihmisteni kesken.

"Lyötyään imurikaupat lukkoon hän karkasi kauppiaan kanssa. Hooverin hän otti mukaansa. Isä, Irene ja vanhemmat laapset ihmettelivät päivällisen puuttumista, kunnes löysivät kylmästä uunista viestin: 'Lähden etsimään iloa elämääni. Terveisin Fanni (äiti)'"

Toinen mieleenpainuvin kertomus oli tarina naisesta, joka karkaa pölynimurikauppiaan kanssa ja tarina päättyy surkuhupaisasti! En voi paljastaa tässä koko tarinaa, vaikka kovasti kihisten haluaisinkin kertoa tämän! Loistavaa, että kirjan nimeksi on nostettu toinen mielestäni parhaimmista kertomuksista.

Tarinat kuroutuvat yhteen, vaikka aluksi luulen kaikkien kertomusten olevan vain yksittäisiä novelleja. Se oli ihan miellyttävä tapa! Pölyinmurikauppias on humoristinen, vaikka pohjimmiltaan kaikessa on kyse ihmisyyden suurimmasta haasteesta; äitiydestä. Tätä kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, että voisinko antaa tämän kirjan omalle äidilleni lahjaksi. Ehkä olisin turhan vakavahenkinen enkä osaisi nähdä itseäni antamassa tätä lahjaksi kuin vain joillekin, joilla tiedän olevan juuri kirjaan sopiva tietynlainen huumorintaju.

Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,

hän kirjoittaa pienelle paperilapulle

jonka on ojentamaisillaan

muka ojentaa

ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus

vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu

ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin

lempeys tuhoaa mielen

olen hyvässä pulassa täällä

missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja

kipu hohtaa hämärässä

WSOY, 2014
sivuja 106

RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.

Se oli arktinen tyttö

Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi

Eikä puhunut kuin jääkaapille

tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle

Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla

se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella

lauloi ja kertoi iltasatuja

kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä

Se oli vaikea,

varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli

pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,

arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä

jääpuikkosormillaan

Jani Saxell - Minä, Lotta ja Päivikki

"Minä, Lotta ja Päivikki on ajan pintaa ankarasti harjaava romaani. Se kertoo Tuukka Salmisen vaiheista opiskelijapoliitikkona, toimittajana ja taiteilijanalkuna. Teos on myös rakkausromaani, jonka päähenkilö yrittää valita kahden naisen välillä. Salminen pakenee valintaa yhä uusiin mahdollisuuksiin, vältellen tekojensa seurausten kohtaamista loppuun asti. Syvältä kaluttu elämä opettaa Salmista Siperian lailla, kouriintuntuvasti ja masennuslääkkeidenkin läpi. Samalla Salminen yrittää pelastaa maailmaa, mutta punavihreä aate ei tarjoa direktiiviä rakkauselämälle."

 

WSOY, 2003
sivuja 311

Aloitan jälleen takakannen tekstillä, kun tuota paremmin en varmaan osaisi kirjaa tiivistääkään. Tuukka Salminen on vähän itseään täynnä oleva, hitusen pelokas ja ahdistunut bentsodiatsepiiniriippuvainen, joka kirjoittaa runoja, vaikuttaa opiskelijapolitiikassa ja tekee juttuja yliopistolla pyöriviin lehtiin. Päähenkilö sekoilee naisten kanssa, kuten tuo nimikin jo antaa ymmärtää. Vaikka ajatusmaailmalta olenkin päähenkilön kanssa samoilla linjoilla, en voi olla ärsyyntymättä sen mahdottoman raivostuttavia pelleilyitä ihmisten tunteilla.

 

Jos pääsee nyt tästä ns. henkilökohtaisesti kiukutuksesta eroon, niin muuten kirja on todella kiinnostava. Saxell kuvaa opiskelijamaailmaa todella kiinnostavasti ja luin tämän todella hujauksessa. Olen itsekin kiinnostunut ylioppilaskunnan edustajiston ja valiokuntien toiminnasta, jolloin aiheet tosiaan liippaavat läheltä. Voin tosin hyvin kuvitella, että asiaan perehtymättömille ja yliopistomaailmasta tai yliopistopolitiikasta vähät välittävälle tämä teos on raskas tai ainakin rasittava.

 

Kiinnostavaa teoksessa on myös se, että siellä täällä pudotellaan kiinnostavien ajattelijoiden nimiä. Heti ensimmäisillä sivuilla on Sapfolta lainaus ja mainitaan myös Epikuros. Voin myös nähdä tämän kaiken jonkinmoisena turhana leikittelynä, mutta itse pidin siitä.

 

Teoksessa on eläväisen oloisia ja värikkäitä henkilöhahmoja, esimerkiksi juuri nimessäkin mainitut Lotta ja Päivikki. Jonkin verran tosin häiritsee, että tässä kirjassa esiintyy nimeltä joitain poliitikkoja, esms Ben Zyskowicz, mutta sitten joihinkin viitataan eri nimellä, esms Kaapo Karpinmäki, mikä on mielestäni kuulostaa todella tyhmältä.

 

Tästä on jo hetki, kun tämän luin, mutta silti haluaisin antaa tälle neljä tähteä. Tämä oli kerrassaan kiinnostava teos, vaikka kaltaistani feministiä ärsyttää, että minkä ihmeen takia kirjailijan tarvitsee luoda niin mielenkiintoinen hahmo, joka sitten kohtelee naisia miten sattuu? Teos olisi jo itsessään tarpeeksi kiinnostava, vaikka se ei revittelisikään ihmissuhdedraamalla. No, mutta koska yliopisto, yliopistopolitiikka, politiikka, vihervassarimeininki, runoilijuus ja toimittaja samassa paketissa, niin kyllä:

 

 

Toivo Laakso - Kuin ensi kesä

Otava, 2005
sivuja 91

Kuin ensi kesä on runoteos valosta, olemassaolosta, veljestä ja tulevaisuudesta sekä menneisyydestä. Nämä ovat ne teemat, jotka koskettivat ja nousivat itselleni kaikista merkityksellisimmiksi. Laakson runot ovat osittain kuin puolikkaita ajatuksia, hiomattomia aforismeja, loistavia oivalluksia ja pidempiä kertomuksia sekä pieniä palasia elämästä, sieltä täältä.

 

Kerrassaan kiehtova kokonaisuus, jolla varmasti on tarjottavaa jokaiselle runoudesta vähänkin kiinnostuneelle. Laakso avaa runoissaan niin monia aiheita pienessä tilassa, että ihan huimaa. Olen varma, että jos lukisin tämän kirjan uudelleen kahden vuoden päästä, tai ehkä jopa puoli vuottakin riittäisi, niin kiinnittäisin huomiota jo eri kohtiin ja tämä puhuttelisi taas eri tavalla, ehkä näkisin tästä sellaisia puolia, joita en nähnyt nyt.

 

Voisi sanoa, että tämän teoksen kanssa voisi kasvaa. No mutta, nopeasti luettavissa, lohduttava ja syvällinen. Voi olla, että puolet teoksesta jäi huomiotta, kun kiinnitin huomioni vain tiettyihin kohtiin. Mukavaa vaihtelua.

 

Kaikki viittaa siihen

että sanojen takana

on tilaa

 

*

 

Tekee mieli vaihtaa kaikki

ei mihinkään

joka on sattumalta läsnä.

 

*

 

Ikää tulee

kolotuksia

yksinäisyys

mustetta hattuun

sanoo setä

on valmentauduttava

kuolemaan

setä teki arkun

meni sinne odottamaan

sitten yllätti nälkä

ja tupakantuska

 

*

 

Eivät kaikki

joista sinä tykkäät

voi sinusta tykätä

se tekee kipeää

 

kävelet päivän luota

toisen luokse

käsilläsi

 

*

 

Ajan hampaalla

on sinussa vielä syötävää

Vainajien päivän jälkeenkin

 

oikea tosi

sinut saa tolaltaan

mitä se on mitä tämä on

 

*

 

Ei saa ojentaa hullulle

valtakunnan avaimia

se saa ne muutenkin

 

*

 

Arvostelkaa minua yritysteni mukaan, ei erehdysteni.

 

*

 

Kuoltuaan hän muuttui valokuvaksi jota hänestä ei otettu.

 

*

 

Tämä sairauskohtauksen kaltainen onnentila.

 

*

 

Luoja ei luovu ideoistaan, Saatana saaliistaan.

 

*

 

Ihmisiä kuolee liikaa, koska niitä on liikaa, koska ne haluava liikaa, hihkuvat ja luulevat liikaa, veli sanoo.

 

*

 

Ikuisuuskaan ei ole kaikille sama.

 

*

 

Köyhyys on kuin liian pienet siivet.

 

*

 

Niin paljon on olematta.

 

 

 

 

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta

Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."

 

Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."

 

Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.

 

Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.

 

Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.

 

Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.

 

"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."

 

Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua

"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.

 

Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.

 

(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)

 

Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.

 

Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.

 

Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.

 

En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.

 

Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.

 

 

 

Jarkko Tontti - Jacasser

Otava, 2009
sivuja 72

 

Nopealukuinen runoteos, jonka on ahmaissut ennen kuin huomaakaan! Kiinnostava ja samalla luotaantyöntävä, se oli hämmentävä tunne. Tontti osaa leikitellä toden totta sanoilla ja runot ovat täynnä miellyttäviä oivalluksia. Lisäksi hän rakentaa kiinnostavasti tarinan ja kokonaisen elämän runojen myötä. Välillä hän palaa Jacasserin lapsuuteen ja välillä taas hyppää vanhuuteen.

 

Lisäksi teoksessa on välissä hyppäyksiä 1900-luvun alkupuolelle. Kiehtovaa, mutta samalla raskasta. Kerrankin on tunne, ettei ole valmis johonkin teokseen. Tai ehkä vain otin sen liian nopeasti!

 

"Isä huomasi Jacasserin taipumuksen kaunotaiteeseen varhain, jo ensimmäinen teos johti löylytykseen, sinisellä tussilla seinään luotu vuoristo, ainoa halkeama muuten moitteettomassa olohuoneessa."

 

"Lapsena Jacasser luki vain katastrofiuutisia,

valmistautui korvaamaan menehtyneet

vastasi puhelimeen,

                         sanoistaan

ja kaikesta,

kuin lihatiskillä hymyilevä kauppias takaa laadun,

                         kärsimyksen, sen historian.

 

Nyt Jacasser huolehtii ulkonäöstään myös ollessaan yksin,

on vastuussa ja useilla kielillä,

uusilla ja

    jo kuolleilla

 

kielillä on Jacasser, yhä vain

kieltä, sitä jäntevää lihaa"

 

"Jacasser menettää ystäviä

                     kokoajan

ne karkaavat, katoavat

                                        horisonttiin

vaikka Jacasser pitää jokaisesta

 

tasapuolisesti

 

kurkusta kiinni potkaisee polvitaipeeseen

paon pysäyttämiseksi."

 

 

Pekka Hiltunen - ISO

WSOY, 2013
sivuja 414

"Minun teki mieli nousta ylös ja sanoa Erikille (painonhallintaryhmän vetäjä/terveydenhoitoalan ihminen), että älä opeta meitä, älä päätä puolestamme. älä erehdy pitämään meitä suurina, harhautuneina lapsina. Emme me olleet vain kokomme. Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa." s. 180

"'Oletko Erik koskaan miettinyt, että mitä jos maailmassa onkin tarkoitettu olevan myös lihavia?- kysyin. "Että jos se onkin lopulta ihan ok, että osa meistä vain on paljon isompia kuin muut, ja me voitaisiin kaikki suhtautua siihen ihan rauhassa." s. 256

Kuten useimmat kirjablogimaailmaa seuraavat tietävät, että moni bloggaaja on lukenut Hiltusen teoksen ISO, joka kertoo 37-vuotiaasta Annista, joka on lukuina 168cm ja 138kg. Anni on iso ja terve, ja hän joutuu kamppailemaan suuresti ulkomaailman paineita ja ihmisten ilkeyttä vastaan. Lihava nainen herättää tunteita ja ajatuksia niin kadulla kuin terveydenhoitopuolellakin. 

Täytyy sanoa, että luin tämän kirjan jo viime viikolla, mutta tästä kirjasta oli äärimmäisen vaikea kirjoittaa. Tämä herätti hurjasti tunteita ja paikoin itketti. Lukukokemus oli ajoittain kivinenkin tie. Jokaisen on varmasti jollain tasolla helppo samaistua Anniin, vaikka ei olisikaan ylipainoinen. Yhtä kaikki, hurja teos, jota ei mielestäni voi ohittaa välinpitämättömänä!

Teos on äärimmäisen hyvällä asialla, sillä aihe on todella todella merkittävä ja tärkeä, kapinoivakin. Iso antaa todella paljon informaatiota lihavuuden monista tasoista kaikenkokoisille ihmisille. Paljon kiitosta siis Hiltuselle antaumuksella tehdystä taustatyöstä, niin kaiken faktan esiin kaivamisesta kuin henkilökohtaisten kokemusten esille kaivamisesta. Esimerkkinä kirjassa esitetyistä fakta-asioita ovat lihavuusleikkaukset, dieetit, painoindeksi sekä sen historia ja lihavuuden ja laihuuden terveysfaktat niin puolesta kuin vastaan. Kokemukseen perustavia raastavia kohtauksia Hiltunen kokoaa muun muassa istumisen vaikeudesta huteroiden tuolien takia, työnantajien lihaviin kohdistuvasta syrjimisestä, kiusaamisesta, huutelusta, erilaisista dieeteistä, kirjaston tietopalvelusta ja siitä, kuinka talkkia täytyy laittaa läskien alle, ettei iho hierry rikki.

Iso on elämänmakuinen, aito, rohkea, itsevarmuutta lukijalle antava ja ennen kaikkea taistelutahtoa herättävä. Ihailen niin kirjailijaa kuin kirjan päähenkilöäkin! Teksti on hyvää. Laadusta ei ole kiinnostavan aiheen kustannuksella tingitty. Ison lukee nopeasti, se on koukuttava. Se tulee lähelle lukijaa niin kaikessa paljaudessaan, mutta myös siinä, että teoksessa astellaan tuttuja katuja niin Tampereella kuin Helsingissä. Kuvailu on hyvää ja voin nähdä silmissäni tapahtumat.

Hellyttävän yksityiskohdan lisää teokseen Annin ystävyys Huivirouvaan. Tämä ystävyys heijastelee päähenkilön empaattisuutta ja kiltteyttä menemättä mielestäni kuitenkaan ällöttävyyksiin saakka.

Olen häkeltynyt, kun Hiltunen todella lahjakkaasti pääsee naisen pään sisään!

Muistan jostain lukeneeni, että teosta oltaisiin kritisoitu vain yhden aiheen jankkaamiseksi. Toisaalta päähenkilö itse julistautuu yhden asian ihmiseksi. Lisäksi mielestäni on luonnollista, että jos ympäristö jatkuvasti jaksaa muistuttaa ilkeilyllään toisen ihmisen erilaisuudesta, puhumattakaan yleisestä käsityksestä, että lihavat ovat käveliä sairausaikapommeja, on hyvin vaikea sivuuttaa nämä kaikki tunteet ja elää normaalisti ajatellen niitä näitä. Kuin mikä tahansa asia, niin yhtälailla tällainen merkittävä arkeen vaikuttava asia varmasti nousee tavallisella ihmisellä ajatusten keskiöön.

Kritiikkiä vähän kirjalle siitä, että loppu meni vähän liian hyvin, epäuskottavan hyvin. Yhtäkkiä päähenkilön asiat alkavat järjestyä ja hups vain, hänet pyydetään televisioon ja niinpoispäin. Ehkä olisi pitänyt pitää siinä lopussakin kiinni arkisesta realismista, vaikka sitä tietysti toivoo jokaiselle kovia kokeneelle paljon hyvää.

Lisäksi mietin, että tämä teos olisi voinut ottaa tiukemmin hampaisiinsa vallitsevan kulttuurin ja sen, kuinka tosi monet lihavuusvastaiset projektit vain tukevat kapitalismin hegemonista asemaa. Lääketiede kaupallistuu ja tällaisia teoksia tarvitaan yhä kipeämmin. Toki Anni kritisoi kovasti tuota Erikiä ja yksityisen sektorin painonhallintaryhmää, jossa jokaiselle yhtäkkiä suositellaankin mitäs muutakaan kun lihavuusleikkausta.

Mutta lisää, vielä lisää! Itse olen monesti pohtinut isojen naisten vaatemallistoja, sitä miksei niitä aluksi ollut ja miten niiden määrä on nyt räjähdysmäisesti kasvanut. Ajateltiinko ennen, että ei tehdä lihaville vaatteita, jotta ne laihduttaisivat (takaisin normiin! ja lisää tuloja laihdutustuotteiden valmistajille, kuntosaliyrittäjille ja muille lihavuudella rahastaville) ja sitten yhtäkkiä huomattiinkin, että lihavatkin saattavat omistaa rahaa ja kaiken sen laihdutusbisneksen lisäksi käyttää rahansa vaatteisiin? Äh, jostain luin joskus vähän parempaa pohdintaa aiheesta, mutta tämän olisi voinut ottaa mukaan kirjaan myös. (Mutta toisaalta! Teoksessa oli aivan todella, todella paljon kaikkea, että huh!)

Varmaan koko kirjablogimaailma on ehtinyt kirjoittaa tästä ennen minua, varsinkin ne jotka myös saivat tämän arvostelukappaleena. Mutta todettakoon, että tämä on tulossa nyt pokkarina ja että tämä on teos, joka ei näillä näkymin muutu ihan hetkessä epäajankohtaiseksi. Ja niin, monien muiden kirjabloggaajien tavoin olen samaa mieltä, että iso-sanan olisi voinut korvata jollain muullakin ilkeällä adjektiivilla. Tässä kuitenkin tulen pohtineeksi, että onko todella mitään muuta ihmisen ruumiiseen liittyvää osaa tai kohtaa, joka olisi tällä tavoin nostettu pilkattavaksi?

PS, Harvoin linkitän muihin kirjablogeihin, mutta nyt on pakko. Mielenkiintoisin ja liikuttavin kirjoitus on ehdottomasti Lukutoukan kulttuuriblogin arvostelu! Huh!

PPS, Voisiko tästä alkaa Suomen läskiaktivismiaalto? (Olisi hurjan hurjan hienoa, jos sen pistäisi aluilleen juuri mies! Tämä vaikuttaa näkemyksiini miehistä!) Ja kannattaa lukea tämän lisäksi myös Koolla on väliä! -teos, joka antaa aiheeseen vähän erilaista akateemisempaa esseenäkökulmaa. (Luin sen viime kesänä, mutta se oli niin hyvä ja monimuotoinen kirja, etten kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan siitä mitään silloin.)

"Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan tavallisina, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia. Eikä meitä näy julkisuudessa kuin toisinaan, vaikka useimmissa maissa suuri osa kansasta on lihavia. Tämän ajan piti olla moniarvoinen, sanotaan että ihmiset ymmärtävät ja arvostavat nyt erilaisuutta yhä paremmin, mutta se ei päde isokokoisiin. Meitä ei tarvitse ymmärtää." s. 274