Anneli Auer - Murhalesken muistelmat

Nyt arvioitavana Auerin syksyn teos, joka käsittelee tapahtumien kulkua vuoden 2006 murhasta, jossa hän menetti miehensä ja sitä myötä myös elämänsä. 

Videolla mukana keskustelemassa myös Turun aikainen kaverini Saarni :) Häneltä siis sain tämän kirjan lainaan ja ylipäätän innostuksen lähteä lukemaan tämä teos.

Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,

hän kirjoittaa pienelle paperilapulle

jonka on ojentamaisillaan

muka ojentaa

ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus

vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu

ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin

lempeys tuhoaa mielen

olen hyvässä pulassa täällä

missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja

kipu hohtaa hämärässä

WSOY, 2014
sivuja 106

RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.

Se oli arktinen tyttö

Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi

Eikä puhunut kuin jääkaapille

tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle

Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla

se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella

lauloi ja kertoi iltasatuja

kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä

Se oli vaikea,

varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli

pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,

arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä

jääpuikkosormillaan

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!