Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."

Marie Darrieussecq - Sikatotta

Marie Darrieussecqin teos Sikatotta kertoo raastavan metamorfoosin ja sitoo sen yhteiskunnalliseen rappioon. Naiseus, metamorfoosi, miehet, valta ja dystopia. Siispä, vau. Sikatotta aloittaa viattomasti ja lukija, ainakin minä, elän pitkään illuusiossa, että kirja kertoo siitä, kuinka pinnallinen nainen päätyy kemikaliokauppaan töihin, myy naisille kosmetiikkaa ja miehille muita palveluja ja kaiken tämän jälkeen pikku hiljaa alkaa muuttaa muotoaan naisesta siaksi. Luulin, että tämä on vain jokin näpäytys turhamaisuudelle, mutta ei! Tämä piti sisällään kaikkea muutakin.

Kirjaa kirjoittaa siaksi jo hyvin pitkälle muuttunut nainen, jolla hädin tuskin pysyy kynä enää kädessä kiinni ja sanat päässä. Hän kirjoittaa viattomasti, jollain tapaa huolemattomastikin. Kappas, yhtäkkiä hän päätyykin tekemään likaisia asioita miehille ja silti hän ottaa kaiken niin välinpitämättömästi. Ajoittain tämä kerrontatapa "päädyinpä pidätetyksi ja hullujen huoneelle" luo tarinaan inhottavan liiallisen liioittelun maun, vaikka toisaalta koko tarina on absurdi.

Seuraavaksi huomaan suhtautuvani naiseen säälien. Häntä on käytetty hyväksi, hän  on ollut tarpeellinen niin kauan kuin vain on ollut hyödyksi kemikaliokaupalle ja miehelleen. Sitten hän saa lähteä ja hän ei merkkaa enää kellekään yhtään mitään. Hän ei merkitse edes itselleen mitään. Hän suhtautuu raivostuttavan huolehttomasti tai välinpitämättömästi ja sinisilmäisesti kaikkeen mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänelle tehdään.

kuva lainattu luvalla
Päiväni ovat luetut -blogista :-)

Kun tarina kulkee eteenpäin paljastuukin jo kirjan yhteiskunnallinen funktio, jos näin voi ilmaista. Maailma on mullistunut ja kaikesta kauheudesta päähenkilö ei onneksi joudu todistamaan, hän on nimittäin ollut viemäreissä ja muissa piilopaikoissaan omissa maailmoissaan. Valta on kaantunut muutamien tiettyjen miesten syliin ja kukaan ei tunnu olevan turvassa. Maailma on muuttunut niin välinpitämättömäksi, että oksettaa.

Loppu on surullinen.

Mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu hyvin. Absurdi ja ahdistava. Ei kuitenkaan päässyt lempikirjojeni joukkoon, vaikka tämä onkin erilainen yhteiskunnallisesti vaikuttava kirja. Ehkä luen tämän vielä jossain vaiheessa uudelleen. Helppolukuinen. Inhorealistinen, kuvottavia kohtauksia.