maanantai 29. joulukuuta 2014

Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

Sammakko, 2012 (alk. 2002)
300 sivua
Perustuuko tämä kaikki todella tositapahtumiin? Absurdi, jännittävä, salamyhkäinen, kiehtova ja koukuttava, surumielinen, tavanomainen ja silti todella mieletön sekä samalla ihan loistavakin teos.
 
"Juoksee saksien kanssa on tositarina pojasta, jonka runoilijaäiti antaa hämmästyttävästi joulupukkia muistuttavan psykiatrin kasvatettavaksi. Augusten Burroughs huomasi 12-vuotiaana asuvansa keskellä viktoriaanista kurjuutta tohtorin eriskummallisen perheen parissa ja ystävystyi takapihalla asuvan pedofiilin kanssa. Tämä on tarina lainsuojattomasta lapsuudesta, jossa säännöistä ei ole kuultukaan ja missä joulukuusi pysyy pystyssä vuodet ympäriinsä, missä Valiumia napsitaan kuin karkkia ja ikävystymisen yllättäessä sähköshokkiterapiakoneesta on apua. Hauska ja kauhistuttava tarina tavallisen pojan selviytymisestä mitä epätavallisimmissa olosuhteissa."
 
Hauska ja kauhistuttava tosiaan. Ehkä tämä saattaa ajautua enemmän tuon kauhistuttavan puolelle. Sitä tulee jotenkin surulliseksi, miksi pieni poika joutuu kärsimään tuollaisesta. Ja toki myös siksi, että mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa, mikä on totuus!
 
Mielestäni Augusten-hahmon homous olisi pitänyt tulla käsittelyyn selkeämmin, samoin kuin hänen äitinsä naissuhteet. Ihan varma en ole siitä, mihin aikakauteen tämä teos sijoittuu, ehkä sanoisin 1980-90-luvulle. Mutta tästä huolimatta, nuo ovat niin yhteiskunnallisesti kuin varmasti yksilötasollakin merkittäviä asioita, joita ei voi vain ohittaa seksikohtauksen turvin.
 
Burroughs kirjoittaa todella loistavasti. Hänen kirjoitustyylinsä saa lukijan roikkumaan kiinni hänen kirjaimissaan ja kaikki vilahtaa silmien edessä liian nopeasti. Oon kovassa flunssassa ja migreenissä, niin ehkä tän syvällisempää analyysia en osaa tästä teoksesta antaa. Todella kiinnostava kokemus kerrassaan! Outo, mutta sympaattinen.
 
 
 
ps! Tämä teos oli 50. lukemani kirja tänä vuonna! Ennätyksiä rikotaan!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Anja Kauranen (Snellman) - Kultasuu

En ole kirjoitellut ikuisuuksiin. En ole lukenut ikuisuuksiin. Oon puurtanut kouluhommia joka hetki ja lukenut artikkeleita vaan, viime aikoina en ihan niitäkään. Kaikki aika, jonka oon ennen käyttänyt lukemiseen, on ollut niin väsynyttä ja apaattista, että enpä oo muuta tehnyt kuin leffoja ja sarjoja tuijottanut. (American Horror Story! voi, sydämiä tähän)
 
WSOY, 1985
sivuja 111
 
Mutta asiaan. Löysin Kultasuun Suomalaisen löytöhyllyköstä, ja jostain syystä ajattelin sen olevan samaa maata kuin Sonja O. kävi täällä. Koko teos kertoo siis Kultasuu-lempinimellä maailmaa seilaavasta tytöstä, joka tykkää puhua miehistä ja kavereistaan. Samanlaista syvällistä sisältöä en löytänyt tästä, kuin mitä Sonja O:sta löytyi. Osaksi tähän vaikutti myös se, että koko kirja oli kirjoitettu erikoisella puhekielellä, josta täytyy sanoa, että en ymmärtäyt joitakin sanoja ja yllättäen se vaan turhautti.
 
70 sivun jälkeen olin todella valmis lopettamaan koko kirjan ja odotin vain, että saisin kirjoittaa tämän luetuksi. Ei pysynyt into eikä oikeastaan lopussa tapahtunut mitään merkittävää tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi! Nopeasti vain loppua kohden.
 
Oon tyytyväinen, että tutustuin tähän kirjaan, mutta siinä se. En oikein löydä tästä mitään uutta kirjoitettavaa ja väsymys painaa noin muutenkin. Palaan pian virkeämpänä ja iloisempa taas, sydämiä!
 
 

lauantai 18. lokakuuta 2014

Lukematon lokakuu?

Täytyy tännekin kirjoittaa vähän tilannepäivitystä. Olen siispä omistanut koko syksyn opiskelulle ja romaanien lukeminen on jäänyt todella vähälle. Olen lukenut koko vuoden aikana yhteensä 47 kirjaa ja oon hyvin ylpeä tuosta lukemasta. En oo muistaakseni koskaan aikaisemmin minään vuonna lukenut näin ahkerasti. Tosin, eipä mulla ole luetut-listoja kuin parin vuoden takaa säilynyt.

No, tulinpa teille kertomaan, että kirjojen sijasta olen lukenut hurjan määrän artikkeleita. Boldattuja voin suositella. En jaksa lähteä erittelemään näitä noin muuten.

> Seija Ridell (toim) - Julkinen tila tänään - kuhinaa lomittuvilla rajapinnoilla
> Jaana Parviainen - Choreographing resistances
> Jaana Parviainen - Mediakaupungin viettelyn logiikka ja kairoottiset silmänräpäykset
> A-K Kuustonen & M. Laine - Leikkien ajateltu - piirtäen tehty
> Juhana Venäläinen - Oikeus urbaaniin tilaan
> A-K Kuusisto & Arponen co - Miksi maankäytön pieniä ilkeitä ongelmia on niin vaikea ratkaista?
> Ari Hirvonen - Kiistojen kaupunki
> Lance Bennett - Organization in the crowd
> Tiina Rättilä - Politiikan valtausoperaatio
> Olympe de Gouges: Declaration of the Rights of Women and the (Female) Citizen (1791)

Ja täytyy hehkuttaa, tänään oivalsin, että Niin&Näin-lehden arkistoista on mahdollista ladata pdf-tiedostoina kiinnostavia artikkeleita, joita on julkaistu ko lehdessä. Uusimpia tietenkään ei löydy, mutta paljon kaikkea kiinnostavaa kyllä.

Ja vielä seuraava hehkutus! Tilasin booky.fista (tämä ei ole maksettu mainos :D) Merleau-Pontyn Filosofisia kirjoituksia ja oon todella innoissani! Ei toimituskuluja ja 2e maksamalla sain paketin vielä nopeemmalla toimituksella!! Huh!


 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Magnus Bärtås & Fredrik Ekman - Hirviöidenkin on kuoltava, ryhmämatka Pohjois-Koreaan

Tammi, 2014
sivuja 281
Hirviöidenkin on kuoltava on kiinnostava katsaus Pohjois-Korean niin historiaan kuin nykytilanteeseenkin. Heti ensimmäiseksi haluan tuoda esiin parhaimman asian koko teoksessa: sillä on hyvä viitekehys, jos näin voi ilmaista. Pohjois-Koreaa lähdetään tarkastelemaan teoksessa elokuvamaailman lähtökohdista. Teos ei yritäkään antaa kokonaiskuvaa Pohjois-Korean historiasta ja sitten jatkaa vähän nykypäivän tilanteesta, vaan kaikki sidotaan Kim dynastiaan ja elokuvamaailmasta tunnettujen Choi Eun-heen ja Shin Sang-okin sieppaukseen. Kerrassaan erinomainen ratkaisu. Bärtås ja Ekman lähtevät ryhmämatkalle kyseiseen maahan ja koko heidän matkansa aikansa, he tarkastelevat kaikkea näkemäänsä hallitsijan ja siepatuiden perspektiivistä.
 
En voi olla vertaamatta tätä teosta Timo Laineen Torakoita ja panssarivaunuja -teokseen, joka on juuri minulla luettavana. Torakoita ja panssarivaunuja on teos itäblokin maista Neuvostovallan aikana ja sen murenemishetkinä. Tästä kirjasta on tulossa oma arvostelunsa, kun vain saan sen luettua. Mutta nyt vähän avaan sitäkin. Siinä kirjailija kertoo hyvin omakohtaisesti kokemuksiaan matkustaessaan itäblokin maissa. Se on kiinnostavaa, mutta ainoastaan se "minä kävin matkalla, koska olen utelias" lähtökohtana ei riitä. Ainakaan tuon Bärtåsin ja Ekmanin kirjan jälkeen. Yksi asia Laineen teoksessa on todella paljon parempi, siinä on valokuvia. Bärtås ja Ekman kirjoittavat paljon kuvaamisesta teoksessaan, mutta siinä ei kuitenkaan ole yhtään ainoatakaan kuvaa. Haluaisin nähdä!
 
Elokuvat ja propaganda antavat Hirviöidenkin on kuoltava -teokselle raamit, joiden avulla koko maata ja sen menoa hahmotetaan. Se on minusta loistavaa. Ei yritetä hyppiä aiheesta toiseen ja kertoa vähän kaikesta. Loppujen lopuksi, kun kirjan saa loppuun, niin siinä joutuukin toteamaan, että todella, kirjassa oli ihan hirmuinen määrä informaatiota. Teos meinaan päättyy tarkasteluun, jossa kerrotaan aina tähän päivään saakka Pohjois-Korean, lännen ja Etelä-Korean vaikeasta tilanteesta, ydinasekehittelyistä ja sellaisesta. Tämän kaiken faktan lisäksi teos sisältää tutkimustietoa kyseisestä maasta sekä pieniä nippelitietoja ja hauskoina näyttäytyviä huomioita. (ks. lainaus alla)
 
Paikoitellen teos on raskas. En ole nähnyt yhtäkään korealaista elokuvaa, joten tietoni ja kokemukseni tästä ovat hyvin heikkoja. Jossain kohtaa lopussa pitkä elokuvien nimi ja vuosiluku listaus alkaa väsyttää ja haluaisin vain ohittaa muutamia sivuja. Jos oikein viimeisen päälle teoksen haluaisi hinkata, niin teoksessa voisi olla kuvia kyseisistä elokuvista. Se antaisi vähän konkretiaa ja pitäisi keskittymisen yllä.
 
Monitasoinen, kattava ja todella kiinnostava teos. Välillä tosin tuntui, että hypittiin liiaksikin ajasta ja paikasta toiseen (meinaan tällä, että välillä oltiin vuodessa 1978 ja välillä taas 2000-luvulla ryhmämatkalla). Mutta ehkä se olisi vain ollut tekstin jäsentelystä kysymys. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kiinnostaa Pohjois-Korea. Koskaan en ole näin paljon kyseisestä kommunistisesta diktatuurista tietoa saanut. Teos ei ole helpoin, mutta antoisin.
 
"Me nauramme mr Songin kanssa, nyt me kuulumme hänen jengiinsä ja kysymme ikään kuin ohimennen, onko totta, että miehille sallitaan vain viisi hiustyyliä. Olemme lukeneet asiasta kertovan artikkelin ja nähneet Youtubessa pohjoiskorealaisesta televisiosta peräisin olevan videopätkän, jonka otsikkona oli "Leikkauttakaamme tukkamme sosialistiseen elämäntapaan sopivaan muotoon". Televisio kuvaa sopimattomia tukkatyylejä salaa kaduilla, ja filmissä pysäytellään muutamia kansalaisia, jotka ovat ylittäneet rajan kasvattamalla pitkän niskatukan. Ohjelmassa sanotaan, että tuollaiset hiustyylit vaikuttavat kielteisesti älykkyyteen. Pitkä tukka imee ravintoa, ja tästä seuraa aivojen energiansaannin väheneminen. -- Mr Song jäykistyy heti. Nyt hän näyttää huolestuneelta. Hän ihmettelee, mistä me moista olemme kuulleet. Hän kysyy, mainittiinko lehtikirjoituksessa jotain vääränlaisen hiustyylin takia annettavaa rangaistusta."
 
+
 

Tiina Rosenberg - Arvot mekin ansaitsemme

Tammi, 2014
sivuja 194
Arvot mekin ansaitsemme -nimi on teokselle aivan liian heikko. Koko teos on voimakas kannanotto ja poliittinen teksti demokratiasta ja tasa-arvosta Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut, että rasismista, fasismista ja populismista olisi enää mitään mielenkiintoista sanottavaa, ikään kuin kaikki olisi jo sanottu. Mutta ei, Rosenberg kokoaa yhteen perinteistä tasa-arvon ja demokratian määritelmää, mutta yhdistää ne taas feminismiin ja laajemmin historiaan sekä nykypäivän tapahtumiin. Hän kutoo mielenkiintoisen kattauksen vanhaa ja uutta oivallusta.
 
Jokaisen omasta tulevaisuudestaan välittävän pitäisi lukea tämä kirja. Tässä oli uutta vihervassarifeministillekin, saati sitten sellaiselle, joka haluaisi jotain suht helppotajuista, mutta silti älyllistä analyysia ajastamme ja vallitsevasta ilmapiiristä. Rosenberg seuraa tarkkaan poliittista kenttää ja hänen tekstistään huokuu lukeneisuus ja se, että tätä on pohdittu, tästä on luettu ja tämä on tärkeää.
 
Itselleni kaikista kiinnostavinta oli demokratian ja feminismin yhteenpunoutuminen Rosenbergin tekstissä. Lisäksi teos ehtii Timo Soinin ja Euroopan populististen puolueiden luettelemisen lisäksi pohtia seksikauppaa, Pussy Riotia, protestimaskuliinisuutta, taidetta, anarkismia ja avantgardea.
 
"Taide ja kaikki julkiset esiintymiset ilmaisevat jotain poliittisesti joko tietoisesti tai tiedostamatta. Tämä koskee erityisesti tapahtumia, jotka kerskuvat epäpoliittisuudellaan. Taide ei ole merkityksellistä vain sen vuoksi, että taiteilijat päättävät nostaa tiettyjä kysymyksiä esille. Erilaiset tilanteet ja tapahtuvat voivat syystä tai toisesta politisoitua, vaikka se ei olisi ollutkaan alkuperäinen ajatus. Poliittinen taide voi olla propagandistista ja agitatorista, mutta useimmiten poliittinen taide esiintyy kriittisenä lähestymistapana ja haastaa normatiivisia ajatusmalleja ja kategorioita. Poliittinen taide tapahtuu usein julkisessa tilassa, ja sen lähtökohta on tietoinen ajatus siitä poliittisesta tempauksesta, jota ollaan tekemässä, vaikkei seurauksista aina voidakaan olla varmoja. Poliittisen taiteen tehtävä on avata yhteisön silmät ja saada ihmiset ajattelemaan."
 
Lisäksi täytyy myöntää, että Arvot mekin ansaitsemme toi esille sekularismin, feminismin ja rasismin suhteen, vaikka tätä en ollut aikaisemmin tullut näin suorasti ajatelleeksi. Sekularismi eli uskonnon ja valtion erottaminen toisistaan on nähty edistyksen merkkinä, vaikkakin sitä voidaan käyttää välineenä rasismiin, esimerkiksi Ranskassa, kun uskonnollisten symboleiden käyttö on kielletty. Siinä mielessä feministien ja HLBTIQ-ihmisten tulisi olla varuillaan, etteivät he hyppää "vahingossa" rasismin puolelle. Näin itse ainakin asian eilen yöllä kahden aikaan ymmärsin. Uutena käsitteenä, mutta ei ehkä ilmiönä, tuli homonationalismi ja pinkwashing, joka on mielestäni aivan käsittämätöntä. HLBTIQ-ihmisten asema länsimaisissa yhteiskunnissa on parantunut, jolloin he kokevat integroituneensa yhteiskuntaan ja tällöin tämä synnyttää nationalismia ja siten siitä eteenpäin rasismia ja fasismia.
 
Voi että, kunpa minäkin osaisin laittaa ajatukseni yhtä selkeästi sanallisesti esille kuin Rosenberg. Hattua täytyy nostaa ja hänelle. Täytyy vielä todeta, että tässä yksi uusi idoli.
 
Jos jotain kritiikkiä teokselle pitäisi antaa, niin miinusta ehdottomasti liian laimeasta nimestä ja takakannen tekstistä! Kumpikaan ei anna aavistustakaan, kuinka voimakasta, mielenkiintoista ja tärkeää tekstiä kirja pitää sisällään ainutlaatuisesti muotoiltuna.
 
 

torstai 21. elokuuta 2014

Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena, 2014
sivuja 166
"Vastuunkantajia, vastuunpakoilijoita, sievistelijöitä, rietastelijoita, marttyyreita, komentelijoita - Sari Pöyliön tarkkanäköiset ja riehakkaat novellit marssittavat esiin äitityyppien koko kirjon. -- Äitien tarinat kertovat myös tyttäristä, joiden mietteet tiivistyvät arkipäivän kysymyksiin ---"

Nuoria ja vanhoja tyttäriä, äitejä, isoäitejä, isiä, sukulaisia ja viranomaisia. Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on teos, joka tuo suoraan vasten kasvoja persoonallisuuksien kirjon ja ihmiskohtaloiden traagisuuden. Teoksessa on vahvoja ja voimakastahtoisia henkilöhahmoja ja heidän ovelia ja koskettavia elämäntarinoita. Takakannen tekstiä paremmin tuskin pystyy teoksen henkilökavalkadia esittelemään!

"Kuinka nopeasti vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?"

En voi olla nostamatta yhtä yksittäistä kertomusta esiin, koska se oli vaikuttavin. Sukulaisille tulee riitaa äidin hautapaikasta ja niinpä tytär päättää napata kuolleen äitinsä ruumiin kuljettaakseen sen paikkaan, jonne ajatteli äitinsä haluavan tulla haudatuksi. Kertomus on koskettava ja hurja, absurdi ja silti niin ymmärrettävä samaan aikaan! Kuinka sekaisin tärkeän ihmisen menettäminen voikaan saada ja millaisia valtataisteluja sukulaisten kesken järjestetäänkään. Väistämättä olen miettinyt tätä lukiessani, että en tahdo hautajaisia ollenkaan, jos koko se kuoleman jälkeinen elämä (heh) on yhtä riitaa lähimmäisten ihmisteni kesken.

"Lyötyään imurikaupat lukkoon hän karkasi kauppiaan kanssa. Hooverin hän otti mukaansa. Isä, Irene ja vanhemmat laapset ihmettelivät päivällisen puuttumista, kunnes löysivät kylmästä uunista viestin: 'Lähden etsimään iloa elämääni. Terveisin Fanni (äiti)'"

Toinen mieleenpainuvin kertomus oli tarina naisesta, joka karkaa pölynimurikauppiaan kanssa ja tarina päättyy surkuhupaisasti! En voi paljastaa tässä koko tarinaa, vaikka kovasti kihisten haluaisinkin kertoa tämän! Loistavaa, että kirjan nimeksi on nostettu toinen mielestäni parhaimmista kertomuksista.

Tarinat kuroutuvat yhteen, vaikka aluksi luulen kaikkien kertomusten olevan vain yksittäisiä novelleja. Se oli ihan miellyttävä tapa! Pölyinmurikauppias on humoristinen, vaikka pohjimmiltaan kaikessa on kyse ihmisyyden suurimmasta haasteesta; äitiydestä. Tätä kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, että voisinko antaa tämän kirjan omalle äidilleni lahjaksi. Ehkä olisin turhan vakavahenkinen enkä osaisi nähdä itseäni antamassa tätä lahjaksi kuin vain joillekin, joilla tiedän olevan juuri kirjaan sopiva tietynlainen huumorintaju.



Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,
hän kirjoittaa pienelle paperilapulle
jonka on ojentamaisillaan
muka ojentaa
ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus
vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu
ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin
lempeys tuhoaa mielen
olen hyvässä pulassa täällä
missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja
kipu hohtaa hämärässä



WSOY, 2014
sivuja 106
RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.




Se oli arktinen tyttö
Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi
Eikä puhunut kuin jääkaapille
tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle
Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla
se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella
lauloi ja kertoi iltasatuja
kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä
Se oli vaikea,
varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli
pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,
arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä
jääpuikkosormillaan

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Jani Saxell - Minä, Lotta ja Päivikki

"Minä, Lotta ja Päivikki on ajan pintaa ankarasti harjaava romaani. Se kertoo Tuukka Salmisen vaiheista opiskelijapoliitikkona, toimittajana ja taiteilijanalkuna. Teos on myös rakkausromaani, jonka päähenkilö yrittää valita kahden naisen välillä. Salminen pakenee valintaa yhä uusiin mahdollisuuksiin, vältellen tekojensa seurausten kohtaamista loppuun asti. Syvältä kaluttu elämä opettaa Salmista Siperian lailla, kouriintuntuvasti ja masennuslääkkeidenkin läpi. Samalla Salminen yrittää pelastaa maailmaa, mutta punavihreä aate ei tarjoa direktiiviä rakkauselämälle."
 
WSOY, 2003
sivuja 311
Aloitan jälleen takakannen tekstillä, kun tuota paremmin en varmaan osaisi kirjaa tiivistääkään. Tuukka Salminen on vähän itseään täynnä oleva, hitusen pelokas ja ahdistunut bentsodiatsepiiniriippuvainen, joka kirjoittaa runoja, vaikuttaa opiskelijapolitiikassa ja tekee juttuja yliopistolla pyöriviin lehtiin. Päähenkilö sekoilee naisten kanssa, kuten tuo nimikin jo antaa ymmärtää. Vaikka ajatusmaailmalta olenkin päähenkilön kanssa samoilla linjoilla, en voi olla ärsyyntymättä sen mahdottoman raivostuttavia pelleilyitä ihmisten tunteilla.
 
Jos pääsee nyt tästä ns. henkilökohtaisesti kiukutuksesta eroon, niin muuten kirja on todella kiinnostava. Saxell kuvaa opiskelijamaailmaa todella kiinnostavasti ja luin tämän todella hujauksessa. Olen itsekin kiinnostunut ylioppilaskunnan edustajiston ja valiokuntien toiminnasta, jolloin aiheet tosiaan liippaavat läheltä. Voin tosin hyvin kuvitella, että asiaan perehtymättömille ja yliopistomaailmasta tai yliopistopolitiikasta vähät välittävälle tämä teos on raskas tai ainakin rasittava.
 
Kiinnostavaa teoksessa on myös se, että siellä täällä pudotellaan kiinnostavien ajattelijoiden nimiä. Heti ensimmäisillä sivuilla on Sapfolta lainaus ja mainitaan myös Epikuros. Voin myös nähdä tämän kaiken jonkinmoisena turhana leikittelynä, mutta itse pidin siitä.
 
Teoksessa on eläväisen oloisia ja värikkäitä henkilöhahmoja, esimerkiksi juuri nimessäkin mainitut Lotta ja Päivikki. Jonkin verran tosin häiritsee, että tässä kirjassa esiintyy nimeltä joitain poliitikkoja, esms Ben Zyskowicz, mutta sitten joihinkin viitataan eri nimellä, esms Kaapo Karpinmäki, mikä on mielestäni kuulostaa todella tyhmältä.
 
Tästä on jo hetki, kun tämän luin, mutta silti haluaisin antaa tälle neljä tähteä. Tämä oli kerrassaan kiinnostava teos, vaikka kaltaistani feministiä ärsyttää, että minkä ihmeen takia kirjailijan tarvitsee luoda niin mielenkiintoinen hahmo, joka sitten kohtelee naisia miten sattuu? Teos olisi jo itsessään tarpeeksi kiinnostava, vaikka se ei revittelisikään ihmissuhdedraamalla. No, mutta koska yliopisto, yliopistopolitiikka, politiikka, vihervassarimeininki, runoilijuus ja toimittaja samassa paketissa, niin kyllä:
 
 

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kirppislöydöt!


Pakkasin hillerit ja tavarat ja suuntasin Turkuun. Tein eilen ja tänään aikamoisia kirjalöytöjä kirppareilta. Manhattanin Kirppis-Center, Ykköstien kirpputori, Mimmin kirppis, Kirppismaailma... :) Toivottavasti noista kuvista saapi jotain selvää! Jännittävin löytö oli Mimmin kirppikseltä kahdella eurolla bongattu Esko Ervastin Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche!!
 
Lisäksi eilen lukemani Toivo Laakson teos on yksi löydöistä. Siitä ehdinkin jo kirjoittaa. :--) Yhteensä nämä kaikki + tuo Laakson teos olivat 21,50 euroa, jee! :> Ps, kuvat otettu tabletin kameralla, joten laatu ei ole mitenkään paras! :P



Toivo Laakso - Kuin ensi kesä

Otava, 2005
sivuja 91
Kuin ensi kesä on runoteos valosta, olemassaolosta, veljestä ja tulevaisuudesta sekä menneisyydestä. Nämä ovat ne teemat, jotka koskettivat ja nousivat itselleni kaikista merkityksellisimmiksi. Laakson runot ovat osittain kuin puolikkaita ajatuksia, hiomattomia aforismeja, loistavia oivalluksia ja pidempiä kertomuksia sekä pieniä palasia elämästä, sieltä täältä.
 
Kerrassaan kiehtova kokonaisuus, jolla varmasti on tarjottavaa jokaiselle runoudesta vähänkin kiinnostuneelle. Laakso avaa runoissaan niin monia aiheita pienessä tilassa, että ihan huimaa. Olen varma, että jos lukisin tämän kirjan uudelleen kahden vuoden päästä, tai ehkä jopa puoli vuottakin riittäisi, niin kiinnittäisin huomiota jo eri kohtiin ja tämä puhuttelisi taas eri tavalla, ehkä näkisin tästä sellaisia puolia, joita en nähnyt nyt.
 
Voisi sanoa, että tämän teoksen kanssa voisi kasvaa. No mutta, nopeasti luettavissa, lohduttava ja syvällinen. Voi olla, että puolet teoksesta jäi huomiotta, kun kiinnitin huomioni vain tiettyihin kohtiin. Mukavaa vaihtelua.
 
Kaikki viittaa siihen
että sanojen takana
on tilaa
 
*
 
Tekee mieli vaihtaa kaikki
ei mihinkään
joka on sattumalta läsnä.
 
*
 
Ikää tulee
kolotuksia
yksinäisyys
mustetta hattuun
sanoo setä
on valmentauduttava
kuolemaan
setä teki arkun
meni sinne odottamaan
sitten yllätti nälkä
ja tupakantuska
 
*
 
Eivät kaikki
joista sinä tykkäät
voi sinusta tykätä
se tekee kipeää
 
kävelet päivän luota
toisen luokse
käsilläsi
 
*
 
Ajan hampaalla
on sinussa vielä syötävää
Vainajien päivän jälkeenkin
 
oikea tosi
sinut saa tolaltaan
mitä se on mitä tämä on
 
*
 
Ei saa ojentaa hullulle
valtakunnan avaimia
se saa ne muutenkin
 
*
 
Arvostelkaa minua yritysteni mukaan, ei erehdysteni.
 
*
 
Kuoltuaan hän muuttui valokuvaksi jota hänestä ei otettu.
 
*
 
Tämä sairauskohtauksen kaltainen onnentila.
 
*
 
Luoja ei luovu ideoistaan, Saatana saaliistaan.
 
*
 
Ihmisiä kuolee liikaa, koska niitä on liikaa, koska ne haluava liikaa, hihkuvat ja luulevat liikaa, veli sanoo.
 
*
 
Ikuisuuskaan ei ole kaikille sama.
 
*
 
Köyhyys on kuin liian pienet siivet.
 
*
 
Niin paljon on olematta.
 
 
 
 

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta


Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."
 
Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."
 
Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.
 
Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.
 
Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.
 
Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.
 
"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."
 

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua
"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.
 
Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.
 
(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)
 
Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.
 
Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.
 
Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.
 
En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.
 
Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.
 
 

 

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Luettuja kirjoja tänä vuonna 33

Vuonna 2013 luin yhteensä 31 kirjaa ja vuonna 2012 yhteensä 38 kirjaa. Nyt olen siis toukokuun lopussa saanut täyteen sen kirjamäärän, jonka luin KOKO viime vuonna!! Ihan uskomatonta. Tuntuuu ihan valtavan ihanalta ja hyvältä, kun tajuaa oman kirjahullaantumisensa :--) Ihanaa kesän alkua kaikille! <3 div="" style="text-align: center;"> 
Tässä teille kesäntoivotukseksi viimevuotinen kukkakuvani! Hihi :)

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Jarkko Tontti - Jacasser

Otava, 2009
sivuja 72
 
Nopealukuinen runoteos, jonka on ahmaissut ennen kuin huomaakaan! Kiinnostava ja samalla luotaantyöntävä, se oli hämmentävä tunne. Tontti osaa leikitellä toden totta sanoilla ja runot ovat täynnä miellyttäviä oivalluksia. Lisäksi hän rakentaa kiinnostavasti tarinan ja kokonaisen elämän runojen myötä. Välillä hän palaa Jacasserin lapsuuteen ja välillä taas hyppää vanhuuteen.
 
Lisäksi teoksessa on välissä hyppäyksiä 1900-luvun alkupuolelle. Kiehtovaa, mutta samalla raskasta. Kerrankin on tunne, ettei ole valmis johonkin teokseen. Tai ehkä vain otin sen liian nopeasti!
 
"Isä huomasi Jacasserin taipumuksen kaunotaiteeseen varhain, jo ensimmäinen teos johti löylytykseen, sinisellä tussilla seinään luotu vuoristo, ainoa halkeama muuten moitteettomassa olohuoneessa."
 
"Lapsena Jacasser luki vain katastrofiuutisia,
valmistautui korvaamaan menehtyneet
vastasi puhelimeen,
                         sanoistaan
ja kaikesta,
kuin lihatiskillä hymyilevä kauppias takaa laadun,
                         kärsimyksen, sen historian.
 
Nyt Jacasser huolehtii ulkonäöstään myös ollessaan yksin,
on vastuussa ja useilla kielillä,
uusilla ja
    jo kuolleilla
 
kielillä on Jacasser, yhä vain
kieltä, sitä jäntevää lihaa"
 
"Jacasser menettää ystäviä
                     kokoajan
ne karkaavat, katoavat
                                        horisonttiin
vaikka Jacasser pitää jokaisesta
 
tasapuolisesti
 
kurkusta kiinni potkaisee polvitaipeeseen
paon pysäyttämiseksi."
 
 

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.
 
 
 
 
 
Otava, 2011
sivuja 218
 
"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."
 
Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.
 
Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.
 
Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.
 
"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."
 
 
 
 
Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.
 
 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.
 
Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.
 
"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.
 
 
Tammi, 2005
sivuja 285
 
 

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Pekka Hiltunen - ISO

WSOY, 2013
sivuja 414
"Minun teki mieli nousta ylös ja sanoa Erikille (painonhallintaryhmän vetäjä/terveydenhoitoalan ihminen), että älä opeta meitä, älä päätä puolestamme. älä erehdy pitämään meitä suurina, harhautuneina lapsina. Emme me olleet vain kokomme. Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa." s. 180

"'Oletko Erik koskaan miettinyt, että mitä jos maailmassa onkin tarkoitettu olevan myös lihavia?- kysyin. "Että jos se onkin lopulta ihan ok, että osa meistä vain on paljon isompia kuin muut, ja me voitaisiin kaikki suhtautua siihen ihan rauhassa." s. 256

Kuten useimmat kirjablogimaailmaa seuraavat tietävät, että moni bloggaaja on lukenut Hiltusen teoksen ISO, joka kertoo 37-vuotiaasta Annista, joka on lukuina 168cm ja 138kg. Anni on iso ja terve, ja hän joutuu kamppailemaan suuresti ulkomaailman paineita ja ihmisten ilkeyttä vastaan. Lihava nainen herättää tunteita ja ajatuksia niin kadulla kuin terveydenhoitopuolellakin. 

Täytyy sanoa, että luin tämän kirjan jo viime viikolla, mutta tästä kirjasta oli äärimmäisen vaikea kirjoittaa. Tämä herätti hurjasti tunteita ja paikoin itketti. Lukukokemus oli ajoittain kivinenkin tie. Jokaisen on varmasti jollain tasolla helppo samaistua Anniin, vaikka ei olisikaan ylipainoinen. Yhtä kaikki, hurja teos, jota ei mielestäni voi ohittaa välinpitämättömänä!

Teos on äärimmäisen hyvällä asialla, sillä aihe on todella todella merkittävä ja tärkeä, kapinoivakin. Iso antaa todella paljon informaatiota lihavuuden monista tasoista kaikenkokoisille ihmisille. Paljon kiitosta siis Hiltuselle antaumuksella tehdystä taustatyöstä, niin kaiken faktan esiin kaivamisesta kuin henkilökohtaisten kokemusten esille kaivamisesta. Esimerkkinä kirjassa esitetyistä fakta-asioita ovat lihavuusleikkaukset, dieetit, painoindeksi sekä sen historia ja lihavuuden ja laihuuden terveysfaktat niin puolesta kuin vastaan. Kokemukseen perustavia raastavia kohtauksia Hiltunen kokoaa muun muassa istumisen vaikeudesta huteroiden tuolien takia, työnantajien lihaviin kohdistuvasta syrjimisestä, kiusaamisesta, huutelusta, erilaisista dieeteistä, kirjaston tietopalvelusta ja siitä, kuinka talkkia täytyy laittaa läskien alle, ettei iho hierry rikki.

Iso on elämänmakuinen, aito, rohkea, itsevarmuutta lukijalle antava ja ennen kaikkea taistelutahtoa herättävä. Ihailen niin kirjailijaa kuin kirjan päähenkilöäkin! Teksti on hyvää. Laadusta ei ole kiinnostavan aiheen kustannuksella tingitty. Ison lukee nopeasti, se on koukuttava. Se tulee lähelle lukijaa niin kaikessa paljaudessaan, mutta myös siinä, että teoksessa astellaan tuttuja katuja niin Tampereella kuin Helsingissä. Kuvailu on hyvää ja voin nähdä silmissäni tapahtumat.

Hellyttävän yksityiskohdan lisää teokseen Annin ystävyys Huivirouvaan. Tämä ystävyys heijastelee päähenkilön empaattisuutta ja kiltteyttä menemättä mielestäni kuitenkaan ällöttävyyksiin saakka.

Olen häkeltynyt, kun Hiltunen todella lahjakkaasti pääsee naisen pään sisään!

Muistan jostain lukeneeni, että teosta oltaisiin kritisoitu vain yhden aiheen jankkaamiseksi. Toisaalta päähenkilö itse julistautuu yhden asian ihmiseksi. Lisäksi mielestäni on luonnollista, että jos ympäristö jatkuvasti jaksaa muistuttaa ilkeilyllään toisen ihmisen erilaisuudesta, puhumattakaan yleisestä käsityksestä, että lihavat ovat käveliä sairausaikapommeja, on hyvin vaikea sivuuttaa nämä kaikki tunteet ja elää normaalisti ajatellen niitä näitä. Kuin mikä tahansa asia, niin yhtälailla tällainen merkittävä arkeen vaikuttava asia varmasti nousee tavallisella ihmisellä ajatusten keskiöön.

Kritiikkiä vähän kirjalle siitä, että loppu meni vähän liian hyvin, epäuskottavan hyvin. Yhtäkkiä päähenkilön asiat alkavat järjestyä ja hups vain, hänet pyydetään televisioon ja niinpoispäin. Ehkä olisi pitänyt pitää siinä lopussakin kiinni arkisesta realismista, vaikka sitä tietysti toivoo jokaiselle kovia kokeneelle paljon hyvää.

Lisäksi mietin, että tämä teos olisi voinut ottaa tiukemmin hampaisiinsa vallitsevan kulttuurin ja sen, kuinka tosi monet lihavuusvastaiset projektit vain tukevat kapitalismin hegemonista asemaa. Lääketiede kaupallistuu ja tällaisia teoksia tarvitaan yhä kipeämmin. Toki Anni kritisoi kovasti tuota Erikiä ja yksityisen sektorin painonhallintaryhmää, jossa jokaiselle yhtäkkiä suositellaankin mitäs muutakaan kun lihavuusleikkausta.

Mutta lisää, vielä lisää! Itse olen monesti pohtinut isojen naisten vaatemallistoja, sitä miksei niitä aluksi ollut ja miten niiden määrä on nyt räjähdysmäisesti kasvanut. Ajateltiinko ennen, että ei tehdä lihaville vaatteita, jotta ne laihduttaisivat (takaisin normiin! ja lisää tuloja laihdutustuotteiden valmistajille, kuntosaliyrittäjille ja muille lihavuudella rahastaville) ja sitten yhtäkkiä huomattiinkin, että lihavatkin saattavat omistaa rahaa ja kaiken sen laihdutusbisneksen lisäksi käyttää rahansa vaatteisiin? Äh, jostain luin joskus vähän parempaa pohdintaa aiheesta, mutta tämän olisi voinut ottaa mukaan kirjaan myös. (Mutta toisaalta! Teoksessa oli aivan todella, todella paljon kaikkea, että huh!)

Varmaan koko kirjablogimaailma on ehtinyt kirjoittaa tästä ennen minua, varsinkin ne jotka myös saivat tämän arvostelukappaleena. Mutta todettakoon, että tämä on tulossa nyt pokkarina ja että tämä on teos, joka ei näillä näkymin muutu ihan hetkessä epäajankohtaiseksi. Ja niin, monien muiden kirjabloggaajien tavoin olen samaa mieltä, että iso-sanan olisi voinut korvata jollain muullakin ilkeällä adjektiivilla. Tässä kuitenkin tulen pohtineeksi, että onko todella mitään muuta ihmisen ruumiiseen liittyvää osaa tai kohtaa, joka olisi tällä tavoin nostettu pilkattavaksi?

PS, Harvoin linkitän muihin kirjablogeihin, mutta nyt on pakko. Mielenkiintoisin ja liikuttavin kirjoitus on ehdottomasti Lukutoukan kulttuuriblogin arvostelu! Huh!

PPS, Voisiko tästä alkaa Suomen läskiaktivismiaalto? (Olisi hurjan hurjan hienoa, jos sen pistäisi aluilleen juuri mies! Tämä vaikuttaa näkemyksiini miehistä!) Ja kannattaa lukea tämän lisäksi myös Koolla on väliä! -teos, joka antaa aiheeseen vähän erilaista akateemisempaa esseenäkökulmaa. (Luin sen viime kesänä, mutta se oli niin hyvä ja monimuotoinen kirja, etten kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan siitä mitään silloin.)

"Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan tavallisina, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia. Eikä meitä näy julkisuudessa kuin toisinaan, vaikka useimmissa maissa suuri osa kansasta on lihavia. Tämän ajan piti olla moniarvoinen, sanotaan että ihmiset ymmärtävät ja arvostavat nyt erilaisuutta yhä paremmin, mutta se ei päde isokokoisiin. Meitä ei tarvitse ymmärtää." s. 274