Marja Björk - Prole

212 sivua
Like, 2012

Marja Björkin Prole tarttui mun mukaani ihan yllättäen Lukulaarista. Prole kertoo tytöstä, joka elää kahden maailman välillä. Romaanissa matkaa kuljetaan 1960-luvulta aina tähän päivän suunnille. Björkin kuva sisäkannessa antoi kuvan hellyttävästä tädistä, joka muistelee omaa nuoruuttaan ja ehkä hieman kultaisin sanoin palaisi nuoruuteensa. Näin ei kuitenkaan ole. Björk ravistaa kaikki ajan tuomat kultahiput pois tarinassaan ja näyttää karun sekä tunkkaisen puolen perhe-elämästä, joka ajelehtii väkivallan, työväenluokan ja paremman piirin välissä. 

Takerruin kirjaan. Prole oli hyvä. Se oli kerrassaan jotain muuta, mitä odotin ja oletin. Ajattelin Prolen olevan jokin "välikirja", jonka vain luen huvin vuoksi pois alta, mutta näin ei käynytkään. Tämä jäi mun mieleeni aivan erityisellä tavalla. Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja tämä todella menee iholle. Vaikka olenkin 90-luvun lapsia, niin saatoin haistaa 70-80-luvun kirjojen sivujen kautta.

Kirjan päähenkilön näkemä ja kokema väkivalta oli ahdistavaa. Salailu ja se kaikki kovuus, johon teoksen päähenkilö joutui tottumaan arjessaan. Se välinpitämättömyys, jota päähenkilö sai vanhempiensa, erityisesti äitinsä, suunnilta kokea, oli todella inhottavan kylmää, lähes kammottavaa. 

Prolessa on jotain kiehtovaa ja pysäyttävää, kaikesta kammottavasta pahasta huolimatta. Päähenkilön äiti on jatkuvasti raskaana, juoksee baareissa, viinaa menee ja perheen tytär saa huolehtia niin itsestään kuin sisaruksistaan. Ei liene yllättävää, että tämä kirja on yksi suosikki kirjoistani tänä vuonna.

Täytyy tähän vielä sanoa, että sen lisäksi, että Prolen kieli on hyvää ja tarina arkisessa raadollisuudessaan jaksaa kantaa, niin aikaa on kuvattu kirjassa hyvin. Kirjasta suurin osa on päähenkilön nuoruudesta. Siinä aika menee hitaasti, vuodet vain tuntuvat pölyttyneiltä ja paikallaan junnaavilta. Sitten kun tämä tyttö täyttää 15 vuotta ja 16 vuotta, aika alkaa mennä nopeampaan. Mielestäni Björk on tavoittanut jotain oleellista teoksessaan elämän liukuvasta aikakäsityksestä ja -kokemuksesta.

En myöskään voi olla miettimättä, minkä verran tämän kirjan sisältö vastaa Björkin omaa lapsuutta ja menneisyyttä. Wikipedia tiesi kertoa, että Björk on nimenomaan Lieksasta, joka mainitaan kirjassakin ja hän on kirjailijan lisäksi myös juristi, oikeustieteen kandidaatti, samoin kuin kirjan päähenkilökin... 

En osaa nyt muuta sanoa tästä, kun tällainen hehkutus vain tästä syntyi!

"Hän ajatteli, että isän ja äidin tappelut sekä ero ovat hänen vikansa. Niinhän isä aina sanoi, että tuokin tuossa vielä riesana. Olisi pitänyt olla kiltimpi, vaikka olihan hän. Hän hoiti kaikkia nuorempia lapsia myöhemmin siellä Pankakoskella, minne äidin kanssa muutettiin, vaikka oli itsekin pieni."

Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena, 2014
sivuja 166

"Vastuunkantajia, vastuunpakoilijoita, sievistelijöitä, rietastelijoita, marttyyreita, komentelijoita - Sari Pöyliön tarkkanäköiset ja riehakkaat novellit marssittavat esiin äitityyppien koko kirjon. -- Äitien tarinat kertovat myös tyttäristä, joiden mietteet tiivistyvät arkipäivän kysymyksiin ---"

Nuoria ja vanhoja tyttäriä, äitejä, isoäitejä, isiä, sukulaisia ja viranomaisia. Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on teos, joka tuo suoraan vasten kasvoja persoonallisuuksien kirjon ja ihmiskohtaloiden traagisuuden. Teoksessa on vahvoja ja voimakastahtoisia henkilöhahmoja ja heidän ovelia ja koskettavia elämäntarinoita. Takakannen tekstiä paremmin tuskin pystyy teoksen henkilökavalkadia esittelemään!

"Kuinka nopeasti vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?"

En voi olla nostamatta yhtä yksittäistä kertomusta esiin, koska se oli vaikuttavin. Sukulaisille tulee riitaa äidin hautapaikasta ja niinpä tytär päättää napata kuolleen äitinsä ruumiin kuljettaakseen sen paikkaan, jonne ajatteli äitinsä haluavan tulla haudatuksi. Kertomus on koskettava ja hurja, absurdi ja silti niin ymmärrettävä samaan aikaan! Kuinka sekaisin tärkeän ihmisen menettäminen voikaan saada ja millaisia valtataisteluja sukulaisten kesken järjestetäänkään. Väistämättä olen miettinyt tätä lukiessani, että en tahdo hautajaisia ollenkaan, jos koko se kuoleman jälkeinen elämä (heh) on yhtä riitaa lähimmäisten ihmisteni kesken.

"Lyötyään imurikaupat lukkoon hän karkasi kauppiaan kanssa. Hooverin hän otti mukaansa. Isä, Irene ja vanhemmat laapset ihmettelivät päivällisen puuttumista, kunnes löysivät kylmästä uunista viestin: 'Lähden etsimään iloa elämääni. Terveisin Fanni (äiti)'"

Toinen mieleenpainuvin kertomus oli tarina naisesta, joka karkaa pölynimurikauppiaan kanssa ja tarina päättyy surkuhupaisasti! En voi paljastaa tässä koko tarinaa, vaikka kovasti kihisten haluaisinkin kertoa tämän! Loistavaa, että kirjan nimeksi on nostettu toinen mielestäni parhaimmista kertomuksista.

Tarinat kuroutuvat yhteen, vaikka aluksi luulen kaikkien kertomusten olevan vain yksittäisiä novelleja. Se oli ihan miellyttävä tapa! Pölyinmurikauppias on humoristinen, vaikka pohjimmiltaan kaikessa on kyse ihmisyyden suurimmasta haasteesta; äitiydestä. Tätä kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, että voisinko antaa tämän kirjan omalle äidilleni lahjaksi. Ehkä olisin turhan vakavahenkinen enkä osaisi nähdä itseäni antamassa tätä lahjaksi kuin vain joillekin, joilla tiedän olevan juuri kirjaan sopiva tietynlainen huumorintaju.

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153

On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)

David Klass - Ette te minua tunne

Otava, 2002
sivuja 253

Ette te minua tunne on raju kertomus 14-vuotiaasta pojasta, jonka elämä täyttyy mitä traagisimmista tapahtumien sarjoista. Hänen ihmissuhdeasiansa eivät mene putkeen, ajoittain tilanne kärjistyy "sotatilaksi" ja ihmissuhdeongelmat paisuu lähes koulukiusaamiseksi. Hänen äitinsä tapaa miehen, jolla on hämärä bisneksiä ja into hakata. Tämä mies pahoinpitelee päähenkilöä rajuin, todella rajuin ottein. Päähenkilö on kamalassa umpikujassa ja tämä on yksi ahdistavimmista nuortenkirjoista.

En todella tiedä, onko tämä kirja edes tarkoitettu nuorille, rankkuuden takia mutta myös kirjailija viljelee kummallisia sivistyssanoja sinne tänne ja toteaa, ettei päähenkilökään ole aivan varma, mitä ne tarkoittavat.

Joskus nuorempana luin tämän myös ja pidin tästä. Mulla oli jotenkin suuret odotukset tämän suhteen, mutta tämä kirja meni vaan ahdistavuuden puolelle, vaikka todettakoon, että on lopussa joitakin toivon murusia kaiken rajun väkivallan jälkeen. Hyvä kuvaus siitä, kuinka ahdistavaa nuoren elämä voi olla. Ja teos kuvaa myös hyvin, kuinka tärkeää on, että ympärillä on aikuisia, jotka pitävät silmät auki.

+

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Katja Myllyviita - Loistavaa

Aaron ja Asta. Aaron ja Asta. Huumeet ja seksi. Rähjäinen kommuunielämä, bileitä, sekavia suhteita ja elämän rapistumista. Kirja on pitkälti sitä. En oikein keksi mitään sanottavaa. Kirja on nopealukuinen ja ajoittain ihan viihdyttävä. Asta opiskelee psykologiaa ja pyrkii pelastamaan ainakin muita, jos ei sitten itseään pystykään auttamaan. Aaron on sädehtivä kiiltokuva, jota kaikki ihailevat ja joka on tosi cool.

Asta tarrautuu Aaroniin ja siitä on varsin rasittavaa lukea. Tarinan tekee mielenkiintoiseksi Astan ja hänen äitinsä hurjan vaikea suhde, joka saa minutkin haukkomaan henkeäni. Järkyttäviä sanoja äidiltä tyttärelle. Eikä ihmekään, että tytär on hukassa joutuessaan elämään niinkin monta vuotta sellaisen ihmisen kanssa. Astan äiti esitetään rosoisena, epätasapainoisena, rääväsuisena, yliherkkänä ja vaikeana tapauksena. Asta taas on kiltti, liiankin.

Tarinan toiseksi kiinnostavin sivuraide on Aaronin veljen, Joonatanin elämä ja sen traagisuus. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain nopeasti ja helposti ja jos tykkää lukea +20-vuotiaiden teiniräpellystä ja keikkumista elämän ja itse rakennetun rappion välimaastossa.

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Pirjo Hassinen kirjoittaa raapaisevan tarinan Juliasta, joka on kahden äidin, Tuulan ja Irjan, kasvattama herkka tyttö. Tuula ja Irja ovat seurustelleet saman miehen kanssa, miehen, josta tuli Julian isä. Tuula synnytti Julian, mutta Tuulan sisar Irja on ollut vaikuttamassa Julian elämään enemmän kuin kumpikaan heistä, Tuulasta ja tytösta, uskalsi myöntääkään. Julia on opiskellut englantilaista filologiaa ja tekee väitöskirjaa Shakespearen teksteistä. Julia on romantikko, joka on hukkunut äitiensa toiveisiin ja omiin haaveisiinsa. Hän ei tiedä, kuka hän on tai mitä han haluaa. Ei ennen, kun hän tapaa jälleen miehen, jonka kanssa hän yli kymmenen vuotta sitten otti yliannostuksen lääkkeitä. Tämän tapahtuman jälkeen Julia ei ollut saanut tavata tätä poikaa.

Julia on lähes kolmekymmentä ja asuu edelleen kasvattajiensa luona. Hänen napanuoransa on tiukasti kiinni. Irjassa. Irja pomottaa tyttöä sekä Tuulaa. Tuula on hermoheikko leipuri, joka alistuu vahvan ja väkevän opettajasisarensa katseen alla. Hän ei saa kiemurreltua itseään irti sisarensa otteista, edes siinä vaiheessa, kun Irja alkaa kiristää Julian elämisen ja olemisen nyörejä tiukemmaksi.

Otava
sivuja 231

Tarina kahdesta äidistä kuulosti hyvin jännittävältä ja kiehtovalta. Lisäksi kun tarinaan lisättiin itsemurhayritys ja ihastuminen, luulin, että kirjalla olisi ollut enemmän annettavaa. Kirja kuitenkin jäi vain joukoksi tapahtumia. Tapahtui näin, tapahtui näin, tapahtui näin. Missä on kirjan kliimaksi? Miksei mitään tapahdu? Kapinaa, anarkiaa tai edes armoton lyhistyminen? Voimanaiset on kuvaus kolmesta naisesta, heidän voimiensa kamppailusta, vaikkei kamppailua edes ehdi tarinassa nähdä. Tai sitten kirja ei avautunut minulle täysin.

Kaikin puolin ihan luettava. Kerronta sujuvampaa kuin esimerkiksi Katja Kallion, vaikka kummallakin on sama tyyli vain kertoa asioita niin vain. Ilman mitään turhaa runollisuutta tai kaunistelua. "Tässä mä nyt istun ja mun kädet hikoaa"-tyyliin.

+ Yksi hyvä lausahdus kirjassa on! Tämä kohta hivelee salaa sisällä olevaa feministiäni.

Nainen on aurinko, mies on kuu, hän oli sanonut.
– Kuu saa vaikka pudota radaltaan, se ei maailmoja kaada. Mutta jos aurinko sammuu…

ja +

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Kirjassaan Onnen tunti Anna-Leena Härkönen uppoutuu sijaisperheen elämään. Tarinan pääosassa on Tuula, jonka elämä on hyvää: hänellä on kymmenenvuotias poika Roope ja Harri-niminen tatuoijamies ja arki vaikuttaa menevän hyvin eteenpäin. Tästä huolimatta Tuulan mielessä alkaa pyöriä ajatus sijoitetusta lapsesta. Kun Tuula ja Harri ovat käyneet vaaditut valmennukset, he saavat tietää, että heille olisi mahdollisesti tulossa kaksi lasta, 5-vuotias Venni ja 8-vuotias Luke.

Otava, 2011
sivuja 287

 Kirja pureutuu hyvin sijoitetun lapsen hankintaprosessiin ja huostaanotetun lapsen biologisten vanhempien kohtaamiseen. Vennin ja Luken biologinen äiti Ninna on vihainen sossuille ja Tuulalle. Hän ei tunnu ymmärtävän, miten hänen lapsensa saatetaan viedä häneltä. ”Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?” kysyy Ninna Tuulalta.

Onnen tunnissa nousee pinnalle myös prosessin aiheuttamat tunteet ja vanhat muistot omasta elämästä. Tuula alkaa muistella lapsuuttaan, jolloin hän piileskeli yksin komerossa peloissaan. Prosessi herättää Tuulan ajattelemaan myös omaa suhdettaan äitiinsä, joka kuvitteli tarjoavan Tuulalle hyvän lapsuuden vastoin Tuulan omaa kokemusta.

Aluksi ajattelin, ettei kirjan aihe kosketa minua enkä kokenut sitä kiinnostavana. Perhe-elämä ei ole ajankohtainen omassa elämässäni enkä osanut samaistua kirjan henkilöihin. Jatkoin kuitenkin lukemista ja innostuin kirjasta. Härkönen osasi herättää mielenkiinnon. Olen iloinen, että pääsin tuon kirjan avulla tutustumaan sijoitusprosessiin ja siihen, millaisia tunteita tuo kaikki herättää. Jälleen on myös todettava, että Härkönen kirjoittaa hyvin. Sitä on helppo ja erittäin miellyttävä lukea. Härkönen osaa olla uskottava teksteissään.

PS! MILLAINEN ON HYVÄ KIRJA-ARVOSTELU? Olen pitänyt taukoa kirjoista kirjoittamisessa ja olen hieman epävarma kirjoittamisen suhteen. Millainen on raflaava, kiinnostava, innostava, taidokas kirja-arvostelu? Mitä te haluaisitte kirja-arvostelussa kuulla? Itse koen, että itselläni on kehitettävää juonen kuvailussa. Koen sen hankalaksi, miten tiivistää kirjan sanoma muutamaan kappaleeseen kiinnostavasti. Lisäksi koen, että minun pitäisi löytää uusia sanankäänteitä, joiden avulla kuvata kirjoja. ++ Olen lukenut aika paljon samoja kirjailijoita, Snellmania ja Härköstä, ehkä sekin vaikuttaa... Kertokaa mielipiteitänne :--)

Iida Rauma - Katoamisten kirja

! Juoni !

Katoamisten kirja on tarina 19-vuotiaasta nimettömästä tytöstä, joka on hukassa omien ajatusten ja ylipäätään itsensä kanssa. Hänen ihmissuhteensa ovat vaikeaselkoisia, ja hän itsekin tuntuu niin nuorelta ja tietämättömältä; hän ei tunnu tietävän kuka hän itse oikein on ja miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Päähenkilön nimeä ei mainita kirjan aikana, mutta hänestä kerrotaan kuitenkin yksityiskohtaisesti kuinka hän työskentelee Mäntyvuoren (Turussa on oikeasti olemassa Mäntyniemen vanhainkoti!) vanhainkodissa ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Sofian kanssa. Seksi Sofian kanssa ei oikein suju, mutta kirjan päähenkilö ei kirjassa muistaakseni mainitse Sofialle tästä milloinkaan. He Sofian kanssa etääntyvät pikku hiljaa toisistaan. Ja eräänä päivänä Sofia lähtee.

Vanhainkodissa päähenkilö tapaa kosovalaisnaisen Zorkan, jota hän yhtäkkiä tajuaa ajattelevansa masturboidessaan. Zorka on salaperäinen maahanmuuttaja, joka polttaa salaa kannabista vanhainkodin tuuletusparvekkeella. Sofia ja päähenkilö eroavat ja hän lähtee Zorkan mukana ulkomaille etsimään isäänsä ja Zorkan tuttuja. Kaikki tuntuu päähenkilölle merkityksettömältä, yhdentekevältä ja hänestä saa pelottavan välinpitämättömän vaikutelman.

Lisäksi hänen isänsä on lähtenyt ja hänen äitinsä tutkii innoissaan sota-aikaisia tapahtumia. Äidin elämää värittää myös mielenterveysongelmat ja itsemurhayritykset. Päähenkilökin nappailee Tenoxeja ja Opamoxeja rauhoittaakseen mieltään ja nukkuakseen. Kirjassa ehtii siis tapahtua aika paljon kaikkea.

Gummerus, 2011
sivuja 377

! Arviot ja ajatukset !
Minulla oli tämän kirjan suhteen paljon ennakkoajatuksia, -odotuksia ja jopa pelkoja. Minusta tuntuu, että tiedän ko. kirjailijasta liikaa (eräs kaverini on haastatellut häntä useampaan otteeseen ja nyt henkilökohtaisellakin tasolla tutustunut kirjoittajaan). Olin tämän suhteen ahdistunut ja luulin, että lukukokemus olisi ollut jotenkin tajunnanräjäyttävä, hyvässä tai huonossa mielessä.

Takakansi lupailee paljon. Arkista väkivaltaa, inhimillistä kohtuuttomuutta, ennakkoluulottomuutta, vahvatunnelmaisuutta, välittämistä, panetusta, katsaus koulumaailmaan ja vanhainkotiin.

Pysäyttävä romaani heistä, jotka lähtevät varoittamatta.

Isä on häipynyt ilman selityksiä, ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän maalaa tauluja, pesee mummoja, laiminlyö parisuhdettaan ja tuntee vetoa kosovolaiseen hoitajatoveriinsa. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.

Katoamisen kirjassa toiset auttavat itseään pillereillä, toiset lähtemällä. Ja sitten on niitä, jotka jäävät etsimään ja odottamaan silloinkin, kun tajuavat odotuksen olevan turhaa. Henkilöhahmot ovat tuttuja ja inhimillisiä kaikessa kohtuuttomuudessaan.

Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, terveyskeskusten ja vanhainkotien ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Siitä on tullut niin jokapäiväistä, ettei sitä huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.

Kuitenkin minulle jäi hyvin etäinen olo kirjasta. Teos ei onnistunut aiheuttamaan minussa suuria voimakkaita tunteita. Lähinnä vain kyllästymistä ja inhoa päähenkilön välinpitämättömyyteen. Asioiden käsittely tuntuu jäävän todella pintapuoliseksi. Siinä missä Anna-Leena Härkönen tarttuu julmasti yhteen asiaan eikä päästä irti, Rauma taas yrittää panna kirjaan paljon pieniä hippusia vaikeita asioita. Hän  vaikuttaa odottavan ihan kuin tästä syystä ihan itsestään kirjasta rakentuisi moniulotteinen ja voimakas kokonaisuus.

Jossain olen kuullut sanottavan, että fiktiivisillä henkilöillä on hyvä olla vain yksi "suuri juttu". Esimerkiksi jos päähenkilö on homo ja alkoholisti, alkaa se mennä jo liian rajuksi. Ehkä tässä kirjassa oli heikko yritys rikkoa tätä ajatusmaailmaa. Tungetaan paljon kaikkea pientä ja sitten siitä tuleekin suurta ja rajua. Ja voi olla, että minun tunne välinpitämättömyydestä tulee siitä, että siinä kerrotaan niin paljon "vähän kaikesta" eikä mihinkään paneuduta, mistään ei oteta selvää syvemmin.

Toki kertomukset koulumaailmasta pistävät ahdistumaan. Mutta verrattuna esimerkiksi Sofi Oksasen Baby Janeen tämä kirja tuntuu jäävän todella etäiseksi. Ehkä tämä kaikki johtuu takakannen mainitsemasta "heikosta todellisuudentajusta", joka minulle näyttäytyy lähinnä irtautumisena inhimillisestä kokemusmaailmasta. Päähenkilö ei tunnu välittävän, vaikka Sofia lähtee. Hän ei näytä välittävän Zorkasta eikä loppujen lopuksi oikeastaan mistään. Tämä välinpitämättömyys inhotti. Ehkä sen oli tarkoitus tehdä kirjasta kiinnostava, mutta minuun tuo ei vedonnut. (Eniten minua ärsyttää se, ettei päähenkilö keskustellut Sofian kanssa mistään. Päähenkilö vain valitti heidän huonosta seksielämästään, muttei kuitenkaan tuonut toiveitaan ja ajatuksiaan ilmi Sofialle)

Mutta. Rauman kieli on hyvää romaanikieltä, ihan sujuvaa, mukavaa, menee eteenpäin ihan hyvin. Jään odottamaan mielenkiinnolla, että josko Raumalta tulisi lisää luettavaa, jossa näkyisi hänen kypsyminen ihmissuhdepuintia korkeammille osa-alueille. Vaikka olihan tämä ihan mielenkiintoinen, vaikken siitä hirmuisesti pitänytkään. Kannattaa lukea, jos haluaa nähdä sisälle lesbosuhteisiin, vanhainkodin elämään, koulukiusaamiseen, vanhempien etääntymiseen (isän katoamiseen ja äidin itsemurhayrityksiin), maahanmuuttajien kohteluun työpaikalla ja sen sellaiseen.

++ kansi on hieno!

Anna-Leena Härkönen - Avoimien ovien päivä

Yleistä blogiin liittyen: Viima ehdotti, että laittaisin "juonipaljastus alkaa tästä ja loppuun tähän"-merkinnät kirja-arvosteluihin, jotta lukijat voisivat halutessaan lukea vain ajatuksiani kirjasta ja sitten selvittää kirjan juonen itse. Aion siispä kokeilla jotain tällaista nyt.

! J u o n i !
Avoimien ovien päivä kertoo noin kolmekymppisestä Astasta, jonka ihmissuhteet hänen äitiinsä ja entiseen aviomieheensä ovat ongelmalliset. Lisäksi hän vaikuttaa olevan hyvin epävarma myös itse itsestään; millainen hän on, miksi hän on tietynlainen ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Astalla on viha-rakkaus-suhde äitiinsä ja hän on juuri eronnut Arista, jonka kanssa hän ehti olla avioliitossa jo 14 vuoden ajan. Ari kuitenkin oli väkivaltainen ja Astalta vaadittiin suurta rohkeutta irrottautua niin pitkään jatkuneesta alistavasta suhteesta.

Asta jäsentää elämäänsä suhteessa äitiinsä. Äiti on dominoiva, äidin päässä valheet ja totuudet sekoittuvat. Äiti ei käyttänyt rauhoittavia hänen vauvansa kuollessa, heidän perheessään ei ole koskaan tarvittu psykiatreja, perhe rakastaa jäsenensä takaisin elämään. Äiti nauraa paljon, äiti on reipas, äiti vähättelee itseään, äiti elää lastensa takia. Äiti on paljon kaikkea pahaa ja samalla paljon hyvää. Äiti ei halua myöntää pahuutta. Äiti ajattelee, mitä naapurit ajattelee ja äidin mielestä isää pitää suojella, siltä pitää salata kaikki raskauttavat asiat, ettei se vaan saa sydänkohtausta! Isän paha lapsuus pitää korvata uudella ihanalla perheellä, jossa kaikki on hyvin.

Erottuaan Arista Asta miettii entistä enemmän äitiään. Astan homomiesystävä Jätski ihmettelee, miksi Asta miettii äitiään eikä eroaan. Astasta ei saa otetta, millainen hän on, miksi? Hän on niin kiltti, mutta samalla kuitenkin voimakas ja vahva. Hän haluaa miellyttää äitiään, kun äiti tulee vierailulle valokuva-albumista poistetaan biletyskuvat, viinipullot piiloitetaan samoin Jätskin sytkäri. Kaiken pitää olla kunnossa kun äiti tulee käymään. Äiti sanoo rakastaneensa Astaa eniten. (Perheessä on siis myös Silja, joka on ottanut paljon välimatkaa äidistään ja Heli, joka inhoaa äitiään avoimesti. Lisäksi perheessä oli Matti-vauva, joka kuitenkin kuoli jo vauvaikäisenä) Näin äiti rakentaa ehdottoman siteen Astaan, Asta ei pääse irti äidistään. Asta ei ole uskaltanut huutaa äidilleen niin kuin Heli, hän ei ole uskaltanut kapinoida ja vihata äitiään.

Juonipaljastus kirjan lopusta: Asta auttaa Heliä tekemään abortin. Samalla käy ilmi, että Astakin on tehnyt abortin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä siitä. Heli kuitenkin paljastaa äidilleen abortin ja Astan ja äidin välit menevät lähes poikki. Lopussa Asta kuitenkin soittaa äidilleen toivottaakseen hyvää äitienpäivää.

Otava, 1998
sivuja 319

 ! Ajatukset, mietteet, arviot kirjasta !
Anna-Leena Härkönen tunkeutuu kirjansa kautta niin lähelle, henkilökohtaisuuksiin niin lujasti ja tiukasti hengittäen kylmää ilmaa suoraan kasvoille, että se sattuu ja kirvelee. Härkönen onnistuu jälleen syöksymään syvälle surullisiin ja koskettaviin ihmiskohtaloihin ja tuomaan ne suoraan eteemme. Itselleni kirja näyttäytyi hyvin henkilökohtaisena, ja olen täysin häkeltynyt siitä, miten Härkönen kykenee luomaan tuollaisia ihmissuhdekiemuroita niin vakuuttavasti ja niin kirpaisevasti.

En tiedä, mitä mieltä muut ovat olleet tästä vakuuttavuudesta, mutta itseäni tuo koskettaa hyvin paljon. Miten hankalia suhteet perheenjäsenten välillä voivatkaan olla. En ymmärrä, miten kirja voi tempaista näin mukaansa ja viedä johonkin aivan omaan maailmaansa ja silti samalla tuntuu, kuin pienet osat ja palaset olisivat kuin omasta elämästä, ristiriitaisuuden tunteet, pelot ja epävarmuudet. Vaikkakaan itse en ole noin vahvasti ko. tunteita kokenut, itselläni ei ole kokemusta siitä, miten tuollaiset viha-rakkaus-tunteet voivat nousta noin päällekäyviksi ja läpitunkeviksi.

Olen hyvin häkeltynyt kirjasta ja tuntuu, etten osaa muodostaa siitä järkeviä sanoja. Olen entistä vakuuttuneempi, että haluan lukea lisää Härkösen kirjoja. Olen ihmeissäni, kuinka haltioitunut olen suomalaisista naiskirjailijoista.

Annan viisi tähteä, koska tämä häkellys, joka minulle tästä kirjasta tuli, on varmasti hyvä merkki!