lauantai 27. huhtikuuta 2013

Hal Duncan - Pako Helvetistä!

Tappaja, prostituoitu, homo ja itsemurhaaja kuolevat ja päätyvät Helvettiin. Olen pitkään miettinyt, että luenko toden totta vain hyviä kirjoja ja miksi en poistu mukavuusalueeltani. Karkasin viime viikon maanantaina Frankfurtiin ja ennen lähtöäni piipahdin rikkomassa rahaa Akateemisessa kirjakaupassa. Ostin Imagen ja ostin tämän Pako Helvetistä! -kirjan, koska kansi oli todella vaikuttava ja upea sekä takakansi lupaili jotain sellaista kuin "Räjäyttää lukijan tajunnan" (HS). Tämä oli kerrassaan jotain uutta. Toimintaa ja typerää kliseistä roskaa helvetistä, taivaasta, jumalasta ja enkeleistä. Jos kirjailija tarttuu haastavaan ja hyvin käytettyyn aiheeseen kuin helvetin uudelleen kuvittaminen, hänen pitäisi pystyä luomaan jotain muuta kuin se, että helvetissä on jatkuva kaaos, sekasorto ja että syntiset saavat kärsiä entisen elämänsä mukaan. Tappaja lukitaan selliin ja häntä kidutetaan. Prostituoitu saa viettää päivänsä lukitussa hotellihuoneessa ja tulla poliisien hyväksikäyttämäksi. Homo joutuu laitokseen parannettavaksi. Koditon itaemurhaaja joutuu selviytymään kadulla. Ei kovin kekseliästä. Lisäksi päähenkilöt pääsevät aivan liian helpolla karkuun. He menevät helvetin ah-niin-pelottaviin alimpiin kerroksiin ja siellä joutuvat kokemaan mielensä pelot ja painajaiset. No jopas on, helvetissä käydään läpi omia painajaisia. Kunpa kirjailija keksisi jotain uutta, jotain raikasta tai pelottavaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Kirjassa taistelevat myös enkelit Gabriel ja Lucifer. Niiden kahden kaksinkamppailut ovat vain surkuhupaisia. Lisäksi täytyy todeta, että kirja oli käännetty huonosti. Siellä oli todella tökkiviä ilmauksia ja dialogi oli heikkoa. Kirjoitustaidon puutetta oli yritetty korjata tunkemalla vittu-sanaa joka ikiseen väliin. Ei kovin vakuuttavaa.

Duncan yrittää olla luova hullu nero, joka avaa mieleemme jotain uutta ja sykähdyttävää, mutta näin ei kuitenkaan käy. Ja tietysti on alusta saakka selvää, että kyllähän ne syntiset sitten sinne taivaan puolelle pääsevät. Mielenkiintoista olisi ollut, jos Duncan olisi luopunut stereotypisistä ajatusmalleista ja -kuluista, mutta tällaista tällä kertaa.

Kirja oli siinä mielessä mielenkiintoinen kokemus, ettei mulle ole pitkään aikaan tullut sellaista oloa, että olisin halunnut jättää kirjan kokonaan kesken. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta uskon, että Pako Helvetistä! voi tarjota jollekin toiselle lukijalle viihdyttävän lukunautinnon, ellei jopa todella herkullisen elämyksen. Minua tämä ei vain saanut syttymään.



Lisään kuvan kunhan pääsen koneelle. Terveisin junamatkalta Turusta Tampereelle sekä älypuhelimen riemut!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Anja Snellman - Rakkauden maanosat

Otava, 2005
Sivuja 149
 Jokaisella rakastuneella parilla on oma Aasiansa, ja jokaisella rakkauden vaiheella on oma maanosansa. Oona ja Alex käyvät niistä jokaisessa. Pienessä Grönlannissakin ennen pudottautumistaan suurella ja lopulliselle Antarktikselle. Jo suhteen alussa Oona ajattelee, että maanosia pitäisi olla enemmän. Myös Issaarian, Ormakin ja Ormalian pitäisi olla olemassa, että rakkaudet kestäisivät vähän kauemmin.

Rakkaustarina sarjakuvataiteilijanaisesta ja toimittajamiehestä, jotka suhteensa myötä vierailevat kaikissa rakkauden maanosissa. Suhde lähte liikkeelle kiihkeästi Aasiasta ja kaikki päättyy kylmästi, muttei ehkä liian surullisestikaan Antarktikselle. Pariskunta hankkii lapset Fridan ja Teklan sekä ihanan talon, jossa järjestää juhlia. Silti kaikki kuitenkin päättyy ja alkaa jälleen uusi tarina.

En halua lähteä tuon enempää referoimaan kirjan tapahtumia, vaan tyydyn toteamaan, että uskomattoman hyvin Snellman on kyennyt alle 150 sivuun tiivistämään monta vuotta. Ensimmäinen vuosiluku, joka mainitaan on 1988. Ja sitten lopussa on vuosi 2005. Yli seitsemäntoista vuotta mahtuu tuohon teokseen, ja nämä vuodet on kuljetettu taidokkaasti vaihdellen Oonan ja Alexin näkökulmista.

Olen yllättänyt, kuinka hyvä tämä kirja oikeastaan olikaan. Olin aivan haltioitunut sitä lukiessani, tietysti kerronta tajunnan räjäyttävästä ihastumisesta ja rakastumisesta hymyilyttää, mutta se kaikki muu, avioliiton ala- ja ylämäet, oli kuvattu myös kovin ihastuttavasti, tai vähintäänkin kauniisti. Miten lyhyillä lauseilla voidaankaan kertoa niin paljon ihmisen elämästä, häkellyttävää!

Toki oli surullista huomata heidän tarinansa päättyvän, mutta silti kirjan luettuani leijailin jossain pilvissä. Surullista kirjassa oli myös se, että siinä oletettiin suhteelle alku sekä loppu. Voiko parisuhde kulkea niinkin lineaarisesti vaihe vaiheelta kohti loppua? Toimiiko muka parisuhteet niin, että aina vain matkustetaan paremmasta maanosasta huonompaan rakkauden maanosaan ja väistämättömästi tästä kaikesta seuraa ero, päätös, loppu? En jotenkin halua tai jaksa uskoa, että se olisi niin selkeää. Kai on olemassa muitakin vaihtoehtoja? Kai on olemassa elinikuinen kumppanuus?