keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jaycee Dugard - A Stolen Life

2009
A Stolen Life on Jaycee Dugardin muistelma 18 vuoden ajalta, jolloin hän eli kidnapattuna Phillip ja Nancy Garridon takapihalla. Kirja oli hurjin, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se oli ahdistava, pelottava ja iljettävä. Phillip nappaa 11-vuotiaan Jayceen, kun hän on matkalla kouluun. Tästä alkaa Jayceen pitkä vankilahelvetti. Phillip raiskaa lukuisin ottein Jayceen ja hän synnyttääkin Phillipille sieppausaikanaan kaksi tytärtä. En osaa sanoa tästä oikein mitään muuta kuin, että tästä kirjasta ei voinut irroittaa ennen kuin tiesi miten Jaycee pelastui.

Tämä teos antaa loistavan kuvan siitä, miten kidnapattu alkaa elää sieppaajansa valheessa, kuvitellussa elämässä ja alkaa suojella tätä. Itselle tuli mieleen, että miksi ihmeessä tämä tyttö ei nyt vain pyytänyt apua, kun hän oli käymässä jossakin tai vaikka sitten netin välityksellä. Tuntuu, ettei lukija edes osaa päästä siihen sisälle, kuinka manipuloiva tuo Phillip oli, ja kuinka hän sai pienen tytön suojelemaan itseään ja hänen tekemiään rikoksia.

Muistelma on kuin suoraan lapsuuteni painajaisesta. Onneksi Jaycee on pääsi kotiin, vaikkakin sitten vasta 29-vuotiaana ja kahden teini-ikäisen tyttären äitinä. Ihan mielettömän karmaiseva tarina. En osaa kieltä analysoida tässä, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut sanasta sanaan alusta loppuun englanniksi, heh. Mutta tämä kirja toi kyllä todella lähelle Jayceeta. Täytyy vain ihailla hänen selviytymistään. Kirjassa oli niin hänen valokuviaan, kuin suoria kuvia päiväkirjasta ja lainauksia sieltä. Lisäksi hän kertoi vapautumisestaan ja nykyhetkestään. Huh. Kannattaa lukea, ellei pelkää ahdistuvansa. Tämä on taas yksi niistä teoksista, jotka saa pelkäämään muita ihmisiä ja niiden kykyä tehdä uskomattoman sairaita asioita.


Kira Poutanen - Rakkautta au lait

"Nokkelasti viihdyttävää chick litiä!" 

Olen pitänyt Kira Poutasta mielenkiintoisena. Hän on kirjoittanut todella vaikuttavan, tai ainakin se vaikutti mut yläasteikäisenä, kirjan Ihana meri. Tartuin tähänkin kirjaan samalla asenteella, että tämä olisi jotain todella kiinnostavaa, herättävää, havahduttavaa, ravistelevaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Rakkautta au lait kertoo 26-vuotiaasta (kyllä!) Lara Autiosta, jonka taideopinnot eivät suju Suomessa. Tähän ratkaisu on muutto Ranskaan, Nizzaan. Kaikki sujuu Lara Autiolla paremmin kuin hyvin, vanhemmilta juoksee rahaa tilille ja heti lentokoneessakin tuntematon nainen tarjoaa hänelle sampanjaa. Hän tapaa heti ensimmäisinä päivinä tulevan kämppiksensä ja saa tätä kautta töitä. Päähenkilö sählää työpaikallaan ja näin tapaa rikkaan (kaksi asuntoa ja monta huvijahtia -rikkaan) miehen, jonka kanssa hän päätyy kihloihin. Kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti. Mielestäni selitin tässä jo koko kirjan sisällön, eikä siihen ole muuta lisättävää.

Wsoy 2009
315 sivua
Lara Autio kirjoittaa kuin 13-vuotias tyttö, joka haaveilee taiteilijan urasta Ranskassa ja jolle koko maailma on vielä avoin. Hän ei ota vastuuta mistään ja silti kaikki asiat menevät aina parhain päin. Raivostuttavaa kiiltokuvamaisuutta. Missä on päähenkilön pieni rosoisuus? Missä on se pieni epäonnistuminen, käännekohta? (Takakannessa lukee "Vaikka kaikki on ihan megaihanaa (ja Charles komea jopa kuorsatessaan), kroisoksesta alkaa vähitellen paljastua outoja pikku salaisuuksia..." niin ei siinä mitään tällaista käännettä tapahdu!)

Tämä vain antaa täysin väärän kuvan maailmasta ja naisena olemisesta. Toki Lara potee ahdistusta siitä ajatuksesta, että hän saattaisi joutua Charlesin kotiäidiksi Brysseliin. Mutta siinä mielestäni kaikki. Nainen vähän kompuroi ja puhuu alusvaatteista ja hajuvesistä, samalla kun mies on antanut hänelle oman pankkikortin. Aaarg. Olen kai liian vihastuksissani tähän kirjaan, että kykenisin sanomaan mitään.

No, ehkä tämä on tarkoitettu joillekin nuoremmille lukijoille. Mutta niidenkin pitäisi saada tietää, ettei elämä oikeasti ole tuollaista. Lisäksi kirja oli hyvin epäuskottava, ei kai kukaan 26-vuotias käyttäydy kuin 15-vuotias?


maanantai 6. tammikuuta 2014

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.


Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.