sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pirkko Saisio - Punainen erokirja

WSOY 2003
sivuja 298
Punainen erokirja on hätkähdyttävä romaani 70-luvusta, kiihkeän poliittisesta aikakaudesta, seksuaali-identiteetin ja kirjailijankutsumuksen löytämisestä. Pirkko Saision teos on ainutlaatuinen.

Punainen erokirja on Pirkko Saision fiktiivinen omaelämäkerta, jossa hän kertoo Pirkko Saisiosta hän-muodossa, mutta myös jossain kohdissa tekee huomioita minä-muodossa ja lisäksi jotkin nykyhetken kuvaukset on kirjoitettu minä-muotoon. Wikipedia tietää kertoa, että Saisio on todennut kaikkien omaelämäkertojensa olevan fiktiivisiä, koska muisti on fiktiivinen eikä hän ole edes yrittänyt olla uskollinen muistikuvilleen.

Teos on aluksi vaikeaselkoinen ja sain lukea alun kahteen kertaan. Saisio hyppii 70-, 80- ja 2000-luvun välillä ketterästi ja välillä niinkin nopeasti, ettei lukija pysy mukana. Aina ei tiedä, kenestä puhutaan ja mistä tässä kaikessa on kyse. Puolessa välissä kaikki selkiintyy ja alkaa hahmottua. Aivan, klovnisilmäinen, Havva, Sunnuntailapsi ja Honksu.

Kuten takakansi kertoikin, Punaisen erokirjan kantavat teemat ovat punainen politiikka (vallankumous), kirjoittaminen ja teatteri sekä homoseksuaalisuus. Yhdistelmänä aivan lyömätön. Varsinkin kun Pirkko Saision elämään Wikipedian kautta tutustuneena huomaa yhtäläisyydet, jotkin pilkahtelevat omaelämäkerralliset toteamukset esimerkiksi kommunistivanhemmista, Sunnuntailapsesta, teatterikoulusta ja kirjan kirjoittamisesta. (Ja tietysti Honksusta, Pirjo Honkasalosta, jonka kanssa Saisio on rekisteröidyssä parisuhteessa)

Punainen erokirja teki minuun vaikutuksen ja nousi yhdeksi uudeksi suosikikseni. Ajoittaisesta sekavuudestakin oppi pitämään. Ja sekin on vain merkki, että kun luen kirjan uudelleen, se antaa minulle vielä paljon uusia oivalluksia. Taitava, tärkeä yhteiskunnallinen teos. Kaikin puolin kiinnostava.




lauantai 17. elokuuta 2013

Terhi Rannela - Puhdas valkoinen

Löysin kirpputorilta tämän nuorten kirjan alle eurolla! Mielenkiinto heräsi, kun huomasin kirjan kertovan nuoresta tytöstä, joka pääsee paikallislehden toimitukseen. Kirjan päähenkilö, 14-vuotias Reija Romanoff, menee tettiläisenä tutustumaan Jokilahden Sanomiin ja päätyykin yllättäen keskelle aikamoista hulinaa!

Reija pääsee tekemään oman juttukokonaisuutensa, joka liittyy Jokilaakson synkkään rasistiseen ilmapiiriin. Nuoret tekevät tuhoja ja maalailevat hakaristejä kylillä. Erityisesti venäläiset maahanmuuttajat ovat päätyneet rasistien silmätikuiksi. Reija haastattelee maahanmuuttajaa, "väliensovittelijaa" ja rasistia, ja samalla hän oppii itsestään.

WSOY, 2004
sivuja 145

Kirja oli tavanomainen nuorten kirja. Tällä tarkoitan sitä, että kieli oli nuorille, nuoremmille kuin minä, tehtyä tekstiä, josta paistoi läpi, että kirjoittaja yritti olla mukana nuorten maailmassa. Hienoa kirjassa oli se, että siinä näytettiin millaista toimitustyö todella on. Toisaalta teoksessa annettiin vähän idealistinen kuva koko hommasta, koska ei 14-vuotias pääse ensimmäiseksi jutuksi tekemään mitään yhteiskunnallista juttukokonaisuutta keskiaukeamalle.

Lisäksi oli kiinnostavaa, että poliittisia aiheita käsiteltiin kirjassa niin hyvin. Kirja oli ehdottoman hyvä siinä suhteessa. Tämä varmasti pistää monen nuoren miettimään omaa suhdettaan maahanmuuttajiin ja rasisteihin. Olenko minä suvaitsevainen? Vai suvaitsenko kaiken muun paitsi suvaitsemattomuuden? Voisinko minä seurustella maahanmuuttajan kanssa? Miksi minulla on niin vähän maahanmuuttajaystäviä?

Helppoa luettavaa, sinänsä mielenkiintoinen. En osannut arvioida tätä sillä tavalla, kuin nuorten kirjaa ehkä kuuluisi arvioida. Yhteiskunnallisesta otteesta ehdottomasti plussaa sekä toimittajan työnkuvan esittelystä. Muuten varsin tavanomainen tarina tytöstä ja normaaleista teini-iän ihmetyksistä.


keskiviikko 14. elokuuta 2013

Nora Ephron - En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Otava, 2008
sivuja 139

 Keski-ikäisen ja keskiluokkaisen amerikkalaisen naisen pohdintaa omasta vanhenemisestaan ja turhaa pölinää kokkaamisesta ja sovinnaisista keskiluokkaisista illallisista. Mainittu myös plastiikkakirurgia ja se, kuinka paljon kirjoittaja käyttää huolta ruumiinsa ylläpitoon. Lisäksi pohdintaa miehistä, yksi surkeaakin surkeampi runo ja lopuksi pohdintaa kuolemasta. Ephron on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että vanheneminen on kamalaa ja kaikki muu jossa tai missä toisin väitetään on roskaa.

Mielestäni koko Ephronin kirja oli roskaa. Viimeinen kappale oli hitusen kiinnostavampi, itse olen niin kaukana kuolemasta ja ikääntymisestä (tai siltä ainakin minusta tuntuu), etten voi ymmärtää, miltä tuntuu olla yli kuusikymmentävuotias, jonka ystävät kuolevat ympäriltä. Kaikki muut "esseet" vesittävät viimeisen kappaleen syvällisen pohdinnan.

Kyllästyttävää. Vaikkakin suht nopeasti luettavaa. Olisin luullut, että naisen elämässä olisi jotain muutakin pohdittavaa kuin ulkonäkö, miehet, lapset, raha, sosiaalinen elämä ja ruoka. Kai se siinä sitten on, kun ei mieti mitään muuta. (Oma naisena oleminen on vain jotain aivan muuta. Paljon kaikkea enemmän ja paljon erilaista. En vaan voi ymmärtää.)

Täytyy myöntää, etten aluksi edes tiennyt kuka Nora Ephron on. Wikipedia tiesi kertoa, että kuulemma joku rakkauskomedioiden käsikirjoittaja, joka kuoli vuonna 2012. (Googletin hänen kuvansa ja hänen kaulansa on aivan normaali. Sileä, kaunis, oikein hyvä. Mistä hän oikein kirjoittaa?)


maanantai 12. elokuuta 2013

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Olen sanaton! Itkin! Itkin. Vavahdutti ja liikutti! Mahtava teos, upea.

"Kumartuessaan Paratiisissa lähteen ylle Aatami ei vielä tiennyt että hän näki itsensä. Hän ei olisi ymmärtänyt Terezaa, joka seisoskeli tyttönä peilin edessä yrittäen nähdä ruumiistaan sielunsa. Aatami oli kuin Karenin. Tereza hassutteli usein viemällä Kareninin peilin eteen. Koira ei tunnistanut kuvaansa vaan suhtautui siihen uskomattoman välinpitämättömästi ja hajamielisesti.

Karenin vertaaminen Aatamiin saa minut ajattelemaan ettei ihminen ollut Paratiisissa vielä ihminen. Täsmällisemmin sanottuna: ihmistä ei vielä ollut singottu ihmisen radalle. Meidät on singottu jo kauan sitten ja lennämme suoraviivaisesti etenevän ajan tyhjyydessä. On kuitenkin olemassa ohut naru joka yhdistää meidät yhä kaukaiseen, sumuun verhoamaan Paratiisiin jossa Aatami kumartuu lähteen ylle aavistamatta, toisin kuin Narkissos, että pinnalle ilmestyvä valjun keltainen läiskä on hän itse. Ikävöidessään Paratiisiin ihminen tuntee kaipuuta olla olematta ihminen."
(Olemisen sietämätön keveys saa agnostikonkin häkeltymään ja miettimään tällaisia kysymyksiä uudelleen ja uudelleen.)

Filosofinen ja poliittinen teos, joka sisällyttää sisäänsä, 390 sivuun, lähes kaiken mikä liittyy elämään ja ihmisenä olemiseen. Kuinka neljän henkilöhahmon, Tomásin, Terezan, Sabinan ja Franzin, kautta pystyykin tuomaan niin taidokkaasti ilmi niin monia elämän vivahteita. Ihailen myös Kunderan taitoa tuoda esiin asioiden niin monet puolet. Täytyy sanoa, että Kundera nousi tämän kirjan myötä suureksi mielenkiinnon- ja ihailunkohteeksi. Vau.

Olen niin suuresti häkeltynyt ja hämmentynyt, etten osaa sanoa tästä nyt paljoakaan muuta. Tämä on tosi monipuolinen ja varmasti myös monitulkintainen teos, joten tämä vaatii useamman lukukerran. Jossain kohdissa tulee olo, että koko kirja on vain filosofinen rakkausdraama, mutta viimeisen sivun jälkeen tuntuu, ettei tuon ajatuksen aikana ollut ymmärtänyt yhtään mitään koko kirjasta.

Sanon vielä, että ihailen Kunderan tietopohjaa (historialliset tapahtumat tsekeissä ja kommunismin monet puolet...) ja kyky heittäytyä niin erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin hän jossain kohtaa kirjaa kirjoittaakin, että tämä kirja on ne mahdollisuudet ja vaihtoehdot, joita hän ei saanut käytyä läpi, koska hänellä on vain yksi elämä. Einmal ist keinmal!

Pahoittelen huonoa kuvaa, joka on pahasti alivalottunut!
Mutta a. en ehtinyt ottaa parempaa tässä tunnekuohu-pakkopäivittää-puuskassa
ja b. se mikä googlen kuvahausta tulee se kansi ei ollenkaan kuvaa mielestäni,
ainakaan omaa, lukukokemusta!
WSOY, 1985
sivuja 390

Kirjalla on varmasti annettavaa kaikille, edes jossain muodossa. Koska en pysty kertomaan kirjasta muuta kuin sen, kuinka häkeltynyt olin, lainaan Wikipediaa

Tapahtumapaikkana on Prahan kaupunki Tšekkoslovakiassa neuvostomiehityksen eli Prahan kevään jälkeen vuonna 1968. Kirjassa kuvataan taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa muuttuneessa yhteiskunnassa ja kamppailua vierasta miehittäjää vastaan.



tiistai 6. elokuuta 2013

Kari Hotakainen - Ihmisen osa

Salme Malmikunnas tapaa kirjamessuilla kirjailijan, joka lupaa seitsemän tuhatta euroa Salmelle, jos hän vain kertoo elämänsä kirjailijalle. Salme myy elämänsä kirjailijan kirjalle. On hauska lukea tavallaan fiktiivistä metatekstiä kirjan kirjoittamisesta ja valmistumisprosessista. Kirjassa Hotakainen sitoo todella taitavasti yhteen oman, miehensä sekä kolmen lapsensa Helenan, Pekan ja Maijan sekä Maijan miehen Bikon ja erään satunnaisen, mutta hyvin merkityksellisen miehen elämän. Kaikista ja kaikesta kerrotaan pikkuhiljaa, pala palalta. Tällaiset kirjat ovat mielestäni erityisen miellyttäviä ja antavat lukijalle eniten, pohdittavaa, arvailtavaa, ajateltavaa, selvitettävää.

Salme Malmikunnas on lankakauppias, joka asuu mykän miehensä Paavon kanssa hiljaista tavallista eloa. Aluksi teoksesta paistaa läpi Salmen epäluuloisuus ja ehkä inhokin kirjailijoita kohtaan. Salme kuitenkin on kauppias, joka uskoo kaiken olevan myytävissä. Salaa kenellekään kertomatta hän tapaa kirjailijaa huoltoasemalla ja purkaa elämänsä hänelle. Kirjailija rakentaa kertomuksista palapelin, joka sitoutuu eheäksi kokonaisuudeksi keskittyen Helenalle tapahtuvaan suureen suruun. 


---- Jatkan tätä nyt huomattavasti myöhemmin. Lukukerrasta on jo aikaa pari kuukautta, mutta haluan kirjoittaa tämän loppuun.

Kirja oli mielenkiintoinen, aidosti erilainen. Salamyhkäinen ja hiljalleen palasia kokoava ja niistä kokonaisuuden rakentava. Kuitenkin Ihmisen osa on hyvin arkinen ja inhimillinen. Tällainen kokonaisuus on kerrassaan hämmentävä ja todella kiinnostava. Hotakaisen tyyli on hyvä ja hän onnistuu tässä teoksessa mielestäni todella hyvin. Kannattaa lukea!

 

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Pirjo Hassinen kirjoittaa raapaisevan tarinan Juliasta, joka on kahden äidin, Tuulan ja Irjan, kasvattama herkka tyttö. Tuula ja Irja ovat seurustelleet saman miehen kanssa, miehen, josta tuli Julian isä. Tuula synnytti Julian, mutta Tuulan sisar Irja on ollut vaikuttamassa Julian elämään enemmän kuin kumpikaan heistä, Tuulasta ja tytösta, uskalsi myöntääkään. Julia on opiskellut englantilaista filologiaa ja tekee väitöskirjaa Shakespearen teksteistä. Julia on romantikko, joka on hukkunut äitiensa toiveisiin ja omiin haaveisiinsa. Hän ei tiedä, kuka hän on tai mitä han haluaa. Ei ennen, kun hän tapaa jälleen miehen, jonka kanssa hän yli kymmenen vuotta sitten otti yliannostuksen lääkkeitä. Tämän tapahtuman jälkeen Julia ei ollut saanut tavata tätä poikaa.

Julia on lähes kolmekymmentä ja asuu edelleen kasvattajiensa luona. Hänen napanuoransa on tiukasti kiinni. Irjassa. Irja pomottaa tyttöä sekä Tuulaa. Tuula on hermoheikko leipuri, joka alistuu vahvan ja väkevän opettajasisarensa katseen alla. Hän ei saa kiemurreltua itseään irti sisarensa otteista, edes siinä vaiheessa, kun Irja alkaa kiristää Julian elämisen ja olemisen nyörejä tiukemmaksi.

Otava
sivuja 231
Tarina kahdesta äidistä kuulosti hyvin jännittävältä ja kiehtovalta. Lisäksi kun tarinaan lisättiin itsemurhayritys ja ihastuminen, luulin, että kirjalla olisi ollut enemmän annettavaa. Kirja kuitenkin jäi vain joukoksi tapahtumia. Tapahtui näin, tapahtui näin, tapahtui näin. Missä on kirjan kliimaksi? Miksei mitään tapahdu? Kapinaa, anarkiaa tai edes armoton lyhistyminen? Voimanaiset on kuvaus kolmesta naisesta, heidän voimiensa kamppailusta, vaikkei kamppailua edes ehdi tarinassa nähdä. Tai sitten kirja ei avautunut minulle täysin.

Kaikin puolin ihan luettava. Kerronta sujuvampaa kuin esimerkiksi Katja Kallion, vaikka kummallakin on sama tyyli vain kertoa asioita niin vain. Ilman mitään turhaa runollisuutta tai kaunistelua. "Tässä mä nyt istun ja mun kädet hikoaa"-tyyliin.

+ Yksi hyvä lausahdus kirjassa on! Tämä kohta hivelee salaa sisällä olevaa feministiäni.

Nainen on aurinko, mies on kuu, hän oli sanonut.
– Kuu saa vaikka pudota radaltaan, se ei maailmoja kaada. Mutta jos aurinko sammuu…



Katja Kallio - Kuutamolla

Mitä tapahtuu, kun 36 henkevän ajatuksen varasto on käytetty ja harhaluulo oman rakastetun loputtomasta älykkyydestä hälvenee? Romanttinen komedia suhteista, elokuvista ja onnen illuusiosta.

Siinä se sitten olikin. Kaikki tiivistettynä takakanteen. 

sama kansi niin leffassa kuin kirjassakin, joten samapa tuo
Otava, 2000/2002
sivuja 271

Pakko sanoa aluksi muutama sana siitä, miksi ylipäätään luin koko kirjan. Joskus lapsena kuulin ko. kirjasta tehdyn elokuvan tunnarin Se ei mee pois tms. Se oli jäänyt mieleen. Heti kun näin tuon kirjan kirpparilla, mieleen tuli ajatus nuoresta Katarinasta, joka näkee ehkä pätkän tuosta aikuisten elokuvaksi mielletyksi leffasta. Kirja maksoi 0,50e ja päätin ottaa siitä selvää. En ole innostunut rakkausdraamoista. Eikä tämä ole se kirja jossa vaan pannaan. (Kämppikseni kysyi tätä)

Kuutamolla oli nopeasti luettu. Se oli perusjuttua. Suhdekuvioita, suhdekuvioita, draamaa draamaa, voi kuka saa kenet, voi kuka rakastaa ketäkin. Voivoivoi. Kalliolta loppuu henkevät ajatukset kesken, en tiedä tosin oliko niitä missään vaiheessa.

Hömppää. Ihan kivaa, kevyttä. Ei anna paljon mitään, siinä se menee. Aion tosin katsoa kirjasta tehdyn leffan. Se vaikutti vivahteikkaammalta kuin itse kirja. Ehkä tämä olisi juuri sitä kevyttä kesälukemista?