Anja Snellman - Lähestyminen

Tämä kirja herätti paljon tunteita, ja koen, etten osannut tähän videoon tiivistää ajatuksiani. Paljon jäi asioita videon ulkopuolelle. Esimerkiksi pidempi lähestymisteeman pohtiminen, joka oli videolla hajanainen ja liian pitkä. Pääpointit kuitenkin varmaan tulevat kirjasta videolla esille. :---) Kerrothan oman mielipiteesi kirjasta!

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.

 

 

 

 

 

Otava, 2011
sivuja 218

 

"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."

 

Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.

 

Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.

 

Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.

 

"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."

 

 

 

 

Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.

 

 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.

 

Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.

 

"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.

 

 

Tammi, 2005
sivuja 285

 

 

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!

Deborah Spungen - Nancy

Nancy kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista olen suunnitellut vuodet. Ahmin sen muutamassa päivässä ymmärtämättä, että siinä on lähemmäs 400 sivua! Kai te kaikki tiedätte Sid & Nancy -kuvion? Nancy ja Sid, Sid ja Nancy. Sex Pistols, murha ja rakkaustarina! En voi olla nyt jaarittelematta ajatuksiani ja tuntemuksia näin pidemmän kautta. Sex Pistolsia kuunnelleena ja Nancyn ja Sidin kuvia katselleena mulla oli jotenkin aivan erilainen mielikuva Nancysta. Jostain syystä olin muodostanut päässäni tietynlaisen uhrikuvan Nancysta. Näin Nancyn punkkarin uhrina, huumeiden uhrina, viattomana ja vähän onnettomana. Mutta tämän kirjan, toki onhan se vain Nancyn äidin kertomus tapahtuneesta, luettuani hämmennyin ja opin jälleen. Tämä kirja osoitti, että kuinka paljon päässäni jylläävät tietyt stereotypiat, vaikka koen olevani niistä vapaa. Hah!

Nancy on pysäyttävä kirja, hurja ja rohkea. Ehkä se hieman oli sensaatiohakuinen ja täynnä tyhjiä odotuksia luovia cliffhangereita. "En tajunnut, että kolmen vuoden päästä toivoisin hänen onnistuvan itsemurhayrityksessään", "En tiennyt, että pahin on vielä edessä", "Olimme vasta matkalla pohjalle, kunpa olisin tajunnut" ja sen sellaista. Kuitenkaan näihin ei palattu ja näitä Spungen viljeli koko kirjan ajan. Aihe on itsessään jo niin kiinnostava, ettei siihen olisi tarvittu tällaisia jenkki-saippuaooppera-salkkari-ominaisuuksia.

Toisaalta Deborah Spungen kauhistelee tyttärensä toimia ja kohtaloa, voivoivoi, mutta toisaalta ei se ole niin ihmeellistä. En nyt missään nimessä vähättele heidän perheen ongelmia enkä huumeidenkäyttöä. Vaan melkeinpä päinvastoin. Huumeidenkäyttö on aina julmaa, aina kamalaa, hirveää, vaikeaa, traagista. Ei sitä tarvitse tehostaa "voi mitä kauhuuksia", "kammosin väkivaltaa ja sitten se oli osana meidän perhettämme". Ehkä olen vain kyyninen, en tiedä. Mutta jostain syystä kirjasta paistoi amerikkalainen rahat silmissä -ajatus.

Kaikesta tästä huolimatta oli aivan uskomatonta sukeltaa Nancyn maailmaan. Se oli jäänyt hyvin ulkokohtaiseksi ja kummalliseksi omassa päässäni. Lisäksi myös Nancyn hankala käytös ja ongelmat toivat mieleeni jotain hämmentävää ja saivat ajattelemaan monia asioita, muun muassa muiden ihmisten, erityisesti perheenjäsenten, kohtelemista. Teoksesta heijastui kyllä Deborahin äidinrakkaus tytärtään kohtaan, hän ei kamalimpikaan hetkinä hylännyt tytärtään tai lakannut rakastamasta häntä. Tämä jotenkin auttoi itseäni ylittämään oman kokemusmaailmani ja miettimään, miltä tuntuisi jos olisi lapsi, joka olisi käyttäytynyt kuin minä teini-iässä.

Plussaa kirjalle on ehdottomasti se, että siinä kuljetaan koko Nancyn elämä alusta loppuun. Tietysti välillä jään miettimään, että miten Deborah on saattanut muistaa sanatarkasti joitakin keskusteluja, joita hän on käynyt tyttärensä ollessa sylivauva. Se tekee siitä hieman epätodellisen tuntuisen. Mutta on kuitenkin kiinnostavaa kulkea ajassa näin ja tällaista toivoisin voivani lukea lisää.

Nancy oli todella kiinnostava persoona jo ihan sellaisenaan kuin hänen äitinsä hänet kuvaili kaikkine kamaline huumeidenkäyttöineen ja kohtauksineen. Jäin miettimään, että hitto, Deborah Spungen edelleen elää (according to wikipedia) ja Nancykin saattaisi elää. Millainen Nancy olisi nyt? Millainen olisi Sex Pistols? Olisiko tätä tarinaa ollenkaan? Miten paljon hohtoa katoaa ihmisestä, kun hän ei kuolekaan nuorena?

(Tässä kohtaa on pakko sanoa, joskus aina mietin Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä, heidän ystävyyttä, kuolemaa ja kuoleman jälkeistä mainetta tai kunniaa. Ainakin henkkoht ihailen suuresti Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä en niinkään. Toisaalta luen Saarikosken runoja ja suomennoksia ja Klingestä en tiedä juuri mitään. Omat saavutukset joo, mut mites se kuolema? Tuntuisi oudolta ajatella, että Saarikoski eläisi, mutta ei ole lainkaan outoa, että Klinge elää. Heh, en tiedä.)

(Olen tehnyt kaksi viikkoa ihan hirmuisen paljon koulutöitä yhdeksästä kuuteen joka päivä koulussa, joten alan olla aika sekava. Siksi ehkä tämä purkaus ja ihme pohdinta, jota saatan hävetä jälkeen päin.)

PS. Nancyn on suomentanut Anna Salo ja hän on epäonnistunut käännöstyössään erittäin loistavasti. Surkeita ilmauksia, nimet on kirjoitettu paikoin väärin. Tämä aivan onneton suomennos kerta kaikkiaan pilaa kirjasta nauttimisen ja lukuflow'n.

Katja Myllyviita - Loistavaa

Aaron ja Asta. Aaron ja Asta. Huumeet ja seksi. Rähjäinen kommuunielämä, bileitä, sekavia suhteita ja elämän rapistumista. Kirja on pitkälti sitä. En oikein keksi mitään sanottavaa. Kirja on nopealukuinen ja ajoittain ihan viihdyttävä. Asta opiskelee psykologiaa ja pyrkii pelastamaan ainakin muita, jos ei sitten itseään pystykään auttamaan. Aaron on sädehtivä kiiltokuva, jota kaikki ihailevat ja joka on tosi cool.

Asta tarrautuu Aaroniin ja siitä on varsin rasittavaa lukea. Tarinan tekee mielenkiintoiseksi Astan ja hänen äitinsä hurjan vaikea suhde, joka saa minutkin haukkomaan henkeäni. Järkyttäviä sanoja äidiltä tyttärelle. Eikä ihmekään, että tytär on hukassa joutuessaan elämään niinkin monta vuotta sellaisen ihmisen kanssa. Astan äiti esitetään rosoisena, epätasapainoisena, rääväsuisena, yliherkkänä ja vaikeana tapauksena. Asta taas on kiltti, liiankin.

Tarinan toiseksi kiinnostavin sivuraide on Aaronin veljen, Joonatanin elämä ja sen traagisuus. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain nopeasti ja helposti ja jos tykkää lukea +20-vuotiaiden teiniräpellystä ja keikkumista elämän ja itse rakennetun rappion välimaastossa.