Lyhyesti, eli joskus on luettava huonojakin

Einar Mar Gudmundsson - Kaikkeuden enkelit

 

Seven/Otava, 2000 (aikaisemmin Like, 1995)
sivuja 207

Lupaava kertomus skitsofreenikosta, hänen lapsuudestaan ja Kleppurin mielisairaalasta, ja siihen se sitten jääkin. Odotin kirjalta paljon, ehkä turhankin paljon, pelkästään skitsofrenia-viittauksen takia. Teos oli tavanomainen, tylsä ja kirjailija ei onnistunut luomaan mielikuvaa, että hän todella olisi päässyt mielisairaan pään sisään. Kertomus olisi voinut olla kuin kenestä tahansa ja psykoosissa poliisiasemalla pidetty taidenäyttelykin kuulostaa lähinnä kännioivallukselta.

 

Takakannessa luvataan hulvattoman hauskaa ja tragikoomista tarinaa Kleppurin mielisairaalan potilaista. Tätä ei kuitenkaan pysty kirjailija lukijalleen antamaan. Tarina on surullinen. Terveen pilkistys hullujen huoneelle, mikä tuottaa aina pettymyksen, varsinkin epäaitoudessaan. Epäaitous tuli siis mieleen mielisairaalan potilaiden harhojen mielikuvituksettomuus, kuningas ja Hitler.

 

Yhtenä ainoana plussana voisin mainita, että kirjailijan ja tarinan islantilaisuus kiehtoo, Islanti on jännittävä maa, josta saisi myyttejä ja ties mitä kaikkea irti. En tiedä, ehkä tässä oli vain kyse siitä, että tämä oli verrattain tavanomainen tarina, jolle kuitenkin asetin suuria odotuksia.

 

Ja vielä sanottava yksi iso miinus. Suomentaja Tuula Tuuva on suomentanut teoksen kömpelösti. Kieli on tökkivää ja kaikista raivostuttavinta oli näppäily- ja kirjoitusvirheet. Oikolukua jooko!

 

Saattaa olla, että olen nyt vähän ankara näille kirjoille, mutta joskus pitää kirjoittaa niistäkin kirjoista, joista ei yksinkertaisesti pidä ja myönnettävä tosi asiat. Aloitin muuten lukemaan Gudmundssonilta Beatles-manifestia, mutta päätin jättää sen kesken... Harvemmin tulee kesken jätettyä kirjoja, siis ihan lopullisesti kesken! Muut kirjabloggaajat: jätättekö te paljon kirjoja kesken vai ponnisteletteko te kurjienkin tarinoiden loppuun?

 

 

 

Jani Saxell - Ensilumi ja muita novelleja

 

WSOY, 2002
sivuja 190

 Ostin tämän teoksen kirpparilta, koska jossain määrin pidin sitä hänen myöhäisempää Minä, Lotta ja Päivikki-teostaan kiinnostavana. Mutta tässä teoksessa oli kerta kaikkiaan asioita, joita en voi sietää. Ensinnäkin, neekeri-sanan käyttö. Toiseksi, naisten ulkonäön jatkuva arvioiminen. (Feministi kiljuu täällä näppäimistöllä!) Ymmärrän, että voidaan tuota halventavaa rasistista sanaa käyttää harkitusti, kerran, esimerkiksi tuossa hänen uusnatsinovellissaan (vähän kyllä kyseenalaistan sitäkin....), mutta useampaan otteeseen, EI.

 

Novelleja suomalaisuudesta, mukamas. Alun novellit olivat kiinnostavia, vaikkakin rasistisia. (Joo kyllä, yritän erottaa kirjailijan mielipiteet hänen henkilöhahmojensa mielipiteistä, mutta tällaisessa asiassa sitä väistämättä miettii, ajatteleeko kirjailija todella niin kuin tulee yhä uudelleen kirjoittaneeksi) Loppupää on mielestäni todella tylsää pohdintaa suomalaisista jääräpäistä ja viinanjuonnista. En siispä pitänyt. Mielestäni novelleihin pitää saada sisällytettyä jokin oivallus, joka palkitsee lyhyen, mutta siltikin pitkän tekstin lukemisen. Tätä ei tässä teoksessa tapahtunut.

 

Muuta sanottavaa tässä tämän hetkisessä tunnekuohussa minulla ei ole.

 

 

Anja Kauranen (Snellman) - Kultasuu

En ole kirjoitellut ikuisuuksiin. En ole lukenut ikuisuuksiin. Oon puurtanut kouluhommia joka hetki ja lukenut artikkeleita vaan, viime aikoina en ihan niitäkään. Kaikki aika, jonka oon ennen käyttänyt lukemiseen, on ollut niin väsynyttä ja apaattista, että enpä oo muuta tehnyt kuin leffoja ja sarjoja tuijottanut. (American Horror Story! voi, sydämiä tähän)

 

WSOY, 1985
sivuja 111

 

Mutta asiaan. Löysin Kultasuun Suomalaisen löytöhyllyköstä, ja jostain syystä ajattelin sen olevan samaa maata kuin Sonja O. kävi täällä. Koko teos kertoo siis Kultasuu-lempinimellä maailmaa seilaavasta tytöstä, joka tykkää puhua miehistä ja kavereistaan. Samanlaista syvällistä sisältöä en löytänyt tästä, kuin mitä Sonja O:sta löytyi. Osaksi tähän vaikutti myös se, että koko kirja oli kirjoitettu erikoisella puhekielellä, josta täytyy sanoa, että en ymmärtäyt joitakin sanoja ja yllättäen se vaan turhautti.

 

70 sivun jälkeen olin todella valmis lopettamaan koko kirjan ja odotin vain, että saisin kirjoittaa tämän luetuksi. Ei pysynyt into eikä oikeastaan lopussa tapahtunut mitään merkittävää tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi! Nopeasti vain loppua kohden.

 

Oon tyytyväinen, että tutustuin tähän kirjaan, mutta siinä se. En oikein löydä tästä mitään uutta kirjoitettavaa ja väsymys painaa noin muutenkin. Palaan pian virkeämpänä ja iloisempa taas, sydämiä!

 

 

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.

 

 

 

 

 

Otava, 2011
sivuja 218

 

"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."

 

Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.

 

Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.

 

Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.

 

"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."

 

 

 

 

Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.

 

 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.

 

Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.

 

"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.

 

 

Tammi, 2005
sivuja 285

 

 

Anna-Leena Härkönen - Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Otava, 2005
sivuja 141

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää 19 tekstiä, jotka on julkaistu Imagessa vuosina 1996-1999. Aiheet heittelevät meikeistä, painosta aina tiedon kautta seksiin ja kekseihin. Olen lukenut tämän kirjan aikaisemminkin, mutta en vain muistanut sitä. Luulin aloittaneeni kirjan joskus aikaisemmin, mutta kappas vain, olinkin lukenut sen kokonaan. Muistelen, että ensimmäisellä lukukerralla pidin tästä. Ainakin enemmän kuin nyt.

Härkönen yrittää olla napakka ja hauska. Hän kärjistää ja käyttää muitakin retorisia keinoja, mutta muhun ne eivät vain iske. Näen Härkösen ennen kaikkea vakavana ja voimakkaana kirjailijana, jonka kirjoissa toinen maailma, toisen ihmisen arki laskeutuu minun ympärilleni. Härkönen tuo esimerkiksi Ei kiitos -kirjassa sekä Loppuunkäsitellyssä hurjan toden makuisen elämän suoraan minun silmilleni, mun oman kokemusmaailmani päälle. Tämän kaiken lukeneena ja kokeneena tämä Kauhun tasapaino tuntui todella tympäisevältä, teennäiseltä ja muoviselta.

En vain voi olla vertaamatta tätä teosta Härkösen muihin teoksiin, vaikka tämä onkin jotain aivan muuta. Haluan uppoutua johonkin kokonaan, haluan kokea tuskallisetkin tunteet yhdessä Härkösen päähenkilöiden kanssa. En halua kuulla, mitä Härkösen (kuvitteelliselle tai ei) ystävälle on tapahtunut baarissa ja mitä hän on oivaltanut ollessaan lenkillä Kaivopuistossa. Se tuntuu niin merkityksettömältä Härkösen voimakkaiden kirjojen jälkeen.

Olihan tässä pari ihan hauskaa ja oivaltavaa tekstiä, muun muassa miehenä olemisen vaikeudesta. Yksi kirjoitus on vain erään baarimiehen monologi ja se on kovin koskettava. Miten olla mies, jotta olisi mies, joka kelpaisi naisillekin. Toki oli avartavaa kuulla humoristisesti kirjoitettu teksti Härkösen pienikokoisuudesta, että mitä ongelmia se on aiheuttanut hänen elämänsä varrella. 

+

Kira Poutanen - Rakkautta au lait

"Nokkelasti viihdyttävää chick litiä!" 

Olen pitänyt Kira Poutasta mielenkiintoisena. Hän on kirjoittanut todella vaikuttavan, tai ainakin se vaikutti mut yläasteikäisenä, kirjan Ihana meri. Tartuin tähänkin kirjaan samalla asenteella, että tämä olisi jotain todella kiinnostavaa, herättävää, havahduttavaa, ravistelevaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Rakkautta au lait kertoo 26-vuotiaasta (kyllä!) Lara Autiosta, jonka taideopinnot eivät suju Suomessa. Tähän ratkaisu on muutto Ranskaan, Nizzaan. Kaikki sujuu Lara Autiolla paremmin kuin hyvin, vanhemmilta juoksee rahaa tilille ja heti lentokoneessakin tuntematon nainen tarjoaa hänelle sampanjaa. Hän tapaa heti ensimmäisinä päivinä tulevan kämppiksensä ja saa tätä kautta töitä. Päähenkilö sählää työpaikallaan ja näin tapaa rikkaan (kaksi asuntoa ja monta huvijahtia -rikkaan) miehen, jonka kanssa hän päätyy kihloihin. Kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti. Mielestäni selitin tässä jo koko kirjan sisällön, eikä siihen ole muuta lisättävää.

Wsoy 2009
315 sivua

Lara Autio kirjoittaa kuin 13-vuotias tyttö, joka haaveilee taiteilijan urasta Ranskassa ja jolle koko maailma on vielä avoin. Hän ei ota vastuuta mistään ja silti kaikki asiat menevät aina parhain päin. Raivostuttavaa kiiltokuvamaisuutta. Missä on päähenkilön pieni rosoisuus? Missä on se pieni epäonnistuminen, käännekohta? (Takakannessa lukee "Vaikka kaikki on ihan megaihanaa (ja Charles komea jopa kuorsatessaan), kroisoksesta alkaa vähitellen paljastua outoja pikku salaisuuksia..." niin ei siinä mitään tällaista käännettä tapahdu!)

Tämä vain antaa täysin väärän kuvan maailmasta ja naisena olemisesta. Toki Lara potee ahdistusta siitä ajatuksesta, että hän saattaisi joutua Charlesin kotiäidiksi Brysseliin. Mutta siinä mielestäni kaikki. Nainen vähän kompuroi ja puhuu alusvaatteista ja hajuvesistä, samalla kun mies on antanut hänelle oman pankkikortin. Aaarg. Olen kai liian vihastuksissani tähän kirjaan, että kykenisin sanomaan mitään.

No, ehkä tämä on tarkoitettu joillekin nuoremmille lukijoille. Mutta niidenkin pitäisi saada tietää, ettei elämä oikeasti ole tuollaista. Lisäksi kirja oli hyvin epäuskottava, ei kai kukaan 26-vuotias käyttäydy kuin 15-vuotias?

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.

Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.

Nora Ephron - En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Otava, 2008
sivuja 139

 Keski-ikäisen ja keskiluokkaisen amerikkalaisen naisen pohdintaa omasta vanhenemisestaan ja turhaa pölinää kokkaamisesta ja sovinnaisista keskiluokkaisista illallisista. Mainittu myös plastiikkakirurgia ja se, kuinka paljon kirjoittaja käyttää huolta ruumiinsa ylläpitoon. Lisäksi pohdintaa miehistä, yksi surkeaakin surkeampi runo ja lopuksi pohdintaa kuolemasta. Ephron on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että vanheneminen on kamalaa ja kaikki muu jossa tai missä toisin väitetään on roskaa.

Mielestäni koko Ephronin kirja oli roskaa. Viimeinen kappale oli hitusen kiinnostavampi, itse olen niin kaukana kuolemasta ja ikääntymisestä (tai siltä ainakin minusta tuntuu), etten voi ymmärtää, miltä tuntuu olla yli kuusikymmentävuotias, jonka ystävät kuolevat ympäriltä. Kaikki muut "esseet" vesittävät viimeisen kappaleen syvällisen pohdinnan.

Kyllästyttävää. Vaikkakin suht nopeasti luettavaa. Olisin luullut, että naisen elämässä olisi jotain muutakin pohdittavaa kuin ulkonäkö, miehet, lapset, raha, sosiaalinen elämä ja ruoka. Kai se siinä sitten on, kun ei mieti mitään muuta. (Oma naisena oleminen on vain jotain aivan muuta. Paljon kaikkea enemmän ja paljon erilaista. En vaan voi ymmärtää.)

Täytyy myöntää, etten aluksi edes tiennyt kuka Nora Ephron on. Wikipedia tiesi kertoa, että kuulemma joku rakkauskomedioiden käsikirjoittaja, joka kuoli vuonna 2012. (Googletin hänen kuvansa ja hänen kaulansa on aivan normaali. Sileä, kaunis, oikein hyvä. Mistä hän oikein kirjoittaa?)

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Pirjo Hassinen kirjoittaa raapaisevan tarinan Juliasta, joka on kahden äidin, Tuulan ja Irjan, kasvattama herkka tyttö. Tuula ja Irja ovat seurustelleet saman miehen kanssa, miehen, josta tuli Julian isä. Tuula synnytti Julian, mutta Tuulan sisar Irja on ollut vaikuttamassa Julian elämään enemmän kuin kumpikaan heistä, Tuulasta ja tytösta, uskalsi myöntääkään. Julia on opiskellut englantilaista filologiaa ja tekee väitöskirjaa Shakespearen teksteistä. Julia on romantikko, joka on hukkunut äitiensa toiveisiin ja omiin haaveisiinsa. Hän ei tiedä, kuka hän on tai mitä han haluaa. Ei ennen, kun hän tapaa jälleen miehen, jonka kanssa hän yli kymmenen vuotta sitten otti yliannostuksen lääkkeitä. Tämän tapahtuman jälkeen Julia ei ollut saanut tavata tätä poikaa.

Julia on lähes kolmekymmentä ja asuu edelleen kasvattajiensa luona. Hänen napanuoransa on tiukasti kiinni. Irjassa. Irja pomottaa tyttöä sekä Tuulaa. Tuula on hermoheikko leipuri, joka alistuu vahvan ja väkevän opettajasisarensa katseen alla. Hän ei saa kiemurreltua itseään irti sisarensa otteista, edes siinä vaiheessa, kun Irja alkaa kiristää Julian elämisen ja olemisen nyörejä tiukemmaksi.

Otava
sivuja 231

Tarina kahdesta äidistä kuulosti hyvin jännittävältä ja kiehtovalta. Lisäksi kun tarinaan lisättiin itsemurhayritys ja ihastuminen, luulin, että kirjalla olisi ollut enemmän annettavaa. Kirja kuitenkin jäi vain joukoksi tapahtumia. Tapahtui näin, tapahtui näin, tapahtui näin. Missä on kirjan kliimaksi? Miksei mitään tapahdu? Kapinaa, anarkiaa tai edes armoton lyhistyminen? Voimanaiset on kuvaus kolmesta naisesta, heidän voimiensa kamppailusta, vaikkei kamppailua edes ehdi tarinassa nähdä. Tai sitten kirja ei avautunut minulle täysin.

Kaikin puolin ihan luettava. Kerronta sujuvampaa kuin esimerkiksi Katja Kallion, vaikka kummallakin on sama tyyli vain kertoa asioita niin vain. Ilman mitään turhaa runollisuutta tai kaunistelua. "Tässä mä nyt istun ja mun kädet hikoaa"-tyyliin.

+ Yksi hyvä lausahdus kirjassa on! Tämä kohta hivelee salaa sisällä olevaa feministiäni.

Nainen on aurinko, mies on kuu, hän oli sanonut.
– Kuu saa vaikka pudota radaltaan, se ei maailmoja kaada. Mutta jos aurinko sammuu…

ja +

Katja Kallio - Kuutamolla

Mitä tapahtuu, kun 36 henkevän ajatuksen varasto on käytetty ja harhaluulo oman rakastetun loputtomasta älykkyydestä hälvenee? Romanttinen komedia suhteista, elokuvista ja onnen illuusiosta.

Siinä se sitten olikin. Kaikki tiivistettynä takakanteen. 

sama kansi niin leffassa kuin kirjassakin, joten samapa tuo
Otava, 2000/2002
sivuja 271

Pakko sanoa aluksi muutama sana siitä, miksi ylipäätään luin koko kirjan. Joskus lapsena kuulin ko. kirjasta tehdyn elokuvan tunnarin Se ei mee pois tms. Se oli jäänyt mieleen. Heti kun näin tuon kirjan kirpparilla, mieleen tuli ajatus nuoresta Katarinasta, joka näkee ehkä pätkän tuosta aikuisten elokuvaksi mielletyksi leffasta. Kirja maksoi 0,50e ja päätin ottaa siitä selvää. En ole innostunut rakkausdraamoista. Eikä tämä ole se kirja jossa vaan pannaan. (Kämppikseni kysyi tätä)

Kuutamolla oli nopeasti luettu. Se oli perusjuttua. Suhdekuvioita, suhdekuvioita, draamaa draamaa, voi kuka saa kenet, voi kuka rakastaa ketäkin. Voivoivoi. Kalliolta loppuu henkevät ajatukset kesken, en tiedä tosin oliko niitä missään vaiheessa.

Hömppää. Ihan kivaa, kevyttä. Ei anna paljon mitään, siinä se menee. Aion tosin katsoa kirjasta tehdyn leffan. Se vaikutti vivahteikkaammalta kuin itse kirja. Ehkä tämä olisi juuri sitä kevyttä kesälukemista?

Hal Duncan - Pako Helvetistä!

Tappaja, prostituoitu, homo ja itsemurhaaja kuolevat ja päätyvät Helvettiin. Olen pitkään miettinyt, että luenko toden totta vain hyviä kirjoja ja miksi en poistu mukavuusalueeltani. Karkasin viime viikon maanantaina Frankfurtiin ja ennen lähtöäni piipahdin rikkomassa rahaa Akateemisessa kirjakaupassa. Ostin Imagen ja ostin tämän Pako Helvetistä! -kirjan, koska kansi oli todella vaikuttava ja upea sekä takakansi lupaili jotain sellaista kuin "Räjäyttää lukijan tajunnan" (HS). Tämä oli kerrassaan jotain uutta. Toimintaa ja typerää kliseistä roskaa helvetistä, taivaasta, jumalasta ja enkeleistä. Jos kirjailija tarttuu haastavaan ja hyvin käytettyyn aiheeseen kuin helvetin uudelleen kuvittaminen, hänen pitäisi pystyä luomaan jotain muuta kuin se, että helvetissä on jatkuva kaaos, sekasorto ja että syntiset saavat kärsiä entisen elämänsä mukaan. Tappaja lukitaan selliin ja häntä kidutetaan. Prostituoitu saa viettää päivänsä lukitussa hotellihuoneessa ja tulla poliisien hyväksikäyttämäksi. Homo joutuu laitokseen parannettavaksi. Koditon itaemurhaaja joutuu selviytymään kadulla. Ei kovin kekseliästä. Lisäksi päähenkilöt pääsevät aivan liian helpolla karkuun. He menevät helvetin ah-niin-pelottaviin alimpiin kerroksiin ja siellä joutuvat kokemaan mielensä pelot ja painajaiset. No jopas on, helvetissä käydään läpi omia painajaisia. Kunpa kirjailija keksisi jotain uutta, jotain raikasta tai pelottavaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Kirjassa taistelevat myös enkelit Gabriel ja Lucifer. Niiden kahden kaksinkamppailut ovat vain surkuhupaisia. Lisäksi täytyy todeta, että kirja oli käännetty huonosti. Siellä oli todella tökkiviä ilmauksia ja dialogi oli heikkoa. Kirjoitustaidon puutetta oli yritetty korjata tunkemalla vittu-sanaa joka ikiseen väliin. Ei kovin vakuuttavaa.

Duncan yrittää olla luova hullu nero, joka avaa mieleemme jotain uutta ja sykähdyttävää, mutta näin ei kuitenkaan käy. Ja tietysti on alusta saakka selvää, että kyllähän ne syntiset sitten sinne taivaan puolelle pääsevät. Mielenkiintoista olisi ollut, jos Duncan olisi luopunut stereotypisistä ajatusmalleista ja -kuluista, mutta tällaista tällä kertaa.

Kirja oli siinä mielessä mielenkiintoinen kokemus, ettei mulle ole pitkään aikaan tullut sellaista oloa, että olisin halunnut jättää kirjan kokonaan kesken. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta uskon, että Pako Helvetistä! voi tarjota jollekin toiselle lukijalle viihdyttävän lukunautinnon, ellei jopa todella herkullisen elämyksen. Minua tämä ei vain saanut syttymään.

Lisään kuvan kunhan pääsen koneelle. Terveisin junamatkalta Turusta Tampereelle sekä älypuhelimen riemut!

Cecelia Ahern - Tyttö peilissä

Annin luona näin tuon helppolukuisen ja ohuen kirjan, joka kiinnosti Annin mainitseman "pelottavuuden" takia. Kirjassa on kaksi kertomusta. Ensimmäisessä tarinassa on Lila-tyttö, jonka sokean isoäiti Mellien kodin peilit ovat peitetty mustilla kankailla. Tuo tyttö ei koskaan ole kysynyt isoäidiltään miksi hän on tehnyt näin. Hän on vain aina ajatellut, ettei Mellie pidä peileistä. Hääpäivänään hän kuitenkin haluaa ihastella itseään peilistä. Hän päätyy peilin vangiksi ja Mellie huomaa sen. Juonittelua. 

Gummerus, 2012
sivuja 108

Toisessa tarinassa on muistojentekijä mies, joka tekee asiakkailleen uusia muistoja ihmeellisellä laittellaan. Tarinoiden aiheet ovat ihan kiinnostavia ja ne tarjoaisivat vaikka millaisia mahdollisuuksia tarinan kerrontaan ja juoneen ja jännittävyyteen. Mutta tässä kirjassa ei vain ollut mitään erityisen jännittävää eikä pelottavaa. Ehkä siinä oli yritetty jotakin romanttista pelokkuutta tai jotain vastaavaa, joka ei kuitenkaan purrut minuun ollenkaan. Kieli oli suht yksinkertaista ja ei mitenkään ihmeellistä. Tätä kirjaa lukiessa odotin vain koska tämä loppuu ja milloin pääsen lukemaan jotakin kiinnostavampaa. Annin arvio kirjasta! Sitä tosin en ole vielä ehtinyt lukea!