maanantai 31. maaliskuuta 2014

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa, valoa, valoa

Karisto, 2011
175 sivua
Valoa valoa valoa on kirja kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä, rakkaudesta, kuolemasta ja Tshernobylista. Valoa valoa valoa kertoo pienen hetken elämästä ennen itsemurhaa. En osaa oikein sanoa kirjasta mitään, olen niin hämmentynyt. Kirjan kaksi päähenkilöä kertoja Mariia ja pian kuoleva Mimi ovat herttainen pari. Huotarinen osaa välittää tunnelmia tekstissään todella taitavasti. Puhuttaessa kuumista kesäpäivistä rannalla, homeisesta pukukopista ja vähän pelottavasta ullakosta, kaikki sujuu niin hyvin, niin sulavasti.

Ainoa asia, jota en voinut tässä kirjassa sietää oli se metatekstin määrä. Paljon tekstiä siitä, kuinka Mariia Ovaskainen, eli juuri tuo päähenkilö, kirjoittaa tätä kirjaa. Kuinka Mariia ei ole oikea kirjailija, vaan hänen nyt vain täytyy kertoa tämäkin tarina. Hyvät lukijat! -välihuomautukset ovat myös todella rasittavia. Lisäksi se, että tekstissä on paljon tekstiä siitä, mitä kirjoituskurssilla kirjoittamisesta on opetettu.

Sinänsä ihan ymmärrettävää, että teos esittää 14-vuotiaan tytön päiväkirjaa, mutta ehkä se kaikki syö vähän tuolta loistavalta kerronnalta. Tunnelmat saa aikaan kylmiä väreitä. Henkilöt ovat vahvoja ja ihailtavia. Tarinaan haluaa uppoutua. Tavallaan sitä jopa toivoo, että olisi taas 14-vuotias ja ihastuksissaan. Tarina on kaunis ja samalla julma.

Se, että kirjassa käsitellään tyttörakkauden, kuoleman ja teini-iän lisäksi myös Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta tekee tästä kirjasta aavistuksen verran paremman. Tämä kirja ei jää vaan kahden teinin nysväämiseksi vaan tähän on yhdistetty jotain muutakin, isoa ja vakavaa. Tällaista asiaa ei ole sivuutettu. Toisaalta kirjassa hieman häiritsee se, että Mariia Ovaskainen kirjoittaa vuodesta 1986 2000-luvun lukijoille ja sanoo sen suoraan. Minusta se on aika tarpeetonta. Tuollaisia pieniä kirjallisia kohtia kun olisi jättänyt pois, niin teos olisi ollut erittäin hyvä kaikin puolin.

Tämä kirja panee välttämättä pohtimaan sitä, miten olisi nuorempana, vaikkapa juuri 14-vuotiaana suhtautunut tähän kirjaan. Olisinko pitänyt? Olisinko kadehtinut sitä kaunista tunnelmaa, sitä valoa valoa valoa? Joka tapauksessa, varmasti olisin pitänyt teoksesta ainakin saman verran kuin nyt. Luultavasti jopa enemmän. Samalla kuitenkin herää kysymys, että onko tämä todella nuorten kirja? Varsin ahdistava sellaiseksi, vaikka kertookin tärkeistä aiheista.


Anja Snellman - Äiti ja koira

Otava, 2003
270 sivua
Äiti ja koira on Snellmanin tuotoksista sitä keskivertoa, ainakin näin tuoreena Snellman-fanina katsottuna. Äiti ja koira kertoo tarinan keski-ikäisestä naisesta, joka pohtii uudelleen suhdettaan itseensä ja ympäröivään maailmaan. Teoksen kantava teema tiivistyy kysymykseen, saako naisella olla itseään nuorempi mies! Tämä teos on vuodelta 2003 ja jotenkin siitä huokuu menneiden vuosikymmeninen tuoksu. Itse olin varsin nuori (10 vuotta) tuolloin vuonna 2003, joten en osaa antaa syväluotavaa analyysia ajankohdan ilmapiiristä. Mutta kuitenkin hyvin voin uskoa, kuinka paheksuttavaa on ollut, jos nainen onkin erilainen kun on totuttu.

Varmastikaan vuonna 2003 ei vielä ollut höpötystä puumanaisista, joista puhuttaessa naisille avautui uusia mahdollisuuksia olla sellainen kun on. Kirjassa käytiin läpi varsin kärkkäästi läpi, miten siihen sitten suhtaudutaan, jos naisella on nuorempi mies. Ex-mies ja lapset huolestuvat ja yrittävät kääntää äidin pään. Kun mikään huolestunut puhe ei toimi, kiristys on seuraava askel.

Kuten jo mainittua Äiti ja koira ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, tosin nopealukuinen kyllä. Aihe on tärkeä, mutta jostain syystä kirjasta tulee vain etäinen olo. Snellman ei onnistu tuottamaan sellaista oloa, että vaikka olen nainen voin tehdä mitä vain ja varsinkin kaiken sen saman mitä mieskin! Tai siis huolimatta sanomasta ja siitä, että päähenkilö on oma itsensä kaikesta huolimatta, kirjasta ei välity suurta tunnepurkausta tai tukea millekään muulle kuin tyhjälle pilvissä leijumiselle.

Siitä kun luin kirjan on vähän jo aikaa, mutta tällaisia ajatuksia noin päällimmäisenä.


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tapani Kilpeläinen - Itsemurhan filosofia



"Yksilötasolla kansanterveydelliset huolet ovat kansalaisten moraalista ohjailua." 

"Liioiteltu huomio tervyettä kohtaan kertoo siitä, että elämän sisältö on kadonnut. Kun elämän sisältönä on elossa pysyminen, uhkaa mielekkyyden katoaminen."

"Ajatus terveestä, pitkästä elämästä on pohijimmiltaan nihilistinen, koska terveysprojekti pyrkii poistamaan elämäst kaiken sen, mikä voi uhata sen terveyttä tai pituutta."

"Jos elämällä ei ole muuta tarjottavaa kuin pituus, kuolema on yhtä kelpo ratkaisu kuin elämä."

"Elämän itseisarvon korostaminen lisää punnuksia kuoleman vaakakuppiin, sillä mitä itseisarvoisemmaksi elämä muuttuu, sitä vähemmän sillä on arvoa."

"Nadine Heinkel katsoo, että Schopenhauerin ajattelu tarjoaa analogian nykykulttuurissa näkyvälle itsetuhoisuuden ja itsensä toteuttamisen jännitteelle: itsemurhaaja haluaa elää, mutta sen vuoksi tuhoaa ruumiinsa."

"Itsemurhan tehneestä voidaan sanoa, että hänen olisi kannattanut odottaa ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä kuolemaan ehtii aina."

"Échec im Leben (epäonnistuminen elämässä) on väliaikaista, mutta échec des Lebens (elämän epäonnistuminen) merkitsee itsemurhaa."

> Rationaalisuuden määrittely sosiaalisesti, sivu 150
"Terveet" eivät ole itsetuhoisia eli "päätellään, ettei itsemurhaan valmiin maailmankuva voi perustua tosiasioihin", vaikka kuitenkaan maailmankuvan pätevyyttä ei voida perustella sosiaalisesti.

"John Donnelly on käyttänyt samantapaista huomiota perustellessaan väitettä, jonka mukaan itsemurha ei voi olla rationaalinen ratkaisu: on mieletöntä valita ei-mikään mieluummin kuin jokin, koska ei-mikään ei voi olla kenellekään parempi kuin jokin olemisen tila. Donnellyn mukaan ajatus paljastaa kategoriavirheen: jos ajattelen, että minun olisi parempi olla kuollut, en ota huomioon, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään."minua", jolle kuolleena oleminen olisi parempi."

"Määrätyyppistä terveyspuhetta kuullessaan ajattelee, että ihmiset eläisivät ikuisesti, jos he pitäisivät aktiivisesti huolta terveydestään. Itsemurhan ajatus rikkoo sekä teknistyneeseen ihmiskuvaan liittyvän kuolemattomuuden fantiasian että biopoliittien hallinnan. Itsemurhan ajatteleminen ja suunnitteleminen pakottaa luomaan omakohtaisen suhteen kuolemaan."

"Kun puhutaan yksilön mielenterveysongelmista tai itsetuhoisuudesta, ollaan samalla puhumatta jostakin muusta."

"Itsemurhaajaa pidetään helposti heikkona, ja siksi häntä on vaikea ajatella vallankäyttäjäksi. Mutta itsemurhaaja ottaa kuolemansa oman toimintansa kohteeksi. Siksi itsemurhasyitä tarkastellessa on otettava huomioon myös se, että ympäröivän maailman epäkelpoisuus voi olla syy surmata itsensä."

Itsemurhan filosofia on todella mielenkiintoinen kirja jokaiselle, joka on kiinnostunut elämästä, kuolemisesta ja olemisesta sekä olemattomuudesta. Eli toisin sanoen jokaisen kannattaisi lukea se. Ajoittain se on rankka, mutta suurimmalta osin se on rauhoittava, miellyttävä, avartava ja oivaltava. Kirjassa on äärimmäisen paljon hyviä pointteja, eikä kirja ota suoraan kantaa onko itsemurha oikein vai väärin. Lisäksi se ei mitenkään ole itsemurhamyönteinen, vaan todella mielenkiintoista pohdintaa, nimenomaan itsemurhan filosofiaa.
Ja tosiaan, vaikka tällaista luen ja tästä pidän, tämä ei ole merkki itsetuhoisuudesta!


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Jenny Dahlberg - Sopivasti lihava

Otava, 2005
157 sivua
Tämä ja tuo edellinen Härkösen kirja ovat Ainon yöpöydältä napattuja kirjoja, joita luin koska ne olivat ohuita ja äkkiseltään siinä. Tosiaan en olisi tarttunut tähän kirjaan ehkä muuten. Dahlberg kirjoittaa sarkastisesti omasta painostaan ja vastoinkäymisistään ylipainon takia. Kirja on ajoittain ahdistava. Miksi hitossa ihmisen täytyy puhua noin rumasti itsestään ja ystävästään Lindasta? (Tämän kirjan jälkeen tuli olo, että jatkossa kyllä valikoin vähän sitä mitä luen)

Aluksi siis olin hyvin negatiivinen tämän suhteen. Sopivasti lihavassa Dahlberg kertoo kuinka hänen rintojensa alle hän saa piilotettua coca-cola-tölkin ja kuinka hän saa happivajeen kumartuessaan sitomaan kengännauhoja. Teos on lähes inhorealistinen. Mutta ehkä teoksen voima piileekin siinä. Dahlberg avaa lukijoille maailman, jota jotkut eivät välttämättä edes tienneet oleman olemassa. Hän kertoo siitä, kuinka tuoli menee rikki hänen istuuduttuaan siihen. Ilkikurista, ivallista, halventavaa tekstiä omaa itseä kohtaan. Mutta silti niin ihailtavan rehellistä.

Toisaalta lopussa aloin pitää kirjasta. Se tuo esille vallankumouksellisesti kaikkea sitä, miltä nykyinen kulttuuri haluaa sulkea silmänsä. Dahlberg on varmasti 2000-luvun läskiaktivisti, jota tunnetummat läskiaktivistibloggarit siteeraisivat, jos (en tiedä) kirjaa olisi käännetty englanniksi. Hän tuo rehellisesti esille kaiken omasta kehollisuudestaan, mikä on äärimmäisen rohkeaa tällaisena aikana, jolloin kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

+

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Anna-Leena Härkönen - Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Otava, 2005
sivuja 141
Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää 19 tekstiä, jotka on julkaistu Imagessa vuosina 1996-1999. Aiheet heittelevät meikeistä, painosta aina tiedon kautta seksiin ja kekseihin. Olen lukenut tämän kirjan aikaisemminkin, mutta en vain muistanut sitä. Luulin aloittaneeni kirjan joskus aikaisemmin, mutta kappas vain, olinkin lukenut sen kokonaan. Muistelen, että ensimmäisellä lukukerralla pidin tästä. Ainakin enemmän kuin nyt.

Härkönen yrittää olla napakka ja hauska. Hän kärjistää ja käyttää muitakin retorisia keinoja, mutta muhun ne eivät vain iske. Näen Härkösen ennen kaikkea vakavana ja voimakkaana kirjailijana, jonka kirjoissa toinen maailma, toisen ihmisen arki laskeutuu minun ympärilleni. Härkönen tuo esimerkiksi Ei kiitos -kirjassa sekä Loppuunkäsitellyssä hurjan toden makuisen elämän suoraan minun silmilleni, mun oman kokemusmaailmani päälle. Tämän kaiken lukeneena ja kokeneena tämä Kauhun tasapaino tuntui todella tympäisevältä, teennäiseltä ja muoviselta.

En vain voi olla vertaamatta tätä teosta Härkösen muihin teoksiin, vaikka tämä onkin jotain aivan muuta. Haluan uppoutua johonkin kokonaan, haluan kokea tuskallisetkin tunteet yhdessä Härkösen päähenkilöiden kanssa. En halua kuulla, mitä Härkösen (kuvitteelliselle tai ei) ystävälle on tapahtunut baarissa ja mitä hän on oivaltanut ollessaan lenkillä Kaivopuistossa. Se tuntuu niin merkityksettömältä Härkösen voimakkaiden kirjojen jälkeen.

Olihan tässä pari ihan hauskaa ja oivaltavaa tekstiä, muun muassa miehenä olemisen vaikeudesta. Yksi kirjoitus on vain erään baarimiehen monologi ja se on kovin koskettava. Miten olla mies, jotta olisi mies, joka kelpaisi naisillekin. Toki oli avartavaa kuulla humoristisesti kirjoitettu teksti Härkösen pienikokoisuudesta, että mitä ongelmia se on aiheuttanut hänen elämänsä varrella. 

+