Jeanette Winterson - Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Wintersonin omaelämäkerrallinen teos uskonnollisessa perheessä kasvaneesta tytöstä, joka rakastuu toiseen tyttöön. Koskettava teos! 4/5

Anja Snellman - Lähestyminen

Tämä kirja herätti paljon tunteita, ja koen, etten osannut tähän videoon tiivistää ajatuksiani. Paljon jäi asioita videon ulkopuolelle. Esimerkiksi pidempi lähestymisteeman pohtiminen, joka oli videolla hajanainen ja liian pitkä. Pääpointit kuitenkin varmaan tulevat kirjasta videolla esille. :---) Kerrothan oman mielipiteesi kirjasta!

Anneli Auer - Murhalesken muistelmat

Nyt arvioitavana Auerin syksyn teos, joka käsittelee tapahtumien kulkua vuoden 2006 murhasta, jossa hän menetti miehensä ja sitä myötä myös elämänsä. 

Videolla mukana keskustelemassa myös Turun aikainen kaverini Saarni :) Häneltä siis sain tämän kirjan lainaan ja ylipäätän innostuksen lähteä lukemaan tämä teos.

Geraldine Brooks - Islamin naisten salattu elämä

352 sivua
Nemo, 2001

Geraldine Brooks on australialaissyntyinen toimittaja, joka toimi monta vuotta Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Islamin naisten salattu elämä on vuonna 1995 julkaistu teos nimensä mukaisesti islamista ja (muslimi)naisista. Brooks ei luokittele itseään feministiksi, vaikka lähtikohtaisesti hän edustaakin länsimaista vierailijaa, joka yrittää ymmärtää ja toivoo naisten parempaa kohtelua.

Tämä oli hurjan vavahduttava teos. Brooks kertoo paljon Koraanista ja kohtaamisista tavallisten muslimien kanssa sen lisäksi, että kirjaan on upotettu paljon faktaa. Tosin tässä kohtaa on huomioitava teoksen julkaisuvuosi. Huolimatta siitä, että kirja on 20 vuotta vanha, se on musta todella hyvä ja se ehdottomasti kannattaa lukea. Se kokoaa hyvin naisten aseman kehitystä ja 1990-luvulla vallinneita asenteita. Toki täytyy lukea myös muita lähteitä ja tätä on tarkasteltava yhtälailla kriittisesti, onhan kyseinen teos länsimaisen toimittajan kirjoittama ja tietyssä paikassa ja tiettyyn aikaan tehty teos.

Islamin naisten salattu elämä on myös hurjan rankka. Meeri Koutaniemen kuvaamien naisten silvontakuvien jälkeen Suomessakin on mielestäni julkisuudessa puhuttu "naisten ympärileikkauksesta" enemmän, mikä on hyvä. Kuitenkin tämä teos kokoaa yhteen enemmän faktaa ja haastateltavia kuin aikaisemmin milloinkaan olen törmännyt. Nämä teemat eivät ole muuttuneet 20 vuodessa ja ehkäpä Brooks voisi tarttua tähän teemaan ja tehdä päivitetyn versionsa tästä teoksesta.

Brooksilta tämä teos on valtava taidonnäyte. Hänen omistautumisensa on äärimmäisen ihailtavaa ja hän paneutuu asioihin kunnianhimoisesti. Tätä kirjaa ei olisi pystynyt mies kirjoittamaan. Vaikka kyseenalaistankin jaon kahteen (biologiseen) sukupuoleen, on otettava huomioon, kuinka jollain tavalla konservatiivisia (miten kirjoittaa tästä korrektisti?) käsityksiä on ympäri maailmaa ja kuinka niihin on mukauduttava. Brooks opetteli arabian ja pukeutui chadoriin. Hän kertoo kirjassaan, kuinka saadakseen haastatella erästä vanhempaa miestä, hänen amerikkalaisen ystävänsä pitäisi esittää hänen aviomiestään. Olisi ollut käsittämätöntä, että nainen olisi matkustanut kahdestaan vieraan miehen kanssa haastattelemaan toista vierasta miestä.

Hyvin paljon kirjassa painotettiin sitä, kuinka naisten liikkuminen on ollut kiellettyä ilman miespuolisen sukulaisen tai aviomiehen lupaa. Lisäksi kirjassa käsiteltiin liikunnan harrastamista ja naisten koulutusta, kun jatkuva kahden sukupuolen uusintaminen ja niiden kahden väkivaltainen erottaminen haastaa ja alistaa naispuolisia muslimeja ja ylipäätään naisia, kun ei-musliminkin on pitäydyttävä hunnutettuna.

Hyvin kiinnostava teos. Nyt on rima todella korkealla, kun lähtee lukemaan tästä aiheesta muutakin kuin yksittäisiä artikkeleita ja uutisia.

Marja Björk - Prole

212 sivua
Like, 2012

Marja Björkin Prole tarttui mun mukaani ihan yllättäen Lukulaarista. Prole kertoo tytöstä, joka elää kahden maailman välillä. Romaanissa matkaa kuljetaan 1960-luvulta aina tähän päivän suunnille. Björkin kuva sisäkannessa antoi kuvan hellyttävästä tädistä, joka muistelee omaa nuoruuttaan ja ehkä hieman kultaisin sanoin palaisi nuoruuteensa. Näin ei kuitenkaan ole. Björk ravistaa kaikki ajan tuomat kultahiput pois tarinassaan ja näyttää karun sekä tunkkaisen puolen perhe-elämästä, joka ajelehtii väkivallan, työväenluokan ja paremman piirin välissä. 

Takerruin kirjaan. Prole oli hyvä. Se oli kerrassaan jotain muuta, mitä odotin ja oletin. Ajattelin Prolen olevan jokin "välikirja", jonka vain luen huvin vuoksi pois alta, mutta näin ei käynytkään. Tämä jäi mun mieleeni aivan erityisellä tavalla. Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja tämä todella menee iholle. Vaikka olenkin 90-luvun lapsia, niin saatoin haistaa 70-80-luvun kirjojen sivujen kautta.

Kirjan päähenkilön näkemä ja kokema väkivalta oli ahdistavaa. Salailu ja se kaikki kovuus, johon teoksen päähenkilö joutui tottumaan arjessaan. Se välinpitämättömyys, jota päähenkilö sai vanhempiensa, erityisesti äitinsä, suunnilta kokea, oli todella inhottavan kylmää, lähes kammottavaa. 

Prolessa on jotain kiehtovaa ja pysäyttävää, kaikesta kammottavasta pahasta huolimatta. Päähenkilön äiti on jatkuvasti raskaana, juoksee baareissa, viinaa menee ja perheen tytär saa huolehtia niin itsestään kuin sisaruksistaan. Ei liene yllättävää, että tämä kirja on yksi suosikki kirjoistani tänä vuonna.

Täytyy tähän vielä sanoa, että sen lisäksi, että Prolen kieli on hyvää ja tarina arkisessa raadollisuudessaan jaksaa kantaa, niin aikaa on kuvattu kirjassa hyvin. Kirjasta suurin osa on päähenkilön nuoruudesta. Siinä aika menee hitaasti, vuodet vain tuntuvat pölyttyneiltä ja paikallaan junnaavilta. Sitten kun tämä tyttö täyttää 15 vuotta ja 16 vuotta, aika alkaa mennä nopeampaan. Mielestäni Björk on tavoittanut jotain oleellista teoksessaan elämän liukuvasta aikakäsityksestä ja -kokemuksesta.

En myöskään voi olla miettimättä, minkä verran tämän kirjan sisältö vastaa Björkin omaa lapsuutta ja menneisyyttä. Wikipedia tiesi kertoa, että Björk on nimenomaan Lieksasta, joka mainitaan kirjassakin ja hän on kirjailijan lisäksi myös juristi, oikeustieteen kandidaatti, samoin kuin kirjan päähenkilökin... 

En osaa nyt muuta sanoa tästä, kun tällainen hehkutus vain tästä syntyi!

"Hän ajatteli, että isän ja äidin tappelut sekä ero ovat hänen vikansa. Niinhän isä aina sanoi, että tuokin tuossa vielä riesana. Olisi pitänyt olla kiltimpi, vaikka olihan hän. Hän hoiti kaikkia nuorempia lapsia myöhemmin siellä Pankakoskella, minne äidin kanssa muutettiin, vaikka oli itsekin pieni."

Sofi Oksanen - Norma

Ironisesti (?) uusi hajuveteni (ah naiset ja niiden humpuukit?),
joka sopii Norman kanteen. Kannesta plussaa!

Sofi Oksasen uutuus Norma kertoo nimensä mukaisesti Norma-nimisen naisen tarinaa ja hänen kauttaan avautuu ovi niin hius- kuin kohdunvuokrausbisnekseen. Norman äidin kuoltua hän joutuu kohtaamaan äidin salaiset suunnitelmat ja sitä kautta avautuu hänelle ihan uudella tavalla myös hänen sukunsa historia. Norman hiukset kasvavat yli metrin vuorokaudessa ja hänen on leikattava niitä muutaman tunnin välein. Tälle kirja ei anna mitään selitystä, mutta viittaa pariin otteeseen hypetrikoosiin, karvojen liikakasvuun.

Kirja pureutuu hius- ja kohdunvuokrausbisnekseen tavalla, joka on erikoinen ja jotain täysin uutta. Yhden kaverini kanssa muutaman sanan vaihdoin tästä kirjasta, ja hänen mielen mielestään tämä on nimenomaan hyvä, kun tämä on aivan erilainen. 

On vaikea kirjoittaa kirjan käsittelemistä aiheista paljastamatta liikaa, mitä kirjassa tapahtuu. Niinpä ehkä lähden ruotimaan teosta noin ylipäätään. Odotukset Oksasen suhteen ovat mulla todella kovat. Olen pitänyt kaikista hänen romaaneistaan ja tämä ehkä oli nyt poikkeus tähän listaan. Normassa yhdistyy tavallaan Puhdistuksesta ja Kun kyyhkyset katosivat -teoksesta tuttu palapelimaisuus, valehtelu, juonittelu ja nimenomaan ihmissuhteiden kiemurat ja henkilöhahmojen erikoiset persoonat ja niistä juontuvat kuviot. Mutta toisaalta Norma yrittää olla jotain uutta ja vanhaa väärällä tavalla. Tässä teoksessa Oksanen ei osaa hyödyntää noita mainittuja keinoja niin hyvin kuin kahdessa edellisessä kirjassaan. Lisäksi... Lähtökohtaisesti en pidä fantasiasta. En pitänyt siitä tässäkään.

Muistan aikaisemmista Oksasen romaaneista sen, että ne kirjat tuli luettua suht nopeasti, ne kun oli kirjoitettu niin hyvin. Mutta nyt alku takkuili ja tuntui huonosti kirjotetulta. Odotukseni olivat todella korkealla kyllä ja olin juuri viimeistellyt tuon Kissani Jugoslavian, joka oli kirjoitettu todella taidokkaasti.

Henkilöhahmot ja niiden väliset suhteet jäivät aika laihoiksi. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olisin saanut minkäänlaista otetta päähenkilöön, Normaan. Vain mainittiin aina vain hänen alati kasvavat hiukset, herkkä nenä, tupakointi ja skopolamiinilaastarit. Tunnetiloja ei tunnu välittyvän ja kaikki tuntuu ikään kuin harmaalta massalta.

En voi sietää, jos kirjailija perusteettomasti ja toistuvasti toistaa tiettyjä nimiä tai paikkoja, jotka ovat tarinan suhteen irrelevantteja. Mielestäni Norma paikantuu liiaksi Sörnäisten metroasemalle. Aina kun tartuin kirjaan, aina kun luin, aina kuvittelin kaiken Sörkkaan. Se meni häiritseväksi. Mieleen jäi myös maininnat Hilpeästä Hauesta (tämä mainittiin pariin otteeseen, ja todettakoon, että tämän niminen baari on oikeasti Kurvissa) ja ABC-asemasta. Ehkä olen turhan vaativa tälle teokselle, mutta mielestäni Oksasen kaltaisen kirjailijan teoksille saakin olla.

Aihe on äärimmäisen kiinnostava ja tärkeä. Kohdunvuokrauksesta toki on kuullut keskustelua, muttei mieleen tule yhtäkään teosta, joka aihetta käsittelisi. Ja mitä tulee hiusbisnekseen, aihe oli verrattain uusi. Siitä olisi voinut melkeinpä koko teos käsitellä. Mutta olisiko se ollut silloin yhtään niin rankka ja hmmm, täysi? Tekikö kaksi suht rajua aihetta teoksesta kokonaisemman? Ehkä.

Mielestäni vain noiden kahden mielenkiintoisen aiheen problematiikan merkityksellisyyttä vie tuo fantasiakirjamainen lähestyminen Norman ja kirjassa seikkailevan Evan (ja ehkä koko Evan olemassaolon) hiuksiin ja muun muassa hiuksistalukuun. Hiuksistaluku tässä meinasi sitä, että päähenkilö kykeni haistamaan hiuksista kantajansa sairauksia ja tietoja vaikkapa elintavoista.

Teoksesta olisi mielestäni saanut erinomaisen, jos sitä olisi hiottu vielä vain. Alkua tiiviimmäksi ja vähemmän lukijan uteliaisuuden väkinäistä kiinnipitämistä. Ehkä tarinankulkua olisi voinut miettiä tarkemmin. Toki teos oli yllättävä ja kiehtova. Kun kirjasta oli luettu yli kaksi kolmasosaa, se muuttui paljon paremmaksi. Ja noh, sitten se loppuikin. Ja niin, ehkä jokin selitys tuolle yliluonnolliselle hiusjutulle. En nyt kykene sofioksaskontekstissa lukemaan tätä yliluonnollista hiussaagaa mitenkään kovin symbolisesti. Vaikka kirjassa pari naista käykin dialogia siitä, kuinka miehet vievät naisilta ne asiat, mitkä naiset ovat itse laittaneet liikkeelle ja käärivät rahat.

Jäin kaipaamaan Puhdistuksen ja Kyyhkysten kaltaista loistavaa kirjailijan esityötä, historiantuntemusta, jonkin uuden paljastamista ja tarinan palasten äärimmäisen tyydyttävää palasten loksahtamista kohdilleen. Lisäksi Stalinin lehmistä ja Baby Janesta tuttua kiehtovuutta (en osaa selittää sitä sen tarkemmin) ja ihmissuhteiden sairasta piirileikkiä, ehkäpä.

Loppuun vielä rehellisesti; tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan kansitekstin perusteella, ellen olisi tiennyt tämän olevan Oksasen teos. 

Tiina Lymi - Susi sisällä

Helsinki-kirjat, 2011
223 sivua

 

Susi sisällä on teos Tuulasta ja Vesasta, heidän rakkaudesta ja sen rakkauden murenemisesta pieniksi palasiksi. Vesa vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä, hän ottaa Tuulan huomioon ja järjestää kaikkia ihania yllätyksiä vaimolleen. Heillä on kaksi suloista lasta ja vain unelmien omakotitalo Porvoosta puuttuu. Kunnes eräänä päivänä paljastuu, kuinka Vesa suutelee toista naista Mannerheimintiellä.

 

Takakannessa luvataan hulvatonta ja yllätyksellistä tarinaa pettämisestä ja petetyksi tulemisesta. Joudun taas nähtävästi kohtaamaan omat käsitykseni huumorintajustani. Minusta meinaan tässä ei ollut juurikaan mitään hulvatonta. Tämä oli surullinen ja ahdistavakin tarina. Erittäin hyvä kuvaus elämästä ja kivusta.

 

Tämä kirja nousi kyllä yhdeksi parhaimmista suomalaisten kirjailijoiden kirjoista, koska tämä on kielellisesti todella ansiokas. Lymi kirjoittaa valtavan taidokkaasti ja sitä tekstiä on nautinnollista hotkia. Sitä toivoisi, että aina löytyisi tällaisia kirjoja, jotka tulee lukeneeksi ihan hetkessä. Kieli on sujuvaa ja tarina tempaa mukaansa niin voimakkaasti, että ei huomaakaan, kuinka yhtäkkiä onkin lukenut jo sata sivua.

 

Hyvin kirjoitettu tosiaan, kivoja kekseliäitä uusia ilmauksia, vaikka tarina ei olekaan uusi. Plussaa vielä siitä, että tarina on hyvin todentuntuinen, realistinen. Toki tämä teos vahvistaa stereotypioita miehistä ja naisista tietynlaisina. Henkilöhahmot ovat varsin tavanomaisia ja teoksessa kuvataan "tavallista suomalaista miestä", "tavallista suomalaista naista" ja sitten tätä eläimellistä pettäjähirmua. Ehkä teos olisi ollut täydellinen, jos tällaiset perinteiset heteronormatiiviset kaksi lasta ja omakotitalo + koira -asetelmat olisi tässä teoksessa purettu. Noh, täytyy sanoa, että ihan tyylikäs kansi. Siitäkin tykkäsin!

 

 

Umayya Abu-Hanna - Nurinkurin

WSOY 2003
sivuja 318

 

Tämä on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksista, tämä on Umayya Abu-Hannan omaelämäkerta aikuiseksi kasvamisesta Pohjois-Israelin ristiriitojen ja konfliktien keskellä. Ehkä rohkenen jopa väittää, että yksi kiinnostavimmista kirjoista, mitä tulen tänä vuonna lukemaan. Tätä kirjaa olen kuljettanut mukanani enkä tästä aio luopua.

 

Abu-Hanna kirjoittaa oman kasvutarinansa todella taidokkaasti. Hän kirjoittaa värikkäästi, kauniisti ja uskomattoman kiehtovasti arjesta kaiken kauheuden keskellä. Nurinkurin on kaunis sekä älykäs teos. Se sitoo yhteen monia asioita. Ehkä olisin kaivannut tähän teokseen alkuun jonkin lyhyen infon, mikä oli tilanne Pohjois-Israelissa 1970-luvulla ja entäs nyt? Miten Abu-Hanna päätyi Suomeen?

 

Tämä kirja sai minut hymyilemään. Se sai hyvän olon. Se upotti minut kokonaan toiseen maailmaan. Valokuvat kirjassa aina plussaa. Mutta olisiko minun pitänyt suhtautua jotenkin toisin tähän? Olisiko minun pitänyt olla tietoisempi kaikesta siitä politiikasta? Saanko nauttia tästä teoksesta. Tuntuu tavallaan todella irstaalta nauttia mintun tuoksuisesta tekstistä, samalla kun ympärillä räjähtelee ja "radio ampuu arabeja ilmaan, kuoliaaksi" tai jotenkin näin.

 

Tällä hetkellä mulla ei ole tän enempää sanoja. Monia tunteita, kirja on kuin turvapaikka, sallitaanko tuo, maailmani avautuu. Sukellan ja näen. Kaunokirjallisesti äärimmäisen taitavasti toteutettu teos. Äh, nämä on näitä kirjoja, että tuntuu vain pilaavansa koko kirjan yrittäessään kirjoittaa tästä jotakin. Suosittelen lämpimästi, sivistykseksi ja kauneudelle kauhun keskellä.

 

 

Anja Kauranen (Snellman) - Kultasuu

En ole kirjoitellut ikuisuuksiin. En ole lukenut ikuisuuksiin. Oon puurtanut kouluhommia joka hetki ja lukenut artikkeleita vaan, viime aikoina en ihan niitäkään. Kaikki aika, jonka oon ennen käyttänyt lukemiseen, on ollut niin väsynyttä ja apaattista, että enpä oo muuta tehnyt kuin leffoja ja sarjoja tuijottanut. (American Horror Story! voi, sydämiä tähän)

 

WSOY, 1985
sivuja 111

 

Mutta asiaan. Löysin Kultasuun Suomalaisen löytöhyllyköstä, ja jostain syystä ajattelin sen olevan samaa maata kuin Sonja O. kävi täällä. Koko teos kertoo siis Kultasuu-lempinimellä maailmaa seilaavasta tytöstä, joka tykkää puhua miehistä ja kavereistaan. Samanlaista syvällistä sisältöä en löytänyt tästä, kuin mitä Sonja O:sta löytyi. Osaksi tähän vaikutti myös se, että koko kirja oli kirjoitettu erikoisella puhekielellä, josta täytyy sanoa, että en ymmärtäyt joitakin sanoja ja yllättäen se vaan turhautti.

 

70 sivun jälkeen olin todella valmis lopettamaan koko kirjan ja odotin vain, että saisin kirjoittaa tämän luetuksi. Ei pysynyt into eikä oikeastaan lopussa tapahtunut mitään merkittävää tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi! Nopeasti vain loppua kohden.

 

Oon tyytyväinen, että tutustuin tähän kirjaan, mutta siinä se. En oikein löydä tästä mitään uutta kirjoitettavaa ja väsymys painaa noin muutenkin. Palaan pian virkeämpänä ja iloisempa taas, sydämiä!

 

 

Tiina Rosenberg - Arvot mekin ansaitsemme

Tammi, 2014
sivuja 194

Arvot mekin ansaitsemme -nimi on teokselle aivan liian heikko. Koko teos on voimakas kannanotto ja poliittinen teksti demokratiasta ja tasa-arvosta Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut, että rasismista, fasismista ja populismista olisi enää mitään mielenkiintoista sanottavaa, ikään kuin kaikki olisi jo sanottu. Mutta ei, Rosenberg kokoaa yhteen perinteistä tasa-arvon ja demokratian määritelmää, mutta yhdistää ne taas feminismiin ja laajemmin historiaan sekä nykypäivän tapahtumiin. Hän kutoo mielenkiintoisen kattauksen vanhaa ja uutta oivallusta.

 

Jokaisen omasta tulevaisuudestaan välittävän pitäisi lukea tämä kirja. Tässä oli uutta vihervassarifeministillekin, saati sitten sellaiselle, joka haluaisi jotain suht helppotajuista, mutta silti älyllistä analyysia ajastamme ja vallitsevasta ilmapiiristä. Rosenberg seuraa tarkkaan poliittista kenttää ja hänen tekstistään huokuu lukeneisuus ja se, että tätä on pohdittu, tästä on luettu ja tämä on tärkeää.

 

Itselleni kaikista kiinnostavinta oli demokratian ja feminismin yhteenpunoutuminen Rosenbergin tekstissä. Lisäksi teos ehtii Timo Soinin ja Euroopan populististen puolueiden luettelemisen lisäksi pohtia seksikauppaa, Pussy Riotia, protestimaskuliinisuutta, taidetta, anarkismia ja avantgardea.

 

"Taide ja kaikki julkiset esiintymiset ilmaisevat jotain poliittisesti joko tietoisesti tai tiedostamatta. Tämä koskee erityisesti tapahtumia, jotka kerskuvat epäpoliittisuudellaan. Taide ei ole merkityksellistä vain sen vuoksi, että taiteilijat päättävät nostaa tiettyjä kysymyksiä esille. Erilaiset tilanteet ja tapahtuvat voivat syystä tai toisesta politisoitua, vaikka se ei olisi ollutkaan alkuperäinen ajatus. Poliittinen taide voi olla propagandistista ja agitatorista, mutta useimmiten poliittinen taide esiintyy kriittisenä lähestymistapana ja haastaa normatiivisia ajatusmalleja ja kategorioita. Poliittinen taide tapahtuu usein julkisessa tilassa, ja sen lähtökohta on tietoinen ajatus siitä poliittisesta tempauksesta, jota ollaan tekemässä, vaikkei seurauksista aina voidakaan olla varmoja. Poliittisen taiteen tehtävä on avata yhteisön silmät ja saada ihmiset ajattelemaan."

 

Lisäksi täytyy myöntää, että Arvot mekin ansaitsemme toi esille sekularismin, feminismin ja rasismin suhteen, vaikka tätä en ollut aikaisemmin tullut näin suorasti ajatelleeksi. Sekularismi eli uskonnon ja valtion erottaminen toisistaan on nähty edistyksen merkkinä, vaikkakin sitä voidaan käyttää välineenä rasismiin, esimerkiksi Ranskassa, kun uskonnollisten symboleiden käyttö on kielletty. Siinä mielessä feministien ja HLBTIQ-ihmisten tulisi olla varuillaan, etteivät he hyppää "vahingossa" rasismin puolelle. Näin itse ainakin asian eilen yöllä kahden aikaan ymmärsin. Uutena käsitteenä, mutta ei ehkä ilmiönä, tuli homonationalismi ja pinkwashing, joka on mielestäni aivan käsittämätöntä. HLBTIQ-ihmisten asema länsimaisissa yhteiskunnissa on parantunut, jolloin he kokevat integroituneensa yhteiskuntaan ja tällöin tämä synnyttää nationalismia ja siten siitä eteenpäin rasismia ja fasismia.

 

Voi että, kunpa minäkin osaisin laittaa ajatukseni yhtä selkeästi sanallisesti esille kuin Rosenberg. Hattua täytyy nostaa ja hänelle. Täytyy vielä todeta, että tässä yksi uusi idoli.

 

Jos jotain kritiikkiä teokselle pitäisi antaa, niin miinusta ehdottomasti liian laimeasta nimestä ja takakannen tekstistä! Kumpikaan ei anna aavistustakaan, kuinka voimakasta, mielenkiintoista ja tärkeää tekstiä kirja pitää sisällään ainutlaatuisesti muotoiltuna.

 

 

Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena, 2014
sivuja 166

"Vastuunkantajia, vastuunpakoilijoita, sievistelijöitä, rietastelijoita, marttyyreita, komentelijoita - Sari Pöyliön tarkkanäköiset ja riehakkaat novellit marssittavat esiin äitityyppien koko kirjon. -- Äitien tarinat kertovat myös tyttäristä, joiden mietteet tiivistyvät arkipäivän kysymyksiin ---"

Nuoria ja vanhoja tyttäriä, äitejä, isoäitejä, isiä, sukulaisia ja viranomaisia. Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on teos, joka tuo suoraan vasten kasvoja persoonallisuuksien kirjon ja ihmiskohtaloiden traagisuuden. Teoksessa on vahvoja ja voimakastahtoisia henkilöhahmoja ja heidän ovelia ja koskettavia elämäntarinoita. Takakannen tekstiä paremmin tuskin pystyy teoksen henkilökavalkadia esittelemään!

"Kuinka nopeasti vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?"

En voi olla nostamatta yhtä yksittäistä kertomusta esiin, koska se oli vaikuttavin. Sukulaisille tulee riitaa äidin hautapaikasta ja niinpä tytär päättää napata kuolleen äitinsä ruumiin kuljettaakseen sen paikkaan, jonne ajatteli äitinsä haluavan tulla haudatuksi. Kertomus on koskettava ja hurja, absurdi ja silti niin ymmärrettävä samaan aikaan! Kuinka sekaisin tärkeän ihmisen menettäminen voikaan saada ja millaisia valtataisteluja sukulaisten kesken järjestetäänkään. Väistämättä olen miettinyt tätä lukiessani, että en tahdo hautajaisia ollenkaan, jos koko se kuoleman jälkeinen elämä (heh) on yhtä riitaa lähimmäisten ihmisteni kesken.

"Lyötyään imurikaupat lukkoon hän karkasi kauppiaan kanssa. Hooverin hän otti mukaansa. Isä, Irene ja vanhemmat laapset ihmettelivät päivällisen puuttumista, kunnes löysivät kylmästä uunista viestin: 'Lähden etsimään iloa elämääni. Terveisin Fanni (äiti)'"

Toinen mieleenpainuvin kertomus oli tarina naisesta, joka karkaa pölynimurikauppiaan kanssa ja tarina päättyy surkuhupaisasti! En voi paljastaa tässä koko tarinaa, vaikka kovasti kihisten haluaisinkin kertoa tämän! Loistavaa, että kirjan nimeksi on nostettu toinen mielestäni parhaimmista kertomuksista.

Tarinat kuroutuvat yhteen, vaikka aluksi luulen kaikkien kertomusten olevan vain yksittäisiä novelleja. Se oli ihan miellyttävä tapa! Pölyinmurikauppias on humoristinen, vaikka pohjimmiltaan kaikessa on kyse ihmisyyden suurimmasta haasteesta; äitiydestä. Tätä kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, että voisinko antaa tämän kirjan omalle äidilleni lahjaksi. Ehkä olisin turhan vakavahenkinen enkä osaisi nähdä itseäni antamassa tätä lahjaksi kuin vain joillekin, joilla tiedän olevan juuri kirjaan sopiva tietynlainen huumorintaju.

Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,

hän kirjoittaa pienelle paperilapulle

jonka on ojentamaisillaan

muka ojentaa

ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus

vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu

ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin

lempeys tuhoaa mielen

olen hyvässä pulassa täällä

missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja

kipu hohtaa hämärässä

WSOY, 2014
sivuja 106

RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.

Se oli arktinen tyttö

Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi

Eikä puhunut kuin jääkaapille

tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle

Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla

se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella

lauloi ja kertoi iltasatuja

kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä

Se oli vaikea,

varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli

pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,

arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä

jääpuikkosormillaan

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta

Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."

 

Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."

 

Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.

 

Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.

 

Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.

 

Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.

 

"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."

 

Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua

"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.

 

Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.

 

(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)

 

Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.

 

Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.

 

Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.

 

En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.

 

Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.

 

 

 

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.

 

 

 

 

 

Otava, 2011
sivuja 218

 

"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."

 

Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.

 

Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.

 

Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.

 

"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."

 

 

 

 

Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.

 

 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.

 

Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.

 

"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.

 

 

Tammi, 2005
sivuja 285

 

 

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153

On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)

Salla Simukka - Kun enkelit katsovat muualle

WSOY, 2003
sivuja 155 

Kun enkelit katsovat muualle on hellyttävä nuortenkirja kahden tytön ystävyydestä ja rakkaudesta. Suloinen tyttörakkauskirja, joka on helppo lukea tuosta noin vain. Miellyttävä ja tunteikas. Tosin juoni suht arvattavissa, hyvinhän siinä kuitenkin käy. Jännä yhdistelmä tosin tuo enkelit ja homoseksuaalisuus. Jotenkin ajattelen enkeleitä niin uskonnollisina tai huuhaa-juttuina, että tämä oli virkistävää. Jos olisin 15-vuotias, tai edes 17-vuotias, pitäisin tästä varmaan huomattavasti enemmän.

Anja Snellman - Saa kirjoittaa

Otava, 2004
140 sivua

Saa kirjoittaa sisältää runokokoelmia selvästi kirjailijan omista eri elämäntilanteista. Tavallaan pidin kirjasta. Siinä oli jotain miellyttävää. Mutta toisaalta myös tuntui, että tämä oli sellainen välitilakirja, jonka luki vain, koska ei tiennyt mitä lukea ja tuossa oli hieno kansi. Välillä tuntui, että runot ovat aivan liian henkilökohtaisia ja se oli hämmentävää, koska juuri koskaan ei tule sellaista tunnetta. Kirjan mukana todella elin Snellmanin rakkaudet ja raskaudet. 

(Hämmentävää oli, että alkupään runoista, jotka on ilmeisesti kirjoitettu vuosia sitten, oli samoja piirteitä, siis ihan samoja sanoja kuin Sonja O. kävi täällä -kirjassa. Esimerkiksi Enuresis Nocturna, dieduska, baabuska. Lisäksi ensimmäisten runojen joukossa mainittu myös Maru, josta ilmeisesti nyt Snellmanin uusin teos kertoo.)

ja ihanimmat runot hetkeen::::::

Epäilys

Jos et olekaan kuollut

vaan jossain hämärssä paikassa venttaamassa

ikuisuuden porttikongit

odottelet sätkä pienten keltaisten hampaittesi välissä

että tajuan:

se uusi paikka on todella ihmeellinen jippo -

kukaan toinen mies ei löydä sinne

ei voi saada minua siellä

voi kuoleman nielussa

minä olen sinun

hei, ehkä seisot siellä kasvot varjoissa

ja kuiskaat

vihdoin löytäneesi pimiön kahdelle

Lähtevät

Muut olivat nähneet

meistä unia

ennen kuin edes tapasimme.

Niinpä meiltä meni kauan

astua pois niistä

avarista huoneita ja tuulisilta parvekkeilta

Me kävelimme muitten unista pois,

astuimme omaamme

kuin sumuisella asemalla

vierelle seistahtavaan valaistuun junaan,

varmuuden vuoski ensimmäiseen

lähtevään.

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Anja Snellman - Aura

Otava, 2000
144 sivua

Aura on kaunis, herkkä ja taiteellinen kuvaus naisesta, joka haluaisi yli kaiken olla runoilija. Kukkasia, valoa, hämyä ja syöpä. Aura kuolee 40-vuoden iässä ja testamenttaa kaikki teoksensa hänen mentorilleen. Auraa kuvaa kirjassa niin hänen mentorinsa kuin myös hänen puolisonsa Heidi. Hämmentävä ja sekava teos.

Kertojan vaihtelu aiheuttaa sekavuutta, eikä kirjassa ole helppoa pysyä mukana. Kenen perheestä puhutaan missäkin vaiheessa? Kuka nyt Auraa muistelee, Aura itse, Heidi vai pääsääntöisesti varsin persoonattomana pysyttelevä kertoja, mentori? Kenen tunne on missäkin? Tämä ajoittain on todella rasittavaa, ja haluaisin vain saada selkyyttä tähän kaikkeen. Tässä mielestäni ei Snellman ole onnistunut tämän kirjan kanssa.

Huolimatta tästä kirjassa on kaunista kuvailua ja maalailevia kielikuvia, runollisia ilmaisuja kun kerta runoilijasta on kyse. Täytyy ehdottomasti ihailla Snellmanin kykyä heittäytyä toisesta hetkestä toiseen. Äiti ja koira oli kirja tieteentekijöistä ja maailmankuva oli sen mukainen, puhetavat ja kaikki. Tämä taas on aivan erilainen, herkkä.

+