torstai 5. joulukuuta 2013

Deborah Spungen - Nancy

Nancy kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista olen suunnitellut vuodet. Ahmin sen muutamassa päivässä ymmärtämättä, että siinä on lähemmäs 400 sivua! Kai te kaikki tiedätte Sid & Nancy -kuvion? Nancy ja Sid, Sid ja Nancy. Sex Pistols, murha ja rakkaustarina! En voi olla nyt jaarittelematta ajatuksiani ja tuntemuksia näin pidemmän kautta. Sex Pistolsia kuunnelleena ja Nancyn ja Sidin kuvia katselleena mulla oli jotenkin aivan erilainen mielikuva Nancysta. Jostain syystä olin muodostanut päässäni tietynlaisen uhrikuvan Nancysta. Näin Nancyn punkkarin uhrina, huumeiden uhrina, viattomana ja vähän onnettomana. Mutta tämän kirjan, toki onhan se vain Nancyn äidin kertomus tapahtuneesta, luettuani hämmennyin ja opin jälleen. Tämä kirja osoitti, että kuinka paljon päässäni jylläävät tietyt stereotypiat, vaikka koen olevani niistä vapaa. Hah!

Nancy on pysäyttävä kirja, hurja ja rohkea. Ehkä se hieman oli sensaatiohakuinen ja täynnä tyhjiä odotuksia luovia cliffhangereita. "En tajunnut, että kolmen vuoden päästä toivoisin hänen onnistuvan itsemurhayrityksessään", "En tiennyt, että pahin on vielä edessä", "Olimme vasta matkalla pohjalle, kunpa olisin tajunnut" ja sen sellaista. Kuitenkaan näihin ei palattu ja näitä Spungen viljeli koko kirjan ajan. Aihe on itsessään jo niin kiinnostava, ettei siihen olisi tarvittu tällaisia jenkki-saippuaooppera-salkkari-ominaisuuksia.

Toisaalta Deborah Spungen kauhistelee tyttärensä toimia ja kohtaloa, voivoivoi, mutta toisaalta ei se ole niin ihmeellistä. En nyt missään nimessä vähättele heidän perheen ongelmia enkä huumeidenkäyttöä. Vaan melkeinpä päinvastoin. Huumeidenkäyttö on aina julmaa, aina kamalaa, hirveää, vaikeaa, traagista. Ei sitä tarvitse tehostaa "voi mitä kauhuuksia", "kammosin väkivaltaa ja sitten se oli osana meidän perhettämme". Ehkä olen vain kyyninen, en tiedä. Mutta jostain syystä kirjasta paistoi amerikkalainen rahat silmissä -ajatus.



Kaikesta tästä huolimatta oli aivan uskomatonta sukeltaa Nancyn maailmaan. Se oli jäänyt hyvin ulkokohtaiseksi ja kummalliseksi omassa päässäni. Lisäksi myös Nancyn hankala käytös ja ongelmat toivat mieleeni jotain hämmentävää ja saivat ajattelemaan monia asioita, muun muassa muiden ihmisten, erityisesti perheenjäsenten, kohtelemista. Teoksesta heijastui kyllä Deborahin äidinrakkaus tytärtään kohtaan, hän ei kamalimpikaan hetkinä hylännyt tytärtään tai lakannut rakastamasta häntä. Tämä jotenkin auttoi itseäni ylittämään oman kokemusmaailmani ja miettimään, miltä tuntuisi jos olisi lapsi, joka olisi käyttäytynyt kuin minä teini-iässä.

Plussaa kirjalle on ehdottomasti se, että siinä kuljetaan koko Nancyn elämä alusta loppuun. Tietysti välillä jään miettimään, että miten Deborah on saattanut muistaa sanatarkasti joitakin keskusteluja, joita hän on käynyt tyttärensä ollessa sylivauva. Se tekee siitä hieman epätodellisen tuntuisen. Mutta on kuitenkin kiinnostavaa kulkea ajassa näin ja tällaista toivoisin voivani lukea lisää.

Nancy oli todella kiinnostava persoona jo ihan sellaisenaan kuin hänen äitinsä hänet kuvaili kaikkine kamaline huumeidenkäyttöineen ja kohtauksineen. Jäin miettimään, että hitto, Deborah Spungen edelleen elää (according to wikipedia) ja Nancykin saattaisi elää. Millainen Nancy olisi nyt? Millainen olisi Sex Pistols? Olisiko tätä tarinaa ollenkaan? Miten paljon hohtoa katoaa ihmisestä, kun hän ei kuolekaan nuorena?


(Tässä kohtaa on pakko sanoa, joskus aina mietin Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä, heidän ystävyyttä, kuolemaa ja kuoleman jälkeistä mainetta tai kunniaa. Ainakin henkkoht ihailen suuresti Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä en niinkään. Toisaalta luen Saarikosken runoja ja suomennoksia ja Klingestä en tiedä juuri mitään. Omat saavutukset joo, mut mites se kuolema? Tuntuisi oudolta ajatella, että Saarikoski eläisi, mutta ei ole lainkaan outoa, että Klinge elää. Heh, en tiedä.)

(Olen tehnyt kaksi viikkoa ihan hirmuisen paljon koulutöitä yhdeksästä kuuteen joka päivä koulussa, joten alan olla aika sekava. Siksi ehkä tämä purkaus ja ihme pohdinta, jota saatan hävetä jälkeen päin.)




PS. Nancyn on suomentanut Anna Salo ja hän on epäonnistunut käännöstyössään erittäin loistavasti. Surkeita ilmauksia, nimet on kirjoitettu paikoin väärin. Tämä aivan onneton suomennos kerta kaikkiaan pilaa kirjasta nauttimisen ja lukuflow'n.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Julia Bell - Ahmatti

Signal, 2003
sivuja 250
Ahmatti on teos syömishäiriöstä, rapistuvasta sairaudentunnosta, hirmuäidistä, kamalasta yläasteajasta, kurjista koulukavereista, suklaasta, sipseistä ja oksentamisesta. Olen lukenut tämän kirjan joskus nuorempana, ja kun näin tämän kirjan kirpparilla, en voinut olla ostamatta tätä! Tämä ei ollut enää niin pysäyttävä eikä tyrmäävän hyvä kuin joskus nuorempana. Tarina kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, Carmenista, joka elää tavallista elämäänsä välinpitämättömän isän ja sairaan äitinsä kanssa.

Carmenin äiti Maria päättää ottaa eron miehestään Brianista, joka puuttuu liikaa hänen ja hänen tyttärensä yhteiseen laihdutuskuuriin. He palaavat Marian kotiseuduille, isovanhempien ja siskon luo. Marian ja hänen siskonsa Lisan välit ovat menneet huonoiksi jo vuosia sitten. Syy kerrotaan vasta lopussa ja tämä koko kuvio alkaa ärsyttämään aivan todella paljon.

Aluksi Carmen on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta hänen äitinsä sairas anoreksinen maailmankuva pilaa pian hänenkin mielensä. Maria jatkuvasti huomauttelee lapselleen omista että hänen kiloista, ruuista, ulkomuodosta, vaatteista, syömisestä. Ei mene kauaa, kun Carmenkin jo löytää itsensä laihdutuskierteestä, ahmimasta ja oksentamasta.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin selvästi nuorten kirja. Ahmatti ei ole teennäinen, vaikka se onkin vähän yksinkertainen. Uskottava, vaikka rankka. Ei tosin silti parhaimpia kirjoja syömishäiriöstä.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua
Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Jenni Mäenpää - Muokkausta ja manipulaatiota

Tämä kuuluu siispä koulukirjakategoriaan, vaikka onkin varsin mielenkiintoinen! Erittäin hyvä ja kiinnostava tutkimus kuvanmuokkauksesta ja toimittajien, graafikoiden sekä lehtikuvaajien mielipiteistä. Kiinnostavasti oli koottu mielipiteitä niin sanomalehden kuin aikakauslehdenkin puolelta. 

Kannattaa perehtyä, jos vain nää kiinnostaa! Mutta toisaalta, hyvin tavanomainen tutkimus, eli ei mitään erityisen jännittävää luettavaa, sinänsä.  Itse luen kyseisen kirjan siispä kuvajournalismin kurssia varten. Ehkä en olisi muuten tullut lukeneeksi tätä niin perin pohjaisesti, kun hyvin pitkälti vain tutkimustulosten esittelyä.

Sivuja 168. Julkaistu vuonna 2008.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Katja Myllyviita - Loistavaa

Aaron ja Asta. Aaron ja Asta. Huumeet ja seksi. Rähjäinen kommuunielämä, bileitä, sekavia suhteita ja elämän rapistumista. Kirja on pitkälti sitä. En oikein keksi mitään sanottavaa. Kirja on nopealukuinen ja ajoittain ihan viihdyttävä. Asta opiskelee psykologiaa ja pyrkii pelastamaan ainakin muita, jos ei sitten itseään pystykään auttamaan. Aaron on sädehtivä kiiltokuva, jota kaikki ihailevat ja joka on tosi cool.

Asta tarrautuu Aaroniin ja siitä on varsin rasittavaa lukea. Tarinan tekee mielenkiintoiseksi Astan ja hänen äitinsä hurjan vaikea suhde, joka saa minutkin haukkomaan henkeäni. Järkyttäviä sanoja äidiltä tyttärelle. Eikä ihmekään, että tytär on hukassa joutuessaan elämään niinkin monta vuotta sellaisen ihmisen kanssa. Astan äiti esitetään rosoisena, epätasapainoisena, rääväsuisena, yliherkkänä ja vaikeana tapauksena. Asta taas on kiltti, liiankin.

Tarinan toiseksi kiinnostavin sivuraide on Aaronin veljen, Joonatanin elämä ja sen traagisuus. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain nopeasti ja helposti ja jos tykkää lukea +20-vuotiaiden teiniräpellystä ja keikkumista elämän ja itse rakennetun rappion välimaastossa.


Marie Darrieussecq - Sikatotta

Marie Darrieussecqin teos Sikatotta kertoo raastavan metamorfoosin ja sitoo sen yhteiskunnalliseen rappioon. Naiseus, metamorfoosi, miehet, valta ja dystopia. Siispä, vau. Sikatotta aloittaa viattomasti ja lukija, ainakin minä, elän pitkään illuusiossa, että kirja kertoo siitä, kuinka pinnallinen nainen päätyy kemikaliokauppaan töihin, myy naisille kosmetiikkaa ja miehille muita palveluja ja kaiken tämän jälkeen pikku hiljaa alkaa muuttaa muotoaan naisesta siaksi. Luulin, että tämä on vain jokin näpäytys turhamaisuudelle, mutta ei! Tämä piti sisällään kaikkea muutakin.

Kirjaa kirjoittaa siaksi jo hyvin pitkälle muuttunut nainen, jolla hädin tuskin pysyy kynä enää kädessä kiinni ja sanat päässä. Hän kirjoittaa viattomasti, jollain tapaa huolemattomastikin. Kappas, yhtäkkiä hän päätyykin tekemään likaisia asioita miehille ja silti hän ottaa kaiken niin välinpitämättömästi. Ajoittain tämä kerrontatapa "päädyinpä pidätetyksi ja hullujen huoneelle" luo tarinaan inhottavan liiallisen liioittelun maun, vaikka toisaalta koko tarina on absurdi.

Seuraavaksi huomaan suhtautuvani naiseen säälien. Häntä on käytetty hyväksi, hän  on ollut tarpeellinen niin kauan kuin vain on ollut hyödyksi kemikaliokaupalle ja miehelleen. Sitten hän saa lähteä ja hän ei merkkaa enää kellekään yhtään mitään. Hän ei merkitse edes itselleen mitään. Hän suhtautuu raivostuttavan huolehttomasti tai välinpitämättömästi ja sinisilmäisesti kaikkeen mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänelle tehdään.
kuva lainattu luvalla
Päiväni ovat luetut -blogista :-)
Kun tarina kulkee eteenpäin paljastuukin jo kirjan yhteiskunnallinen funktio, jos näin voi ilmaista. Maailma on mullistunut ja kaikesta kauheudesta päähenkilö ei onneksi joudu todistamaan, hän on nimittäin ollut viemäreissä ja muissa piilopaikoissaan omissa maailmoissaan. Valta on kaantunut muutamien tiettyjen miesten syliin ja kukaan ei tunnu olevan turvassa. Maailma on muuttunut niin välinpitämättömäksi, että oksettaa.

Loppu on surullinen.

Mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu hyvin. Absurdi ja ahdistava. Ei kuitenkaan päässyt lempikirjojeni joukkoon, vaikka tämä onkin erilainen yhteiskunnallisesti vaikuttava kirja. Ehkä luen tämän vielä jossain vaiheessa uudelleen. Helppolukuinen. Inhorealistinen, kuvottavia kohtauksia.



sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pirkko Saisio - Punainen erokirja

WSOY 2003
sivuja 298
Punainen erokirja on hätkähdyttävä romaani 70-luvusta, kiihkeän poliittisesta aikakaudesta, seksuaali-identiteetin ja kirjailijankutsumuksen löytämisestä. Pirkko Saision teos on ainutlaatuinen.

Punainen erokirja on Pirkko Saision fiktiivinen omaelämäkerta, jossa hän kertoo Pirkko Saisiosta hän-muodossa, mutta myös jossain kohdissa tekee huomioita minä-muodossa ja lisäksi jotkin nykyhetken kuvaukset on kirjoitettu minä-muotoon. Wikipedia tietää kertoa, että Saisio on todennut kaikkien omaelämäkertojensa olevan fiktiivisiä, koska muisti on fiktiivinen eikä hän ole edes yrittänyt olla uskollinen muistikuvilleen.

Teos on aluksi vaikeaselkoinen ja sain lukea alun kahteen kertaan. Saisio hyppii 70-, 80- ja 2000-luvun välillä ketterästi ja välillä niinkin nopeasti, ettei lukija pysy mukana. Aina ei tiedä, kenestä puhutaan ja mistä tässä kaikessa on kyse. Puolessa välissä kaikki selkiintyy ja alkaa hahmottua. Aivan, klovnisilmäinen, Havva, Sunnuntailapsi ja Honksu.

Kuten takakansi kertoikin, Punaisen erokirjan kantavat teemat ovat punainen politiikka (vallankumous), kirjoittaminen ja teatteri sekä homoseksuaalisuus. Yhdistelmänä aivan lyömätön. Varsinkin kun Pirkko Saision elämään Wikipedian kautta tutustuneena huomaa yhtäläisyydet, jotkin pilkahtelevat omaelämäkerralliset toteamukset esimerkiksi kommunistivanhemmista, Sunnuntailapsesta, teatterikoulusta ja kirjan kirjoittamisesta. (Ja tietysti Honksusta, Pirjo Honkasalosta, jonka kanssa Saisio on rekisteröidyssä parisuhteessa)

Punainen erokirja teki minuun vaikutuksen ja nousi yhdeksi uudeksi suosikikseni. Ajoittaisesta sekavuudestakin oppi pitämään. Ja sekin on vain merkki, että kun luen kirjan uudelleen, se antaa minulle vielä paljon uusia oivalluksia. Taitava, tärkeä yhteiskunnallinen teos. Kaikin puolin kiinnostava.




lauantai 17. elokuuta 2013

Terhi Rannela - Puhdas valkoinen

Löysin kirpputorilta tämän nuorten kirjan alle eurolla! Mielenkiinto heräsi, kun huomasin kirjan kertovan nuoresta tytöstä, joka pääsee paikallislehden toimitukseen. Kirjan päähenkilö, 14-vuotias Reija Romanoff, menee tettiläisenä tutustumaan Jokilahden Sanomiin ja päätyykin yllättäen keskelle aikamoista hulinaa!

Reija pääsee tekemään oman juttukokonaisuutensa, joka liittyy Jokilaakson synkkään rasistiseen ilmapiiriin. Nuoret tekevät tuhoja ja maalailevat hakaristejä kylillä. Erityisesti venäläiset maahanmuuttajat ovat päätyneet rasistien silmätikuiksi. Reija haastattelee maahanmuuttajaa, "väliensovittelijaa" ja rasistia, ja samalla hän oppii itsestään.

WSOY, 2004
sivuja 145

Kirja oli tavanomainen nuorten kirja. Tällä tarkoitan sitä, että kieli oli nuorille, nuoremmille kuin minä, tehtyä tekstiä, josta paistoi läpi, että kirjoittaja yritti olla mukana nuorten maailmassa. Hienoa kirjassa oli se, että siinä näytettiin millaista toimitustyö todella on. Toisaalta teoksessa annettiin vähän idealistinen kuva koko hommasta, koska ei 14-vuotias pääse ensimmäiseksi jutuksi tekemään mitään yhteiskunnallista juttukokonaisuutta keskiaukeamalle.

Lisäksi oli kiinnostavaa, että poliittisia aiheita käsiteltiin kirjassa niin hyvin. Kirja oli ehdottoman hyvä siinä suhteessa. Tämä varmasti pistää monen nuoren miettimään omaa suhdettaan maahanmuuttajiin ja rasisteihin. Olenko minä suvaitsevainen? Vai suvaitsenko kaiken muun paitsi suvaitsemattomuuden? Voisinko minä seurustella maahanmuuttajan kanssa? Miksi minulla on niin vähän maahanmuuttajaystäviä?

Helppoa luettavaa, sinänsä mielenkiintoinen. En osannut arvioida tätä sillä tavalla, kuin nuorten kirjaa ehkä kuuluisi arvioida. Yhteiskunnallisesta otteesta ehdottomasti plussaa sekä toimittajan työnkuvan esittelystä. Muuten varsin tavanomainen tarina tytöstä ja normaaleista teini-iän ihmetyksistä.


keskiviikko 14. elokuuta 2013

Nora Ephron - En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Otava, 2008
sivuja 139

 Keski-ikäisen ja keskiluokkaisen amerikkalaisen naisen pohdintaa omasta vanhenemisestaan ja turhaa pölinää kokkaamisesta ja sovinnaisista keskiluokkaisista illallisista. Mainittu myös plastiikkakirurgia ja se, kuinka paljon kirjoittaja käyttää huolta ruumiinsa ylläpitoon. Lisäksi pohdintaa miehistä, yksi surkeaakin surkeampi runo ja lopuksi pohdintaa kuolemasta. Ephron on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että vanheneminen on kamalaa ja kaikki muu jossa tai missä toisin väitetään on roskaa.

Mielestäni koko Ephronin kirja oli roskaa. Viimeinen kappale oli hitusen kiinnostavampi, itse olen niin kaukana kuolemasta ja ikääntymisestä (tai siltä ainakin minusta tuntuu), etten voi ymmärtää, miltä tuntuu olla yli kuusikymmentävuotias, jonka ystävät kuolevat ympäriltä. Kaikki muut "esseet" vesittävät viimeisen kappaleen syvällisen pohdinnan.

Kyllästyttävää. Vaikkakin suht nopeasti luettavaa. Olisin luullut, että naisen elämässä olisi jotain muutakin pohdittavaa kuin ulkonäkö, miehet, lapset, raha, sosiaalinen elämä ja ruoka. Kai se siinä sitten on, kun ei mieti mitään muuta. (Oma naisena oleminen on vain jotain aivan muuta. Paljon kaikkea enemmän ja paljon erilaista. En vaan voi ymmärtää.)

Täytyy myöntää, etten aluksi edes tiennyt kuka Nora Ephron on. Wikipedia tiesi kertoa, että kuulemma joku rakkauskomedioiden käsikirjoittaja, joka kuoli vuonna 2012. (Googletin hänen kuvansa ja hänen kaulansa on aivan normaali. Sileä, kaunis, oikein hyvä. Mistä hän oikein kirjoittaa?)


maanantai 12. elokuuta 2013

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Olen sanaton! Itkin! Itkin. Vavahdutti ja liikutti! Mahtava teos, upea.

"Kumartuessaan Paratiisissa lähteen ylle Aatami ei vielä tiennyt että hän näki itsensä. Hän ei olisi ymmärtänyt Terezaa, joka seisoskeli tyttönä peilin edessä yrittäen nähdä ruumiistaan sielunsa. Aatami oli kuin Karenin. Tereza hassutteli usein viemällä Kareninin peilin eteen. Koira ei tunnistanut kuvaansa vaan suhtautui siihen uskomattoman välinpitämättömästi ja hajamielisesti.

Karenin vertaaminen Aatamiin saa minut ajattelemaan ettei ihminen ollut Paratiisissa vielä ihminen. Täsmällisemmin sanottuna: ihmistä ei vielä ollut singottu ihmisen radalle. Meidät on singottu jo kauan sitten ja lennämme suoraviivaisesti etenevän ajan tyhjyydessä. On kuitenkin olemassa ohut naru joka yhdistää meidät yhä kaukaiseen, sumuun verhoamaan Paratiisiin jossa Aatami kumartuu lähteen ylle aavistamatta, toisin kuin Narkissos, että pinnalle ilmestyvä valjun keltainen läiskä on hän itse. Ikävöidessään Paratiisiin ihminen tuntee kaipuuta olla olematta ihminen."
(Olemisen sietämätön keveys saa agnostikonkin häkeltymään ja miettimään tällaisia kysymyksiä uudelleen ja uudelleen.)

Filosofinen ja poliittinen teos, joka sisällyttää sisäänsä, 390 sivuun, lähes kaiken mikä liittyy elämään ja ihmisenä olemiseen. Kuinka neljän henkilöhahmon, Tomásin, Terezan, Sabinan ja Franzin, kautta pystyykin tuomaan niin taidokkaasti ilmi niin monia elämän vivahteita. Ihailen myös Kunderan taitoa tuoda esiin asioiden niin monet puolet. Täytyy sanoa, että Kundera nousi tämän kirjan myötä suureksi mielenkiinnon- ja ihailunkohteeksi. Vau.

Olen niin suuresti häkeltynyt ja hämmentynyt, etten osaa sanoa tästä nyt paljoakaan muuta. Tämä on tosi monipuolinen ja varmasti myös monitulkintainen teos, joten tämä vaatii useamman lukukerran. Jossain kohdissa tulee olo, että koko kirja on vain filosofinen rakkausdraama, mutta viimeisen sivun jälkeen tuntuu, ettei tuon ajatuksen aikana ollut ymmärtänyt yhtään mitään koko kirjasta.

Sanon vielä, että ihailen Kunderan tietopohjaa (historialliset tapahtumat tsekeissä ja kommunismin monet puolet...) ja kyky heittäytyä niin erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin hän jossain kohtaa kirjaa kirjoittaakin, että tämä kirja on ne mahdollisuudet ja vaihtoehdot, joita hän ei saanut käytyä läpi, koska hänellä on vain yksi elämä. Einmal ist keinmal!

Pahoittelen huonoa kuvaa, joka on pahasti alivalottunut!
Mutta a. en ehtinyt ottaa parempaa tässä tunnekuohu-pakkopäivittää-puuskassa
ja b. se mikä googlen kuvahausta tulee se kansi ei ollenkaan kuvaa mielestäni,
ainakaan omaa, lukukokemusta!
WSOY, 1985
sivuja 390

Kirjalla on varmasti annettavaa kaikille, edes jossain muodossa. Koska en pysty kertomaan kirjasta muuta kuin sen, kuinka häkeltynyt olin, lainaan Wikipediaa

Tapahtumapaikkana on Prahan kaupunki Tšekkoslovakiassa neuvostomiehityksen eli Prahan kevään jälkeen vuonna 1968. Kirjassa kuvataan taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa muuttuneessa yhteiskunnassa ja kamppailua vierasta miehittäjää vastaan.



tiistai 6. elokuuta 2013

Kari Hotakainen - Ihmisen osa

Salme Malmikunnas tapaa kirjamessuilla kirjailijan, joka lupaa seitsemän tuhatta euroa Salmelle, jos hän vain kertoo elämänsä kirjailijalle. Salme myy elämänsä kirjailijan kirjalle. On hauska lukea tavallaan fiktiivistä metatekstiä kirjan kirjoittamisesta ja valmistumisprosessista. Kirjassa Hotakainen sitoo todella taitavasti yhteen oman, miehensä sekä kolmen lapsensa Helenan, Pekan ja Maijan sekä Maijan miehen Bikon ja erään satunnaisen, mutta hyvin merkityksellisen miehen elämän. Kaikista ja kaikesta kerrotaan pikkuhiljaa, pala palalta. Tällaiset kirjat ovat mielestäni erityisen miellyttäviä ja antavat lukijalle eniten, pohdittavaa, arvailtavaa, ajateltavaa, selvitettävää.

Salme Malmikunnas on lankakauppias, joka asuu mykän miehensä Paavon kanssa hiljaista tavallista eloa. Aluksi teoksesta paistaa läpi Salmen epäluuloisuus ja ehkä inhokin kirjailijoita kohtaan. Salme kuitenkin on kauppias, joka uskoo kaiken olevan myytävissä. Salaa kenellekään kertomatta hän tapaa kirjailijaa huoltoasemalla ja purkaa elämänsä hänelle. Kirjailija rakentaa kertomuksista palapelin, joka sitoutuu eheäksi kokonaisuudeksi keskittyen Helenalle tapahtuvaan suureen suruun. 


---- Jatkan tätä nyt huomattavasti myöhemmin. Lukukerrasta on jo aikaa pari kuukautta, mutta haluan kirjoittaa tämän loppuun.

Kirja oli mielenkiintoinen, aidosti erilainen. Salamyhkäinen ja hiljalleen palasia kokoava ja niistä kokonaisuuden rakentava. Kuitenkin Ihmisen osa on hyvin arkinen ja inhimillinen. Tällainen kokonaisuus on kerrassaan hämmentävä ja todella kiinnostava. Hotakaisen tyyli on hyvä ja hän onnistuu tässä teoksessa mielestäni todella hyvin. Kannattaa lukea!

 

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Pirjo Hassinen kirjoittaa raapaisevan tarinan Juliasta, joka on kahden äidin, Tuulan ja Irjan, kasvattama herkka tyttö. Tuula ja Irja ovat seurustelleet saman miehen kanssa, miehen, josta tuli Julian isä. Tuula synnytti Julian, mutta Tuulan sisar Irja on ollut vaikuttamassa Julian elämään enemmän kuin kumpikaan heistä, Tuulasta ja tytösta, uskalsi myöntääkään. Julia on opiskellut englantilaista filologiaa ja tekee väitöskirjaa Shakespearen teksteistä. Julia on romantikko, joka on hukkunut äitiensa toiveisiin ja omiin haaveisiinsa. Hän ei tiedä, kuka hän on tai mitä han haluaa. Ei ennen, kun hän tapaa jälleen miehen, jonka kanssa hän yli kymmenen vuotta sitten otti yliannostuksen lääkkeitä. Tämän tapahtuman jälkeen Julia ei ollut saanut tavata tätä poikaa.

Julia on lähes kolmekymmentä ja asuu edelleen kasvattajiensa luona. Hänen napanuoransa on tiukasti kiinni. Irjassa. Irja pomottaa tyttöä sekä Tuulaa. Tuula on hermoheikko leipuri, joka alistuu vahvan ja väkevän opettajasisarensa katseen alla. Hän ei saa kiemurreltua itseään irti sisarensa otteista, edes siinä vaiheessa, kun Irja alkaa kiristää Julian elämisen ja olemisen nyörejä tiukemmaksi.

Otava
sivuja 231
Tarina kahdesta äidistä kuulosti hyvin jännittävältä ja kiehtovalta. Lisäksi kun tarinaan lisättiin itsemurhayritys ja ihastuminen, luulin, että kirjalla olisi ollut enemmän annettavaa. Kirja kuitenkin jäi vain joukoksi tapahtumia. Tapahtui näin, tapahtui näin, tapahtui näin. Missä on kirjan kliimaksi? Miksei mitään tapahdu? Kapinaa, anarkiaa tai edes armoton lyhistyminen? Voimanaiset on kuvaus kolmesta naisesta, heidän voimiensa kamppailusta, vaikkei kamppailua edes ehdi tarinassa nähdä. Tai sitten kirja ei avautunut minulle täysin.

Kaikin puolin ihan luettava. Kerronta sujuvampaa kuin esimerkiksi Katja Kallion, vaikka kummallakin on sama tyyli vain kertoa asioita niin vain. Ilman mitään turhaa runollisuutta tai kaunistelua. "Tässä mä nyt istun ja mun kädet hikoaa"-tyyliin.

+ Yksi hyvä lausahdus kirjassa on! Tämä kohta hivelee salaa sisällä olevaa feministiäni.

Nainen on aurinko, mies on kuu, hän oli sanonut.
– Kuu saa vaikka pudota radaltaan, se ei maailmoja kaada. Mutta jos aurinko sammuu…



Katja Kallio - Kuutamolla

Mitä tapahtuu, kun 36 henkevän ajatuksen varasto on käytetty ja harhaluulo oman rakastetun loputtomasta älykkyydestä hälvenee? Romanttinen komedia suhteista, elokuvista ja onnen illuusiosta.

Siinä se sitten olikin. Kaikki tiivistettynä takakanteen. 

sama kansi niin leffassa kuin kirjassakin, joten samapa tuo
Otava, 2000/2002
sivuja 271

Pakko sanoa aluksi muutama sana siitä, miksi ylipäätään luin koko kirjan. Joskus lapsena kuulin ko. kirjasta tehdyn elokuvan tunnarin Se ei mee pois tms. Se oli jäänyt mieleen. Heti kun näin tuon kirjan kirpparilla, mieleen tuli ajatus nuoresta Katarinasta, joka näkee ehkä pätkän tuosta aikuisten elokuvaksi mielletyksi leffasta. Kirja maksoi 0,50e ja päätin ottaa siitä selvää. En ole innostunut rakkausdraamoista. Eikä tämä ole se kirja jossa vaan pannaan. (Kämppikseni kysyi tätä)

Kuutamolla oli nopeasti luettu. Se oli perusjuttua. Suhdekuvioita, suhdekuvioita, draamaa draamaa, voi kuka saa kenet, voi kuka rakastaa ketäkin. Voivoivoi. Kalliolta loppuu henkevät ajatukset kesken, en tiedä tosin oliko niitä missään vaiheessa.

Hömppää. Ihan kivaa, kevyttä. Ei anna paljon mitään, siinä se menee. Aion tosin katsoa kirjasta tehdyn leffan. Se vaikutti vivahteikkaammalta kuin itse kirja. Ehkä tämä olisi juuri sitä kevyttä kesälukemista?


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

David Nicholls - Sinä päivänä

Löysin kirjastosta niitä uusia minikokoisia miki-kirjoja ja päätin testata! Lainasin David Nichollsin Sinä päivänä, joka kertoo miehen ja naisen vaikeasta ja monimutkaisesta suhteesta. Emman ja Dexterin elämänmenoja tarkkaillaan vuodesta 1988 saakka aina nykypäivään. Tarinassa tarkastellaan aina jokaisen vuoden heinäkuun viidettätoista päivää. Se on kiinnostava lisä ja tällöin kuvatuksi tulee myös arkisemmat asiat, ja suuremmat asiat, kuten häät, kerrotaan vain sen yhden päivän kautta.

Otava, 2011
sivuja miki-versiossa 996
 Kertomuksena Sinä päivänä ei ole kummoinenkaan. Poika ja tyttö tapaavat, ihastuvat ja jatkavat eloaan ystävinä. Ystävyys saa erilaisia mittasuhteita aina flirtistä välinpitämättömyyteen. Dexter on itsekäs, omahyväinen ja todella ärsyttävä, lipevä naistenmies. Emma taas kuvataan naiseksi, joka haluaisi osoittaa mieltään, mutta päätyykin vain työskentelemään jossakin kamalassa halpisravintolassa. Dexter kuvaa Emmaa samanlaiseksi kuin kaikki tiedostavat vaihtoehtoiset tytöt ovat, mutta itse en näe Emmassa tätä puolta. (Onneksi Emma sentään lopussa saa julkaistua omia kirjoituksiaan!)

Tarina ei siis ole mitenkään ihmeellinen. Tavallista rakkausdraamaa. Lopussa nämä kaksi saavat toisensa. Kaikki olisi hyvin, ellei tapahtuisi jotain (tragedia!) kauheaa ja yllättävää, joka oikeasti havahdutti myös itseäni. Tarina on surullinen. Muttei mestariteos. Muttei sellainen, että sitä lukiessa itkisi, vaikka pysähtyisikin hetkeksi.

Sinä päivänä on käännetty auttamattoman huonosti! (Suomentanut Sauli Santikko) Dialogi oli todella tönkköä ja ilmaukset olivat huonoja. Lisäksi joissakin sanoissa oli jopa virheitä. Mieleeni jäi suuri ärsytymys. "Eläissään", mitä mikä sana sellainen on? Eläessään, eiks joo? Ehkä kirja olisi parempi, jos sen lukisi englanniksi (One day). Mutta huono suomennos romuttaa viimeisenkin toivon kirjan suhteen.

Lukukokemuksena miki-kirja oli hmmm, ristiriitaisia tunteita herättävä. Toisaalta oli ilahduttavaa, kun kirja mahtui _aina_ mukaan minne sitten menikin. Toisaalta kirjassa olevat virsikirjan ohuet sivut olivat raivostuttavat, ne menivät jatkuvasti ryppyyn ja olin varma, että kukaan muu ei enää voi lukea kirjaa mun jälkeeni. Tunsin itseni kömpelöksi tahmatassuksi. Tämän kirjan jälkeen oli aivan ihastuttavan ihanaa tarttua (oikeaan?) kirjaan ja tuntea sivut sormissa aivan kunnolla.




Elokuva-arvostelu kirjasta tehdystä elokuvasta One Day!

Katsoin pian kirjan lukemisen jälkeen katsoin One Day -leffan, joka pohjautui jo mainittuun Sinä päivänä -kirjaan. Elokuvan pääosissa ovat Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Kirjassa oli sentään vähän mielenkiintoa ja hahmoissa hippusen persoonaa, mutta elokuva oli puhtaasti rakkausdraamaa, joka lähinnä vain jäi ärsyttämään. Enempää sanottavaa siitä ei ole, muuta kuin, että niinpä niin, miksi kirjoista tehdään niin huonoja elokuvia? Tässä traileri. Ehkä jotkut tykkää, mutta itseeni ei vaan uponnut.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Hal Duncan - Pako Helvetistä!

Tappaja, prostituoitu, homo ja itsemurhaaja kuolevat ja päätyvät Helvettiin. Olen pitkään miettinyt, että luenko toden totta vain hyviä kirjoja ja miksi en poistu mukavuusalueeltani. Karkasin viime viikon maanantaina Frankfurtiin ja ennen lähtöäni piipahdin rikkomassa rahaa Akateemisessa kirjakaupassa. Ostin Imagen ja ostin tämän Pako Helvetistä! -kirjan, koska kansi oli todella vaikuttava ja upea sekä takakansi lupaili jotain sellaista kuin "Räjäyttää lukijan tajunnan" (HS). Tämä oli kerrassaan jotain uutta. Toimintaa ja typerää kliseistä roskaa helvetistä, taivaasta, jumalasta ja enkeleistä. Jos kirjailija tarttuu haastavaan ja hyvin käytettyyn aiheeseen kuin helvetin uudelleen kuvittaminen, hänen pitäisi pystyä luomaan jotain muuta kuin se, että helvetissä on jatkuva kaaos, sekasorto ja että syntiset saavat kärsiä entisen elämänsä mukaan. Tappaja lukitaan selliin ja häntä kidutetaan. Prostituoitu saa viettää päivänsä lukitussa hotellihuoneessa ja tulla poliisien hyväksikäyttämäksi. Homo joutuu laitokseen parannettavaksi. Koditon itaemurhaaja joutuu selviytymään kadulla. Ei kovin kekseliästä. Lisäksi päähenkilöt pääsevät aivan liian helpolla karkuun. He menevät helvetin ah-niin-pelottaviin alimpiin kerroksiin ja siellä joutuvat kokemaan mielensä pelot ja painajaiset. No jopas on, helvetissä käydään läpi omia painajaisia. Kunpa kirjailija keksisi jotain uutta, jotain raikasta tai pelottavaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Kirjassa taistelevat myös enkelit Gabriel ja Lucifer. Niiden kahden kaksinkamppailut ovat vain surkuhupaisia. Lisäksi täytyy todeta, että kirja oli käännetty huonosti. Siellä oli todella tökkiviä ilmauksia ja dialogi oli heikkoa. Kirjoitustaidon puutetta oli yritetty korjata tunkemalla vittu-sanaa joka ikiseen väliin. Ei kovin vakuuttavaa.

Duncan yrittää olla luova hullu nero, joka avaa mieleemme jotain uutta ja sykähdyttävää, mutta näin ei kuitenkaan käy. Ja tietysti on alusta saakka selvää, että kyllähän ne syntiset sitten sinne taivaan puolelle pääsevät. Mielenkiintoista olisi ollut, jos Duncan olisi luopunut stereotypisistä ajatusmalleista ja -kuluista, mutta tällaista tällä kertaa.

Kirja oli siinä mielessä mielenkiintoinen kokemus, ettei mulle ole pitkään aikaan tullut sellaista oloa, että olisin halunnut jättää kirjan kokonaan kesken. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta uskon, että Pako Helvetistä! voi tarjota jollekin toiselle lukijalle viihdyttävän lukunautinnon, ellei jopa todella herkullisen elämyksen. Minua tämä ei vain saanut syttymään.



Lisään kuvan kunhan pääsen koneelle. Terveisin junamatkalta Turusta Tampereelle sekä älypuhelimen riemut!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Anja Snellman - Rakkauden maanosat

Otava, 2005
Sivuja 149
 Jokaisella rakastuneella parilla on oma Aasiansa, ja jokaisella rakkauden vaiheella on oma maanosansa. Oona ja Alex käyvät niistä jokaisessa. Pienessä Grönlannissakin ennen pudottautumistaan suurella ja lopulliselle Antarktikselle. Jo suhteen alussa Oona ajattelee, että maanosia pitäisi olla enemmän. Myös Issaarian, Ormakin ja Ormalian pitäisi olla olemassa, että rakkaudet kestäisivät vähän kauemmin.

Rakkaustarina sarjakuvataiteilijanaisesta ja toimittajamiehestä, jotka suhteensa myötä vierailevat kaikissa rakkauden maanosissa. Suhde lähte liikkeelle kiihkeästi Aasiasta ja kaikki päättyy kylmästi, muttei ehkä liian surullisestikaan Antarktikselle. Pariskunta hankkii lapset Fridan ja Teklan sekä ihanan talon, jossa järjestää juhlia. Silti kaikki kuitenkin päättyy ja alkaa jälleen uusi tarina.

En halua lähteä tuon enempää referoimaan kirjan tapahtumia, vaan tyydyn toteamaan, että uskomattoman hyvin Snellman on kyennyt alle 150 sivuun tiivistämään monta vuotta. Ensimmäinen vuosiluku, joka mainitaan on 1988. Ja sitten lopussa on vuosi 2005. Yli seitsemäntoista vuotta mahtuu tuohon teokseen, ja nämä vuodet on kuljetettu taidokkaasti vaihdellen Oonan ja Alexin näkökulmista.

Olen yllättänyt, kuinka hyvä tämä kirja oikeastaan olikaan. Olin aivan haltioitunut sitä lukiessani, tietysti kerronta tajunnan räjäyttävästä ihastumisesta ja rakastumisesta hymyilyttää, mutta se kaikki muu, avioliiton ala- ja ylämäet, oli kuvattu myös kovin ihastuttavasti, tai vähintäänkin kauniisti. Miten lyhyillä lauseilla voidaankaan kertoa niin paljon ihmisen elämästä, häkellyttävää!

Toki oli surullista huomata heidän tarinansa päättyvän, mutta silti kirjan luettuani leijailin jossain pilvissä. Surullista kirjassa oli myös se, että siinä oletettiin suhteelle alku sekä loppu. Voiko parisuhde kulkea niinkin lineaarisesti vaihe vaiheelta kohti loppua? Toimiiko muka parisuhteet niin, että aina vain matkustetaan paremmasta maanosasta huonompaan rakkauden maanosaan ja väistämättömästi tästä kaikesta seuraa ero, päätös, loppu? En jotenkin halua tai jaksa uskoa, että se olisi niin selkeää. Kai on olemassa muitakin vaihtoehtoja? Kai on olemassa elinikuinen kumppanuus?

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Someone should write a book where the main character slowly falls in love with the reader.

Haasteita

 Anni Ajatuksia kirjamaasta -blogista haastoi mut! :---) Kiitos! <3>


5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin:
 Muistikirja
 Joku kirja, jota lukea aina sopivan tilaisuuden tullen
 ♥ Kännykkä ja kuulokkeet (eli musiikki!)
 ♥ Viestittely ystäville
 ♥ Kokis ja ehkä sikarihetki


5 suosittelemaani kirjaa:    
Nicola Barker - Apposen avoinna
 ♥ Anja Snellman - Sonja O. kävi täällä
 ♥ Sofi Oksanen - Puhdistus sekä Baby Jane
 ♥ Sinikka Nopola - Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla
 ♥ Esko-Pekka Tiitinen - Elämänkirja


5 materialistista lahjatoivetta:
 ♥  Kirpparilöytöjä!
 ♥ Mekkoja, huulipunia, hameita, kevätkengät ja kirppislaukkuja!
 ♥ Windows 8 -tabletti
 ♥ Kirjoja!
 ♥ Vanhoja kameroita
5 paikkaa, jossa haluaisin käydä:    
Saksa (Berliini, München, Bremen ja Frankfurt)
 ♥ New York
 ♥ Unkari + muut itä-Euroopan maat
 ♥ Islanti
 ♥ Venäjä (Pietari ja Moskova)


5 adjektiivia minusta:  
Puhelias
 ♥ Määrätietoinen ja kunnianhimoinen
 ♥ Herkkä ja tunteellinen
 ♥ Ailahteleva ja paljon tunteva
 ♥ Seikkailunhaluinen


5 lempiruokaani:  
Porkkanapihvit! haha
 ♥ Kiinalainen
 ♥ Pasta
 ♥ Pizza
 ♥ Jäätelö!


5 elämänohjetta:   
 Havahdu.
 ♥ Avaudu.
 ♥ Vapaudu.
 ♥ Ole spontaani!
 ♥ Kohtele itseäsi ja muita hyvin sekä kerro kuinka paljon muut ihmiset merkitsevät sinulle.


5 haastettavaa blogia: 
Ainon ajatukset ja askartelut 
Tea with Anna Karenina  
Lempeä hulluus  
Taas yksi kirjablogi  
Uppoa hetkeen

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Hanna Marjut Marttila - Kertoi tulleensa petetyksi

Tipii, Ilari ja Roseanna - kolme patologista luuseria, rahatonta väliinputoajaa ja syrjäytynyttä surkimusta. Kaikkien harrastuksena on itsemurha - kunhan se vain joskus onnistuisi. Kun Tipiin tilille ilmestyy odottamaton summa rahaa, alkaa tunnelma kehkeytyä. Yhtäkkiä tunnelma on todella hyvä. Itse asiassa se on kerrassaan mainio. Onhan? -- Sitten käy ilmi, että syömme täsmälleen samaa mielialalääkettä, meillä oli jopa sama päiväannostus, Cipramil 40mg. Nyt riemastuimme todella, tunsimme mittavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Otava, 2002
207 sivua
Kertoi tulleensa petetyksi on loistavin kirja masennuksesta pitkään aikaan. Marttila kokoaa yhteen taitavasti kolme elämää. Ylipäätään pidän todella paljon sellaisista kirjoista, jotka rakentuvat pala palalta ja jotka tarjoavat oivalluksia. Kuten jo mainittua, teoksessa on kolme päähenkilöä, joiden elämää tarkastellaan ainoastaan Ilarin ja Tipiin näkökulmista. Kaikki kolme ovat samassa elämäntilanteessa; rahattomia, yksinäisiä ja masentuneita, mutta silti he luonnollisesti kokevat tilanteet ja tapahtumat niin eri tavalla. On hämmentävän kärjistävää, miten Tipii hihkuu riemusta ja Ilari taas kiroaa.

Marttila tuo kirjassaan esiin yhden puolen, mihin en ole samalla tavalla törmännyt missään muussa masennusta ja itsemurhaa käsittelevässä kirjassa. Itsemurhaajat eli elämäntapanaan itsemurhaa suunnittelevat ovat rahattomia. Raha värittää heidän arkeaan entistä synkemmäksi ja siihen tuntuu tiivistyvän ainakin osa heidän depressiosairaudestaan. (Ja mainospuhe: Tämän kirjan esimerkit tarjoavat jälleen hyviä esimerkkejä siitä, miksi Suomen sosiaaliturvaa pitäisi uudistaa! Perustulo olisi musta erittäin erittäin hyvä asia!) Kaiken lisäksi kaikilla kolmella on sama sosiaalityöntekijä, johon jokainen suhtautuu niin eri tavalla.

Eräs mielenkiintoinen juttu on, että tapahtumat sijoittuvat noin kolmen tai neljän päivän sisälle. Harvoin tulee luettua kirjoja, joiden tapahtumat ovat niin nopeasti ohi tai joissa vastaanvanlaisesti huomaisi ajankulun. Teos on mielenkiintoinen, avartava, pikkuseikkoja esiin nostava, vaikkakaan ei lainkaan liian hidastempoinen eikä pitkästyttävä. Itse asiassa ostin kirjan eilen ja luin sen melkein kokonaan eilispäivän aikana. 

Hämmentävän hyvin kirjassa tuodaan esiin muutamien tapahtumien ja päivien kautta masennuksesta joitakin aivan uusia puolia ja kokemuksia. Kannattaa ehdottomasti lukea kirja, jos ei vain ahdistu liikaa itsemurhapuheesta, jota kirja sisältää aika paljon.

torstai 28. helmikuuta 2013

Sinikka Nopola - Tervedin teitä kevätsukkahousuilla

Aikaisemmin olen leimannut Nopolan lastenkirjailijaksi, jolla ei ole annettavaa nuorelle aikuiselle. Jostain kuitenkin eksyi käsiini hänen Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla -novellikokoelma, joka on tällä hetkellä uusin ihastukseni! Yllätyin jälleen kerran positiivisesti suomalaisen naiskirjailijan loistavasta kielenkäytöstä. Tulen hyvin onnelliseksi löytäessäni tällaisia ihania uutuuksia, joita kohtaan aikaisemmin olen ollut skeptinen tai jopa turhan ennakkoluuloinen.
WSOY, 2001/2010
sivuja 166
Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla sisältää reilu neljäkymmentä pientä novellia, jotka ovat hyvin oivaltavia ja taitavia. Nopola osaa kiinnittää huomion mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja loihtia niistä hyvin kiinnostavia tarinan pätkiä. Hän yhdistelee pieniä asioita toisiinsa suloisesti. Tämä kirja on jälleen sellainen, joka vaatii kypsyttelyä ja toisen lukukerran. Se sisältää joitakin sellaisia kohtia, joihin en osannut samaistua, mutta se ei haitannut. Kirja kokonaisuutena oli hyvin mielekäs.

Pienet sattumukset, eri tyyppiset ihmiset, havainnot, havatumiset ja pienet oivallukset muodostavat kirjan ytimen. Voi olla, että tämä näkemys kirjasta on yltiöpositiivinen, mutta niin kuin sanoin, olen vähän ihastunut tähän kirjaan. Teos kun sisältää tarinoita synnittömän naisen aamusta, Väinö Linnan otsan hipaisemisesta, äidillisyydestä nyky-yhteiskunnassa, synnillisen naisen aamusta, naisista kodinhoitohuoneissa, hiusvärin vaikutuksesta, jumalasta (joka on perhonen), aikuisten tavasta puhua ja isoista päistä, jotka eivät tule takaisin. Ihaistuitteko? Niin minäkin, jälleen kirjaa selatessani! (ps! muistan ihastuneeni jo nimeen! kevätsukkahousut! sydänsydänsydän kohta minäkin tervedin teitä kevätsukkahousuilla!)



perjantai 15. helmikuuta 2013

Esko-Pekka Tiitinen - Elämänkirja

Tammi, 2006
sivuja 117
 Tämä on hämmentävä teos monella tavalla. Ensimmäiseksi huomioni herätti sen mielenkiintoinen kansi. Olen törmännyt tähän kirjaan useasti. Muistan tarttuneeni tuohon kirjaan, mutta en ole lukenut edes takakantta läpi. Jokin on saanut minut tarttumaan tuohon kirjaan aina vain uudelleen, muttei koskaan niin, että olisin ostanut ja lukenut sen. Olen meinannut ostaa Elämänkirjan ja se on vaikuttanut tutulta. Eräänä päivänä kirjastossa käydessäni eksyin "tuo tullessasi vie mennessäsi"-hyllykön luo. Siellä oli tämä kirja, ja päätin ottaa sen mukaani! Ehkä vähän typerää, mutta mulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että tämä kirja on jollainkin tavalla tarkoitettu mulle ja mun on luettava se. Silloin luin takakannenkin ensimmäistä kertaa kokonaan.

"Hän ottaa valokuvia kaikesta ympärillä olevasta ja tarkentaa lähelle sitä surua, jota hän ei ole saanut käsitellyksi. Onneksi Marja löytää vierelleen Zenin, herkän pojan, omahoitaja Salmen, terapeutti Jounin ja siskonsa Ellin. Taideterapian avulla Marja avaa ovettomia ovia tasapainon löytämiseen ja oppii Zenin lailla kysymään: "Mitä on?""

Elämänkirja on mielenkiintoinen ja oivaltava kuvaus 17-vuotiaan Marjan elämänvaiheista ja mielenmaisemista. Marja asuu perheensä kanssa maalla, mutta rahavaikeuksien takia he joutuvat muuttamaan pois. Hän musertuu ja joutuu psykiatriselle osastolle. Siellä hän kuitenkin oivaltaa asioita yhdessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikki kääntyy lopussa päälaelleen näyttäen maailman aivan uudella tavalla niin osaston potilaille ja henkilökunnalle kuin omaisillekin.

Kertomus on lempeä, hieman kapinoiva ja no, oivaltava on varmaan paras sana kuvaamaan tätä. Marja on herkkä nuori, johon minun oli erittäin helppo samaistua. Vaikken olekaan asunut maalla, voin silti hyvin samaistua hänen tunteisiinsa kuulumattomuudesta ja ristiriidoista, peloistakin. Lisäksi valokuvaaminen on suurinta rakkautta, tie pois pimeydestä. Osastolla olemisesta puhutaan kauniin lempeästi, mikä on mielestäni hyvä asia.

Olen todella häkeltynyt tästä, koska haaveilen samaan aikaan valokuva- tai taideterapiaan osallistumisesta sekä terapian järjestämisestä. Hassua! Vannon ehdottomasti valokuvan voimauttaviin ominaisuuksiin ja valokuvan sekä taiteen ylipäätään mahdollisuuksiin terapiamuotona. Tarina oli muutenkin hyvin kaunis, vaikkakin surullinen. En ole varma, olenko "valmis" kirjoittamaan tätä arvostelua tästä, mutta annan nyt kaiken sekaisen tajunnanvirtani valua ulos. Elämänkirja on aivan loistava, ja suosittelen lukemaan sen. Tämä on niitä kirjoja, joita tulen lukemaan vielä monesti uudelleen.



maanantai 4. helmikuuta 2013

Claes Andersson - Hulluudestamme ja hulluudestanne

Ja kappas, jälleen hulluudesta! Sain tämän kirjan lainaan kämppikseltäni, ja luin tämän hurjalla vauhdilla. Teos on jaettu yhdeksään osaan, joista jokainen osa on vielä jaettu pienempien väliotsikoiden alle. Teoksessa käsitellään hulluuden (psykoosin) kokemusta, syitä, ymmärtämistä, määritelmiä, torjuntaa, oireita, diagnoosia, ihmiskäsitystä, nerokkuutta, järkeä, luovuutta, medikalisaatiota, uhreja, logiikkaa, kieltä, viestiä ja lahjakkaita tapauksia, jotka ovat sairastumisen myötä muuttuneet ikään kuin "sammuneiksi tähdiksi". Esimerkkinä tästä lahjakas matemaatikko ja taloustieteilijä John Nash, josta on tehty Kaunis mieli -niminen elokuva.

"Skitsofrenia, maanisdepressiivinen sairaus ja solujen hulluus, syöpä, nuo kolme hulluuden perusmuotoa ovat - ei ainoastaan yksilösairauksia ja sellaisina mielen- ja ruumiinterveyden häiriöitä - vaan samalla sijaissairastamista kollektiivisesti hullun ja sairaan maailman keskellä."

Kirja sisältää siis hurjan paljon kaikkea, mutta suurin osa noista edellä mainituista väliotsikoiden teksteistä ovat loppujen lopuksi hyvin lyhyitä muutaman sivun tietoiskun tapaisia katkelmia. Hulluudestamme ja hulluudestanne on todella kiinnostava kirja, jos sitä vain lukee ajatellen, että siihen Andersson on kerännyt ylös mielenkiintoisia havaintoja - eikä niinkään niin, että kirjailija pyrkisi ottamaan kantaa ja tuomaan esille omia mielipiteitään esimerkiksi luovuuden ja hulluuden yhtymäkohdille. Aluksi olinkin hieman pettynyt, ettei kirjasta löytynyt sen enempää kirjailijan omia näkemyksiä (kirjailija kuitenkin on itsekin psykiatri) esimerkiksi juuri nerokkuuden ja hulluuden suhteesta. Kirjailija kertoi kiinnostavan pointin ja se jäikin sitten siihen. Ehkä Anderssonin olisi pitänyt keskittyä vain muutamaan suurempaan linjaan ja kirjoittaa niistä perusteellisemmin, hän kun kuitenkin kirjoittaa hyvin.

Kirjapaja, 2003/2008
sivuja 128
Edellinen Styronin kirja antaa syvemmän sukellukseen hänen subjektiiviseen masennuksen kokemukseen, mutta tämä Anderssonin teos luotaa laajemmalle kertoen psykiatrian historiasta, antipsykiatriasta ja sen sellaisesta. Olen todella iloinen, että sain todella paljon kaikkia uusia ajatuksia, joihin tutustua kirjan kautta. Anderssonin teos oli minusta huomattavasti parempi kuin tuo Styronin, suosittelen siis tutustumaan tähän, jos kiinnostaa "hulluus" historiallisena ja psykologisena ilmiönä eikä niinkään subjektiivisena kokemuksena. Ei ihan neljää tähteä, mutta ei ihan kolmeakaan!

+

Note to self: Muutamia mielenkiintoisia juttuja, jotka herättivät mielenkiintoni kyseisessä teoksessa!

Michael Foucault - Hulluuden historia (1973), Kristuksen hullut, David Cooper - Psychiatry and Anti-Psychiatry (1967), Ronald Laing - The Divided Self /Pirtoutunut minuus (1959), kriittisen psykiatrian edustajat kuten Thomas Szasz, Erwin Goffmann, Franco Basaglia, erityisesti Szaszin kirja The Myth of Mental Illness (1961), Jyri Puhakainen joka on kehitellyt Szaszin ajatuksia ja soveltanut niitä suomalaiseen nykyodellisuuteen (Persoonan kieltäjät, 1998), Gregory Bateson ja kaksoissitova kommunikaatio (double bind -communication), Stephane Courtois - Kommunismin musta kirja.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ps, lahjottu!

Parhaimmat lahjat! Sain äidiltä tulevan kuvajournalistin raamatun eli 150 Years of Photo Journalism -kirjan ja Eemililtä Sontagin valokuvaesseitä! (!!!!!)





William Styron - Pimeän kuva: Muistelma hulluudesta

Luin tämän kirjan lokakuussa kämppikseni suosittelemana. Pimeän kuva kertoo, kuten alaotsikko vihjaa, masennuksesta. Minun täytyy tunnustaa heti alkuun, että en muista juurikaan yksityiskohtia kirjasta. Teoksessa käydään läpi masennusta, ja se varmasti valaisee masennuksesta tietämättömiä hyvin, mistä masennuksessa on oikein kyse ja kaikkea sellaista. Kirja oli ihan mielenkiintoinen ja nopeasti luettu. Se ei vain herättänyt sen suurempia tunteita eikä sellaisia ajatuksia, joita voisin muistaa vielä nyt tätä kirjoittaessani.

Suomennos: Mirja Rutanen
Otava 1995
sivuja 94

 Minusta tuntui, että koko kirjan kerronta oli apaattista ja masentunutta. Mielenterveysongelmista ja "hulluudesta" voisi saada aikaan vaikka minkälaisia mielenkiintoisia ja kiehtovia tarinoita, mutta tämä pysytteli ainoastaan kuvailevana ja ankeutta huokuvana. Täytyy myös todeta, että varmasti tuo masennus on sitten sellaista kirjailijalle ollut. Omat masennuskauteni kun ovat olleet huomattavasti voimakkaampia, voimakkaita tunteita ja itkua, harvoin tasapaksua ankeutta. Mielestäni kirjasta kertoo jo aika paljon se, ettei siitä ole tämän enempää sanottavaa.


Yritän herätellä kirjablogiani uudelleen henkiin pitkän tauon jälkeen. Minulla on ollut hirmuinen stressi ja väsymys koulun takia. Kirjojakin olen lukenut todella epäsäännöllisesti ja varsin poukkoillen. Luen joitakin sivuja sieltä täältä, mutta en saa mitään päätökseen. Toivon, että tästä jatkuu kirjablogini aktiivisempi päivittely. Vähän harmittaa, että vuoden 2013 ensimmäinen kirja-arvostelu on näin heikko, mutta halusin saada tuon kirjan pois alta. Ehkä jossakin toisessa elämäntilanteessa Pimeän kuva olisi voinut antaa enemmän. Kuulemiin ja lukemisiiin.