Jani Saxell - Minä, Lotta ja Päivikki

"Minä, Lotta ja Päivikki on ajan pintaa ankarasti harjaava romaani. Se kertoo Tuukka Salmisen vaiheista opiskelijapoliitikkona, toimittajana ja taiteilijanalkuna. Teos on myös rakkausromaani, jonka päähenkilö yrittää valita kahden naisen välillä. Salminen pakenee valintaa yhä uusiin mahdollisuuksiin, vältellen tekojensa seurausten kohtaamista loppuun asti. Syvältä kaluttu elämä opettaa Salmista Siperian lailla, kouriintuntuvasti ja masennuslääkkeidenkin läpi. Samalla Salminen yrittää pelastaa maailmaa, mutta punavihreä aate ei tarjoa direktiiviä rakkauselämälle."

 

WSOY, 2003
sivuja 311

Aloitan jälleen takakannen tekstillä, kun tuota paremmin en varmaan osaisi kirjaa tiivistääkään. Tuukka Salminen on vähän itseään täynnä oleva, hitusen pelokas ja ahdistunut bentsodiatsepiiniriippuvainen, joka kirjoittaa runoja, vaikuttaa opiskelijapolitiikassa ja tekee juttuja yliopistolla pyöriviin lehtiin. Päähenkilö sekoilee naisten kanssa, kuten tuo nimikin jo antaa ymmärtää. Vaikka ajatusmaailmalta olenkin päähenkilön kanssa samoilla linjoilla, en voi olla ärsyyntymättä sen mahdottoman raivostuttavia pelleilyitä ihmisten tunteilla.

 

Jos pääsee nyt tästä ns. henkilökohtaisesti kiukutuksesta eroon, niin muuten kirja on todella kiinnostava. Saxell kuvaa opiskelijamaailmaa todella kiinnostavasti ja luin tämän todella hujauksessa. Olen itsekin kiinnostunut ylioppilaskunnan edustajiston ja valiokuntien toiminnasta, jolloin aiheet tosiaan liippaavat läheltä. Voin tosin hyvin kuvitella, että asiaan perehtymättömille ja yliopistomaailmasta tai yliopistopolitiikasta vähät välittävälle tämä teos on raskas tai ainakin rasittava.

 

Kiinnostavaa teoksessa on myös se, että siellä täällä pudotellaan kiinnostavien ajattelijoiden nimiä. Heti ensimmäisillä sivuilla on Sapfolta lainaus ja mainitaan myös Epikuros. Voin myös nähdä tämän kaiken jonkinmoisena turhana leikittelynä, mutta itse pidin siitä.

 

Teoksessa on eläväisen oloisia ja värikkäitä henkilöhahmoja, esimerkiksi juuri nimessäkin mainitut Lotta ja Päivikki. Jonkin verran tosin häiritsee, että tässä kirjassa esiintyy nimeltä joitain poliitikkoja, esms Ben Zyskowicz, mutta sitten joihinkin viitataan eri nimellä, esms Kaapo Karpinmäki, mikä on mielestäni kuulostaa todella tyhmältä.

 

Tästä on jo hetki, kun tämän luin, mutta silti haluaisin antaa tälle neljä tähteä. Tämä oli kerrassaan kiinnostava teos, vaikka kaltaistani feministiä ärsyttää, että minkä ihmeen takia kirjailijan tarvitsee luoda niin mielenkiintoinen hahmo, joka sitten kohtelee naisia miten sattuu? Teos olisi jo itsessään tarpeeksi kiinnostava, vaikka se ei revittelisikään ihmissuhdedraamalla. No, mutta koska yliopisto, yliopistopolitiikka, politiikka, vihervassarimeininki, runoilijuus ja toimittaja samassa paketissa, niin kyllä:

 

 

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Olen sanaton! Itkin! Itkin. Vavahdutti ja liikutti! Mahtava teos, upea.

"Kumartuessaan Paratiisissa lähteen ylle Aatami ei vielä tiennyt että hän näki itsensä. Hän ei olisi ymmärtänyt Terezaa, joka seisoskeli tyttönä peilin edessä yrittäen nähdä ruumiistaan sielunsa. Aatami oli kuin Karenin. Tereza hassutteli usein viemällä Kareninin peilin eteen. Koira ei tunnistanut kuvaansa vaan suhtautui siihen uskomattoman välinpitämättömästi ja hajamielisesti.

Karenin vertaaminen Aatamiin saa minut ajattelemaan ettei ihminen ollut Paratiisissa vielä ihminen. Täsmällisemmin sanottuna: ihmistä ei vielä ollut singottu ihmisen radalle. Meidät on singottu jo kauan sitten ja lennämme suoraviivaisesti etenevän ajan tyhjyydessä. On kuitenkin olemassa ohut naru joka yhdistää meidät yhä kaukaiseen, sumuun verhoamaan Paratiisiin jossa Aatami kumartuu lähteen ylle aavistamatta, toisin kuin Narkissos, että pinnalle ilmestyvä valjun keltainen läiskä on hän itse. Ikävöidessään Paratiisiin ihminen tuntee kaipuuta olla olematta ihminen."

(Olemisen sietämätön keveys saa agnostikonkin häkeltymään ja miettimään tällaisia kysymyksiä uudelleen ja uudelleen.)

Filosofinen ja poliittinen teos, joka sisällyttää sisäänsä, 390 sivuun, lähes kaiken mikä liittyy elämään ja ihmisenä olemiseen. Kuinka neljän henkilöhahmon, Tomásin, Terezan, Sabinan ja Franzin, kautta pystyykin tuomaan niin taidokkaasti ilmi niin monia elämän vivahteita. Ihailen myös Kunderan taitoa tuoda esiin asioiden niin monet puolet. Täytyy sanoa, että Kundera nousi tämän kirjan myötä suureksi mielenkiinnon- ja ihailunkohteeksi. Vau.

Olen niin suuresti häkeltynyt ja hämmentynyt, etten osaa sanoa tästä nyt paljoakaan muuta. Tämä on tosi monipuolinen ja varmasti myös monitulkintainen teos, joten tämä vaatii useamman lukukerran. Jossain kohdissa tulee olo, että koko kirja on vain filosofinen rakkausdraama, mutta viimeisen sivun jälkeen tuntuu, ettei tuon ajatuksen aikana ollut ymmärtänyt yhtään mitään koko kirjasta.

Sanon vielä, että ihailen Kunderan tietopohjaa (historialliset tapahtumat tsekeissä ja kommunismin monet puolet...) ja kyky heittäytyä niin erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin hän jossain kohtaa kirjaa kirjoittaakin, että tämä kirja on ne mahdollisuudet ja vaihtoehdot, joita hän ei saanut käytyä läpi, koska hänellä on vain yksi elämä. Einmal ist keinmal!

Pahoittelen huonoa kuvaa, joka on pahasti alivalottunut!
Mutta a. en ehtinyt ottaa parempaa tässä tunnekuohu-pakkopäivittää-puuskassa
ja b. se mikä googlen kuvahausta tulee se kansi ei ollenkaan kuvaa mielestäni,
ainakaan omaa, lukukokemusta!
WSOY, 1985
sivuja 390

Kirjalla on varmasti annettavaa kaikille, edes jossain muodossa. Koska en pysty kertomaan kirjasta muuta kuin sen, kuinka häkeltynyt olin, lainaan Wikipediaa. 

Tapahtumapaikkana on Prahan kaupunki Tšekkoslovakiassa neuvostomiehityksen eli Prahan kevään jälkeen vuonna 1968. Kirjassa kuvataan taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa muuttuneessa yhteiskunnassa ja kamppailua vierasta miehittäjää vastaan.

Katja Kallio - Kuutamolla

Mitä tapahtuu, kun 36 henkevän ajatuksen varasto on käytetty ja harhaluulo oman rakastetun loputtomasta älykkyydestä hälvenee? Romanttinen komedia suhteista, elokuvista ja onnen illuusiosta.

Siinä se sitten olikin. Kaikki tiivistettynä takakanteen. 

sama kansi niin leffassa kuin kirjassakin, joten samapa tuo
Otava, 2000/2002
sivuja 271

Pakko sanoa aluksi muutama sana siitä, miksi ylipäätään luin koko kirjan. Joskus lapsena kuulin ko. kirjasta tehdyn elokuvan tunnarin Se ei mee pois tms. Se oli jäänyt mieleen. Heti kun näin tuon kirjan kirpparilla, mieleen tuli ajatus nuoresta Katarinasta, joka näkee ehkä pätkän tuosta aikuisten elokuvaksi mielletyksi leffasta. Kirja maksoi 0,50e ja päätin ottaa siitä selvää. En ole innostunut rakkausdraamoista. Eikä tämä ole se kirja jossa vaan pannaan. (Kämppikseni kysyi tätä)

Kuutamolla oli nopeasti luettu. Se oli perusjuttua. Suhdekuvioita, suhdekuvioita, draamaa draamaa, voi kuka saa kenet, voi kuka rakastaa ketäkin. Voivoivoi. Kalliolta loppuu henkevät ajatukset kesken, en tiedä tosin oliko niitä missään vaiheessa.

Hömppää. Ihan kivaa, kevyttä. Ei anna paljon mitään, siinä se menee. Aion tosin katsoa kirjasta tehdyn leffan. Se vaikutti vivahteikkaammalta kuin itse kirja. Ehkä tämä olisi juuri sitä kevyttä kesälukemista?

David Nicholls - Sinä päivänä

Löysin kirjastosta niitä uusia minikokoisia miki-kirjoja ja päätin testata! Lainasin David Nichollsin Sinä päivänä, joka kertoo miehen ja naisen vaikeasta ja monimutkaisesta suhteesta. Emman ja Dexterin elämänmenoja tarkkaillaan vuodesta 1988 saakka aina nykypäivään. Tarinassa tarkastellaan aina jokaisen vuoden heinäkuun viidettätoista päivää. Se on kiinnostava lisä ja tällöin kuvatuksi tulee myös arkisemmat asiat, ja suuremmat asiat, kuten häät, kerrotaan vain sen yhden päivän kautta.

Otava, 2011
sivuja miki-versiossa 996

 Kertomuksena Sinä päivänä ei ole kummoinenkaan. Poika ja tyttö tapaavat, ihastuvat ja jatkavat eloaan ystävinä. Ystävyys saa erilaisia mittasuhteita aina flirtistä välinpitämättömyyteen. Dexter on itsekäs, omahyväinen ja todella ärsyttävä, lipevä naistenmies. Emma taas kuvataan naiseksi, joka haluaisi osoittaa mieltään, mutta päätyykin vain työskentelemään jossakin kamalassa halpisravintolassa. Dexter kuvaa Emmaa samanlaiseksi kuin kaikki tiedostavat vaihtoehtoiset tytöt ovat, mutta itse en näe Emmassa tätä puolta. (Onneksi Emma sentään lopussa saa julkaistua omia kirjoituksiaan!)

Tarina ei siis ole mitenkään ihmeellinen. Tavallista rakkausdraamaa. Lopussa nämä kaksi saavat toisensa. Kaikki olisi hyvin, ellei tapahtuisi jotain (tragedia!) kauheaa ja yllättävää, joka oikeasti havahdutti myös itseäni. Tarina on surullinen. Muttei mestariteos. Muttei sellainen, että sitä lukiessa itkisi, vaikka pysähtyisikin hetkeksi.

Sinä päivänä on käännetty auttamattoman huonosti! (Suomentanut Sauli Santikko) Dialogi oli todella tönkköä ja ilmaukset olivat huonoja. Lisäksi joissakin sanoissa oli jopa virheitä. Mieleeni jäi suuri ärsytymys. "Eläissään", mitä mikä sana sellainen on? Eläessään, eiks joo? Ehkä kirja olisi parempi, jos sen lukisi englanniksi (One day). Mutta huono suomennos romuttaa viimeisenkin toivon kirjan suhteen.

Lukukokemuksena miki-kirja oli hmmm, ristiriitaisia tunteita herättävä. Toisaalta oli ilahduttavaa, kun kirja mahtui _aina_ mukaan minne sitten menikin. Toisaalta kirjassa olevat virsikirjan ohuet sivut olivat raivostuttavat, ne menivät jatkuvasti ryppyyn ja olin varma, että kukaan muu ei enää voi lukea kirjaa mun jälkeeni. Tunsin itseni kömpelöksi tahmatassuksi. Tämän kirjan jälkeen oli aivan ihastuttavan ihanaa tarttua (oikeaan?) kirjaan ja tuntea sivut sormissa aivan kunnolla.

Elokuva-arvostelu kirjasta tehdystä elokuvasta One Day!

Katsoin pian kirjan lukemisen jälkeen katsoin One Day -leffan, joka pohjautui jo mainittuun Sinä päivänä -kirjaan. Elokuvan pääosissa ovat Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Kirjassa oli sentään vähän mielenkiintoa ja hahmoissa hippusen persoonaa, mutta elokuva oli puhtaasti rakkausdraamaa, joka lähinnä vain jäi ärsyttämään. Enempää sanottavaa siitä ei ole, muuta kuin, että niinpä niin, miksi kirjoista tehdään niin huonoja elokuvia? Tässä traileri. Ehkä jotkut tykkää, mutta itseeni ei vaan uponnut.