sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Lyhyesti, eli joskus on luettava huonojakin

Einar Mar Gudmundsson - Kaikkeuden enkelit
 
Seven/Otava, 2000 (aikaisemmin Like, 1995)
sivuja 207
Lupaava kertomus skitsofreenikosta, hänen lapsuudestaan ja Kleppurin mielisairaalasta, ja siihen se sitten jääkin. Odotin kirjalta paljon, ehkä turhankin paljon, pelkästään skitsofrenia-viittauksen takia. Teos oli tavanomainen, tylsä ja kirjailija ei onnistunut luomaan mielikuvaa, että hän todella olisi päässyt mielisairaan pään sisään. Kertomus olisi voinut olla kuin kenestä tahansa ja psykoosissa poliisiasemalla pidetty taidenäyttelykin kuulostaa lähinnä kännioivallukselta.
 
Takakannessa luvataan hulvattoman hauskaa ja tragikoomista tarinaa Kleppurin mielisairaalan potilaista. Tätä ei kuitenkaan pysty kirjailija lukijalleen antamaan. Tarina on surullinen. Terveen pilkistys hullujen huoneelle, mikä tuottaa aina pettymyksen, varsinkin epäaitoudessaan. Epäaitous tuli siis mieleen mielisairaalan potilaiden harhojen mielikuvituksettomuus, kuningas ja Hitler.
 
Yhtenä ainoana plussana voisin mainita, että kirjailijan ja tarinan islantilaisuus kiehtoo, Islanti on jännittävä maa, josta saisi myyttejä ja ties mitä kaikkea irti. En tiedä, ehkä tässä oli vain kyse siitä, että tämä oli verrattain tavanomainen tarina, jolle kuitenkin asetin suuria odotuksia.
 
Ja vielä sanottava yksi iso miinus. Suomentaja Tuula Tuuva on suomentanut teoksen kömpelösti. Kieli on tökkivää ja kaikista raivostuttavinta oli näppäily- ja kirjoitusvirheet. Oikolukua jooko!
 
Saattaa olla, että olen nyt vähän ankara näille kirjoille, mutta joskus pitää kirjoittaa niistäkin kirjoista, joista ei yksinkertaisesti pidä ja myönnettävä tosi asiat. Aloitin muuten lukemaan Gudmundssonilta Beatles-manifestia, mutta päätin jättää sen kesken... Harvemmin tulee kesken jätettyä kirjoja, siis ihan lopullisesti kesken! Muut kirjabloggaajat: jätättekö te paljon kirjoja kesken vai ponnisteletteko te kurjienkin tarinoiden loppuun?
 
 
 
Jani Saxell - Ensilumi ja muita novelleja
 
WSOY, 2002
sivuja 190
 Ostin tämän teoksen kirpparilta, koska jossain määrin pidin sitä hänen myöhäisempää Minä, Lotta ja Päivikki-teostaan kiinnostavana. Mutta tässä teoksessa oli kerta kaikkiaan asioita, joita en voi sietää. Ensinnäkin, neekeri-sanan käyttö. Toiseksi, naisten ulkonäön jatkuva arvioiminen. (Feministi kiljuu täällä näppäimistöllä!) Ymmärrän, että voidaan tuota halventavaa rasistista sanaa käyttää harkitusti, kerran, esimerkiksi tuossa hänen uusnatsinovellissaan (vähän kyllä kyseenalaistan sitäkin....), mutta useampaan otteeseen, EI.
 
Novelleja suomalaisuudesta, mukamas. Alun novellit olivat kiinnostavia, vaikkakin rasistisia. (Joo kyllä, yritän erottaa kirjailijan mielipiteet hänen henkilöhahmojensa mielipiteistä, mutta tällaisessa asiassa sitä väistämättä miettii, ajatteleeko kirjailija todella niin kuin tulee yhä uudelleen kirjoittaneeksi) Loppupää on mielestäni todella tylsää pohdintaa suomalaisista jääräpäistä ja viinanjuonnista. En siispä pitänyt. Mielestäni novelleihin pitää saada sisällytettyä jokin oivallus, joka palkitsee lyhyen, mutta siltikin pitkän tekstin lukemisen. Tätä ei tässä teoksessa tapahtunut.
 
Muuta sanottavaa tässä tämän hetkisessä tunnekuohussa minulla ei ole.
 
 

torstai 12. helmikuuta 2015

Umayya Abu-Hanna - Nurinkurin

WSOY 2003
sivuja 318
 
Tämä on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksista, tämä on Umayya Abu-Hannan omaelämäkerta aikuiseksi kasvamisesta Pohjois-Israelin ristiriitojen ja konfliktien keskellä. Ehkä rohkenen jopa väittää, että yksi kiinnostavimmista kirjoista, mitä tulen tänä vuonna lukemaan. Tätä kirjaa olen kuljettanut mukanani enkä tästä aio luopua.
 
Abu-Hanna kirjoittaa oman kasvutarinansa todella taidokkaasti. Hän kirjoittaa värikkäästi, kauniisti ja uskomattoman kiehtovasti arjesta kaiken kauheuden keskellä. Nurinkurin on kaunis sekä älykäs teos. Se sitoo yhteen monia asioita. Ehkä olisin kaivannut tähän teokseen alkuun jonkin lyhyen infon, mikä oli tilanne Pohjois-Israelissa 1970-luvulla ja entäs nyt? Miten Abu-Hanna päätyi Suomeen?
 
Tämä kirja sai minut hymyilemään. Se sai hyvän olon. Se upotti minut kokonaan toiseen maailmaan. Valokuvat kirjassa aina plussaa. Mutta olisiko minun pitänyt suhtautua jotenkin toisin tähän? Olisiko minun pitänyt olla tietoisempi kaikesta siitä politiikasta? Saanko nauttia tästä teoksesta. Tuntuu tavallaan todella irstaalta nauttia mintun tuoksuisesta tekstistä, samalla kun ympärillä räjähtelee ja "radio ampuu arabeja ilmaan, kuoliaaksi" tai jotenkin näin.
 
Tällä hetkellä mulla ei ole tän enempää sanoja. Monia tunteita, kirja on kuin turvapaikka, sallitaanko tuo, maailmani avautuu. Sukellan ja näen. Kaunokirjallisesti äärimmäisen taitavasti toteutettu teos. Äh, nämä on näitä kirjoja, että tuntuu vain pilaavansa koko kirjan yrittäessään kirjoittaa tästä jotakin. Suosittelen lämpimästi, sivistykseksi ja kauneudelle kauhun keskellä.