Jeanette Winterson - Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Wintersonin omaelämäkerrallinen teos uskonnollisessa perheessä kasvaneesta tytöstä, joka rakastuu toiseen tyttöön. Koskettava teos! 4/5

Erik Axl Sund - Lasiruumiit

Pahoittelen hiljaisuuttani! En oo kiireiltäni ehtinyt editoida videoita! Tässä nyt vihdoin tämä :---)

Pekka Hiltunen - Onni

 

Tästä tää taas jatkuu! Pysykää kuulolla :-)

Patti Smith - Ihan kakaroita

Marja Björk - Prole

212 sivua
Like, 2012

Marja Björkin Prole tarttui mun mukaani ihan yllättäen Lukulaarista. Prole kertoo tytöstä, joka elää kahden maailman välillä. Romaanissa matkaa kuljetaan 1960-luvulta aina tähän päivän suunnille. Björkin kuva sisäkannessa antoi kuvan hellyttävästä tädistä, joka muistelee omaa nuoruuttaan ja ehkä hieman kultaisin sanoin palaisi nuoruuteensa. Näin ei kuitenkaan ole. Björk ravistaa kaikki ajan tuomat kultahiput pois tarinassaan ja näyttää karun sekä tunkkaisen puolen perhe-elämästä, joka ajelehtii väkivallan, työväenluokan ja paremman piirin välissä. 

Takerruin kirjaan. Prole oli hyvä. Se oli kerrassaan jotain muuta, mitä odotin ja oletin. Ajattelin Prolen olevan jokin "välikirja", jonka vain luen huvin vuoksi pois alta, mutta näin ei käynytkään. Tämä jäi mun mieleeni aivan erityisellä tavalla. Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja tämä todella menee iholle. Vaikka olenkin 90-luvun lapsia, niin saatoin haistaa 70-80-luvun kirjojen sivujen kautta.

Kirjan päähenkilön näkemä ja kokema väkivalta oli ahdistavaa. Salailu ja se kaikki kovuus, johon teoksen päähenkilö joutui tottumaan arjessaan. Se välinpitämättömyys, jota päähenkilö sai vanhempiensa, erityisesti äitinsä, suunnilta kokea, oli todella inhottavan kylmää, lähes kammottavaa. 

Prolessa on jotain kiehtovaa ja pysäyttävää, kaikesta kammottavasta pahasta huolimatta. Päähenkilön äiti on jatkuvasti raskaana, juoksee baareissa, viinaa menee ja perheen tytär saa huolehtia niin itsestään kuin sisaruksistaan. Ei liene yllättävää, että tämä kirja on yksi suosikki kirjoistani tänä vuonna.

Täytyy tähän vielä sanoa, että sen lisäksi, että Prolen kieli on hyvää ja tarina arkisessa raadollisuudessaan jaksaa kantaa, niin aikaa on kuvattu kirjassa hyvin. Kirjasta suurin osa on päähenkilön nuoruudesta. Siinä aika menee hitaasti, vuodet vain tuntuvat pölyttyneiltä ja paikallaan junnaavilta. Sitten kun tämä tyttö täyttää 15 vuotta ja 16 vuotta, aika alkaa mennä nopeampaan. Mielestäni Björk on tavoittanut jotain oleellista teoksessaan elämän liukuvasta aikakäsityksestä ja -kokemuksesta.

En myöskään voi olla miettimättä, minkä verran tämän kirjan sisältö vastaa Björkin omaa lapsuutta ja menneisyyttä. Wikipedia tiesi kertoa, että Björk on nimenomaan Lieksasta, joka mainitaan kirjassakin ja hän on kirjailijan lisäksi myös juristi, oikeustieteen kandidaatti, samoin kuin kirjan päähenkilökin... 

En osaa nyt muuta sanoa tästä, kun tällainen hehkutus vain tästä syntyi!

"Hän ajatteli, että isän ja äidin tappelut sekä ero ovat hänen vikansa. Niinhän isä aina sanoi, että tuokin tuossa vielä riesana. Olisi pitänyt olla kiltimpi, vaikka olihan hän. Hän hoiti kaikkia nuorempia lapsia myöhemmin siellä Pankakoskella, minne äidin kanssa muutettiin, vaikka oli itsekin pieni."

Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

Sammakko, 2012 (alk. 2002)
300 sivua

Perustuuko tämä kaikki todella tositapahtumiin? Absurdi, jännittävä, salamyhkäinen, kiehtova ja koukuttava, surumielinen, tavanomainen ja silti todella mieletön sekä samalla ihan loistavakin teos.

 

"Juoksee saksien kanssa on tositarina pojasta, jonka runoilijaäiti antaa hämmästyttävästi joulupukkia muistuttavan psykiatrin kasvatettavaksi. Augusten Burroughs huomasi 12-vuotiaana asuvansa keskellä viktoriaanista kurjuutta tohtorin eriskummallisen perheen parissa ja ystävystyi takapihalla asuvan pedofiilin kanssa. Tämä on tarina lainsuojattomasta lapsuudesta, jossa säännöistä ei ole kuultukaan ja missä joulukuusi pysyy pystyssä vuodet ympäriinsä, missä Valiumia napsitaan kuin karkkia ja ikävystymisen yllättäessä sähköshokkiterapiakoneesta on apua. Hauska ja kauhistuttava tarina tavallisen pojan selviytymisestä mitä epätavallisimmissa olosuhteissa."

 

Hauska ja kauhistuttava tosiaan. Ehkä tämä saattaa ajautua enemmän tuon kauhistuttavan puolelle. Sitä tulee jotenkin surulliseksi, miksi pieni poika joutuu kärsimään tuollaisesta. Ja toki myös siksi, että mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa, mikä on totuus!

 

Mielestäni Augusten-hahmon homous olisi pitänyt tulla käsittelyyn selkeämmin, samoin kuin hänen äitinsä naissuhteet. Ihan varma en ole siitä, mihin aikakauteen tämä teos sijoittuu, ehkä sanoisin 1980-90-luvulle. Mutta tästä huolimatta, nuo ovat niin yhteiskunnallisesti kuin varmasti yksilötasollakin merkittäviä asioita, joita ei voi vain ohittaa seksikohtauksen turvin.

 

Burroughs kirjoittaa todella loistavasti. Hänen kirjoitustyylinsä saa lukijan roikkumaan kiinni hänen kirjaimissaan ja kaikki vilahtaa silmien edessä liian nopeasti. Oon kovassa flunssassa ja migreenissä, niin ehkä tän syvällisempää analyysia en osaa tästä teoksesta antaa. Todella kiinnostava kokemus kerrassaan! Outo, mutta sympaattinen.

 

 

 

ps! Tämä teos oli 50. lukemani kirja tänä vuonna! Ennätyksiä rikotaan!

Magnus Bärtås & Fredrik Ekman - Hirviöidenkin on kuoltava, ryhmämatka Pohjois-Koreaan

Tammi, 2014
sivuja 281

Hirviöidenkin on kuoltava on kiinnostava katsaus Pohjois-Korean niin historiaan kuin nykytilanteeseenkin. Heti ensimmäiseksi haluan tuoda esiin parhaimman asian koko teoksessa: sillä on hyvä viitekehys, jos näin voi ilmaista. Pohjois-Koreaa lähdetään tarkastelemaan teoksessa elokuvamaailman lähtökohdista. Teos ei yritäkään antaa kokonaiskuvaa Pohjois-Korean historiasta ja sitten jatkaa vähän nykypäivän tilanteesta, vaan kaikki sidotaan Kim dynastiaan ja elokuvamaailmasta tunnettujen Choi Eun-heen ja Shin Sang-okin sieppaukseen. Kerrassaan erinomainen ratkaisu. Bärtås ja Ekman lähtevät ryhmämatkalle kyseiseen maahan ja koko heidän matkansa aikansa, he tarkastelevat kaikkea näkemäänsä hallitsijan ja siepatuiden perspektiivistä.

 

En voi olla vertaamatta tätä teosta Timo Laineen Torakoita ja panssarivaunuja -teokseen, joka on juuri minulla luettavana. Torakoita ja panssarivaunuja on teos itäblokin maista Neuvostovallan aikana ja sen murenemishetkinä. Tästä kirjasta on tulossa oma arvostelunsa, kun vain saan sen luettua. Mutta nyt vähän avaan sitäkin. Siinä kirjailija kertoo hyvin omakohtaisesti kokemuksiaan matkustaessaan itäblokin maissa. Se on kiinnostavaa, mutta ainoastaan se "minä kävin matkalla, koska olen utelias" lähtökohtana ei riitä. Ainakaan tuon Bärtåsin ja Ekmanin kirjan jälkeen. Yksi asia Laineen teoksessa on todella paljon parempi, siinä on valokuvia. Bärtås ja Ekman kirjoittavat paljon kuvaamisesta teoksessaan, mutta siinä ei kuitenkaan ole yhtään ainoatakaan kuvaa. Haluaisin nähdä!

 

Elokuvat ja propaganda antavat Hirviöidenkin on kuoltava -teokselle raamit, joiden avulla koko maata ja sen menoa hahmotetaan. Se on minusta loistavaa. Ei yritetä hyppiä aiheesta toiseen ja kertoa vähän kaikesta. Loppujen lopuksi, kun kirjan saa loppuun, niin siinä joutuukin toteamaan, että todella, kirjassa oli ihan hirmuinen määrä informaatiota. Teos meinaan päättyy tarkasteluun, jossa kerrotaan aina tähän päivään saakka Pohjois-Korean, lännen ja Etelä-Korean vaikeasta tilanteesta, ydinasekehittelyistä ja sellaisesta. Tämän kaiken faktan lisäksi teos sisältää tutkimustietoa kyseisestä maasta sekä pieniä nippelitietoja ja hauskoina näyttäytyviä huomioita. (ks. lainaus alla)

 

Paikoitellen teos on raskas. En ole nähnyt yhtäkään korealaista elokuvaa, joten tietoni ja kokemukseni tästä ovat hyvin heikkoja. Jossain kohtaa lopussa pitkä elokuvien nimi ja vuosiluku listaus alkaa väsyttää ja haluaisin vain ohittaa muutamia sivuja. Jos oikein viimeisen päälle teoksen haluaisi hinkata, niin teoksessa voisi olla kuvia kyseisistä elokuvista. Se antaisi vähän konkretiaa ja pitäisi keskittymisen yllä.

 

Monitasoinen, kattava ja todella kiinnostava teos. Välillä tosin tuntui, että hypittiin liiaksikin ajasta ja paikasta toiseen (meinaan tällä, että välillä oltiin vuodessa 1978 ja välillä taas 2000-luvulla ryhmämatkalla). Mutta ehkä se olisi vain ollut tekstin jäsentelystä kysymys. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kiinnostaa Pohjois-Korea. Koskaan en ole näin paljon kyseisestä kommunistisesta diktatuurista tietoa saanut. Teos ei ole helpoin, mutta antoisin.

 

"Me nauramme mr Songin kanssa, nyt me kuulumme hänen jengiinsä ja kysymme ikään kuin ohimennen, onko totta, että miehille sallitaan vain viisi hiustyyliä. Olemme lukeneet asiasta kertovan artikkelin ja nähneet Youtubessa pohjoiskorealaisesta televisiosta peräisin olevan videopätkän, jonka otsikkona oli "Leikkauttakaamme tukkamme sosialistiseen elämäntapaan sopivaan muotoon". Televisio kuvaa sopimattomia tukkatyylejä salaa kaduilla, ja filmissä pysäytellään muutamia kansalaisia, jotka ovat ylittäneet rajan kasvattamalla pitkän niskatukan. Ohjelmassa sanotaan, että tuollaiset hiustyylit vaikuttavat kielteisesti älykkyyteen. Pitkä tukka imee ravintoa, ja tästä seuraa aivojen energiansaannin väheneminen. -- Mr Song jäykistyy heti. Nyt hän näyttää huolestuneelta. Hän ihmettelee, mistä me moista olemme kuulleet. Hän kysyy, mainittiinko lehtikirjoituksessa jotain vääränlaisen hiustyylin takia annettavaa rangaistusta."

 

+

 

Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,

hän kirjoittaa pienelle paperilapulle

jonka on ojentamaisillaan

muka ojentaa

ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus

vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu

ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin

lempeys tuhoaa mielen

olen hyvässä pulassa täällä

missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja

kipu hohtaa hämärässä

WSOY, 2014
sivuja 106

RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.

Se oli arktinen tyttö

Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi

Eikä puhunut kuin jääkaapille

tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle

Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla

se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella

lauloi ja kertoi iltasatuja

kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä

Se oli vaikea,

varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli

pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,

arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä

jääpuikkosormillaan

Jani Saxell - Minä, Lotta ja Päivikki

"Minä, Lotta ja Päivikki on ajan pintaa ankarasti harjaava romaani. Se kertoo Tuukka Salmisen vaiheista opiskelijapoliitikkona, toimittajana ja taiteilijanalkuna. Teos on myös rakkausromaani, jonka päähenkilö yrittää valita kahden naisen välillä. Salminen pakenee valintaa yhä uusiin mahdollisuuksiin, vältellen tekojensa seurausten kohtaamista loppuun asti. Syvältä kaluttu elämä opettaa Salmista Siperian lailla, kouriintuntuvasti ja masennuslääkkeidenkin läpi. Samalla Salminen yrittää pelastaa maailmaa, mutta punavihreä aate ei tarjoa direktiiviä rakkauselämälle."

 

WSOY, 2003
sivuja 311

Aloitan jälleen takakannen tekstillä, kun tuota paremmin en varmaan osaisi kirjaa tiivistääkään. Tuukka Salminen on vähän itseään täynnä oleva, hitusen pelokas ja ahdistunut bentsodiatsepiiniriippuvainen, joka kirjoittaa runoja, vaikuttaa opiskelijapolitiikassa ja tekee juttuja yliopistolla pyöriviin lehtiin. Päähenkilö sekoilee naisten kanssa, kuten tuo nimikin jo antaa ymmärtää. Vaikka ajatusmaailmalta olenkin päähenkilön kanssa samoilla linjoilla, en voi olla ärsyyntymättä sen mahdottoman raivostuttavia pelleilyitä ihmisten tunteilla.

 

Jos pääsee nyt tästä ns. henkilökohtaisesti kiukutuksesta eroon, niin muuten kirja on todella kiinnostava. Saxell kuvaa opiskelijamaailmaa todella kiinnostavasti ja luin tämän todella hujauksessa. Olen itsekin kiinnostunut ylioppilaskunnan edustajiston ja valiokuntien toiminnasta, jolloin aiheet tosiaan liippaavat läheltä. Voin tosin hyvin kuvitella, että asiaan perehtymättömille ja yliopistomaailmasta tai yliopistopolitiikasta vähät välittävälle tämä teos on raskas tai ainakin rasittava.

 

Kiinnostavaa teoksessa on myös se, että siellä täällä pudotellaan kiinnostavien ajattelijoiden nimiä. Heti ensimmäisillä sivuilla on Sapfolta lainaus ja mainitaan myös Epikuros. Voin myös nähdä tämän kaiken jonkinmoisena turhana leikittelynä, mutta itse pidin siitä.

 

Teoksessa on eläväisen oloisia ja värikkäitä henkilöhahmoja, esimerkiksi juuri nimessäkin mainitut Lotta ja Päivikki. Jonkin verran tosin häiritsee, että tässä kirjassa esiintyy nimeltä joitain poliitikkoja, esms Ben Zyskowicz, mutta sitten joihinkin viitataan eri nimellä, esms Kaapo Karpinmäki, mikä on mielestäni kuulostaa todella tyhmältä.

 

Tästä on jo hetki, kun tämän luin, mutta silti haluaisin antaa tälle neljä tähteä. Tämä oli kerrassaan kiinnostava teos, vaikka kaltaistani feministiä ärsyttää, että minkä ihmeen takia kirjailijan tarvitsee luoda niin mielenkiintoinen hahmo, joka sitten kohtelee naisia miten sattuu? Teos olisi jo itsessään tarpeeksi kiinnostava, vaikka se ei revittelisikään ihmissuhdedraamalla. No, mutta koska yliopisto, yliopistopolitiikka, politiikka, vihervassarimeininki, runoilijuus ja toimittaja samassa paketissa, niin kyllä:

 

 

Toivo Laakso - Kuin ensi kesä

Otava, 2005
sivuja 91

Kuin ensi kesä on runoteos valosta, olemassaolosta, veljestä ja tulevaisuudesta sekä menneisyydestä. Nämä ovat ne teemat, jotka koskettivat ja nousivat itselleni kaikista merkityksellisimmiksi. Laakson runot ovat osittain kuin puolikkaita ajatuksia, hiomattomia aforismeja, loistavia oivalluksia ja pidempiä kertomuksia sekä pieniä palasia elämästä, sieltä täältä.

 

Kerrassaan kiehtova kokonaisuus, jolla varmasti on tarjottavaa jokaiselle runoudesta vähänkin kiinnostuneelle. Laakso avaa runoissaan niin monia aiheita pienessä tilassa, että ihan huimaa. Olen varma, että jos lukisin tämän kirjan uudelleen kahden vuoden päästä, tai ehkä jopa puoli vuottakin riittäisi, niin kiinnittäisin huomiota jo eri kohtiin ja tämä puhuttelisi taas eri tavalla, ehkä näkisin tästä sellaisia puolia, joita en nähnyt nyt.

 

Voisi sanoa, että tämän teoksen kanssa voisi kasvaa. No mutta, nopeasti luettavissa, lohduttava ja syvällinen. Voi olla, että puolet teoksesta jäi huomiotta, kun kiinnitin huomioni vain tiettyihin kohtiin. Mukavaa vaihtelua.

 

Kaikki viittaa siihen

että sanojen takana

on tilaa

 

*

 

Tekee mieli vaihtaa kaikki

ei mihinkään

joka on sattumalta läsnä.

 

*

 

Ikää tulee

kolotuksia

yksinäisyys

mustetta hattuun

sanoo setä

on valmentauduttava

kuolemaan

setä teki arkun

meni sinne odottamaan

sitten yllätti nälkä

ja tupakantuska

 

*

 

Eivät kaikki

joista sinä tykkäät

voi sinusta tykätä

se tekee kipeää

 

kävelet päivän luota

toisen luokse

käsilläsi

 

*

 

Ajan hampaalla

on sinussa vielä syötävää

Vainajien päivän jälkeenkin

 

oikea tosi

sinut saa tolaltaan

mitä se on mitä tämä on

 

*

 

Ei saa ojentaa hullulle

valtakunnan avaimia

se saa ne muutenkin

 

*

 

Arvostelkaa minua yritysteni mukaan, ei erehdysteni.

 

*

 

Kuoltuaan hän muuttui valokuvaksi jota hänestä ei otettu.

 

*

 

Tämä sairauskohtauksen kaltainen onnentila.

 

*

 

Luoja ei luovu ideoistaan, Saatana saaliistaan.

 

*

 

Ihmisiä kuolee liikaa, koska niitä on liikaa, koska ne haluava liikaa, hihkuvat ja luulevat liikaa, veli sanoo.

 

*

 

Ikuisuuskaan ei ole kaikille sama.

 

*

 

Köyhyys on kuin liian pienet siivet.

 

*

 

Niin paljon on olematta.

 

 

 

 

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta

Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."

 

Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."

 

Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.

 

Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.

 

Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.

 

Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.

 

"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."

 

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!

Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."

John Corvino - Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Like, 2014
sivuja 215

"Homouden vastustajat perustavat vastustuksensa tekijöihin, joiden syynä on tuo vastustuts itse - toisin sanoen syyttävät uhria." s. 84

"Ei ole lainkaan selvää, että homoseksuaalisuus olisi sillä tavoin haitallista kuin väitetään, ja silloin kun siihen liittyy riskejä, nuo riskit eivät mitenkään väistämättä tai kiistatta merkitse, että homoudessa on jotain väärää." s. 94

Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? -teos on helposti lähestyttävä ja ihmisläheinen teos. Sitä on meillyttävä lukea, koska mukana on Corvinon omia henkilökohtaisia kokemuksia parisuhteestaan Markiin, kaapista ulos tulemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi teoksesa on hyvin ansioitunutta filosofista päättelyä ja argumentaatiota, joka tarjoaa paljon ajateltavaa niin maallikolle kuin teologiaan ja filosofiaankin perehtyneelle. Kaiken lisäksi Corvino kumoaa epäkoherentteina joitakin homojen oikeuksien puolustajien argumentteja! Tämä oli itselle kaikista kiinnostavin osuus teoksessa.

Corvino aloittaa loogisesti Raamatusta ja etenee sitten moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Vihdoinkin kirja, johon on yhteen kansiin koottu kaikki nuo Raamatun kohdat, joilla perustellaan homovastaisuutta. Niille toki Corvino kirjoittaa vastineensa.

Kirjailija lähtee liikkeelle suht negatiivisesti haastaen mitä väärää tässä ja tässä on. Aluksi olin skeptinen tämän suhteen, mutta loppujen lopuksi tuo taktiikka osoittautuu hyväksi. Corvino kumoaa yksi toisensa jälkeen väitteet, joita hänelle on esitetty ja joita hän ajattelee vastapuolen mahdollisesti esittävän. Teos on siis hyvin monipuolinen ja vahvasti perusteltu. Lisäksi se antaa paljon homomyönteiselle (jos näin nyt voi ilmaista...) lukijalle, mutta varmasti tämä puree myös epävarmoihin ajattelijoihin sekä homovastasille lukijoille.

Corvino menee syvälle asiaan ja 200 sivuun on saanut mahdutettua uskomattoman kattavasti kaikki. Tästä seuraakin se, että luonnollisesti teoksessa puhutaan seksistä ja suoraan. On todella tärkeää, että Corvino ottaa esille aidsin ja ihmisten kummasteleman homoseksin, mutta silti itse hämmennyin, olen ehkä hieman liian herkkä intiimeille yksityiskohdille. Miinuksena ehkäpä se, että homovastaiset tai muuten vain herkät saattavat lopettaa kirjan lukemisen kesken tästä johtuen ja näin en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta toisaalta hyvä, että Corvino kertoo tiukkaa faktaa niille, jotka tirskuvat ja ovat uteliaita.

Annan teokselle neljä tähteä, koska Corvino keskittyy lähinnä homoihin, vaikka mainitseekin totta kai olevansa kaikkien LGBT-ihmisten asialla. (LesbianGayBiTrans-ihmiset) Alussa hän pohtii Raamattu-kohdissa naisten välistä seksiä, mutta vain pintapuolisesti (toteaa, ettei Raamattu mainitse siitä mitään) ja siihen se sitten jääkin.

Lisäksi kirjailijan maailmankuva vaikuttaa hieman mustavalkoiselta, vaikka hän onkin hyvän asian puolella. Hän ei mainitse teoksessaan muita seksuaalisuuden muotoja kuin ohimennen. Olisi argumenttien kannalta kiinnostavaa, jos olisi esimerkiksi bi-, pan- ja aseksuaalisuus otettu huomioon. (Mitä tämä kertoo meidän ajastamme, kun näitä ei oteta huomioon?) Lisäksi Corvinolla on hyvin vanhaikainen näkemys polyamoriasta ja polygamiasta naista sortavana järjestelmänä. (Olen tutustunut yliopistossa muutamiin polyamorisessa suhteessa eläviin naisiin, jotka ovat valaisseet, että polyamoria ei todellakaan nykypäivänä ole mikään jalkavaimojärjestelmä eikä irtosuhdeviidakko!) Teos olisi täydellinen, jos se olisi ottanut huomioon selkeämmin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden. 

+

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153

On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)

Stéphane Hessel - Vastarintaan!

Otava, 2011
64 sivua

Hessel on yli 90-vuotias Ranskan vastarintaliikkeen taisteilija ja keskitysleiriltä selviytynyt, joka kehottaa erityisesti nuoria asettumaan vastarintaan ja kapinoimaan, suuttumaan ja vaikuttamaan ympäristöön. Teos on loistava. Ytimekäs. On ihana nähdä noin vanhan miehen kannustavan nuoria muutokseen ja hän käyttää vieläpä niinkin arvolatautunutta sanaa kuin vastarinta. Yleensä tulee ajatelleeksi, että vanhat ihmiset ovat kovin konservatiivisia. Mutta kerrankin näin päin!

Kirja ytimekkyydessään paljasti myös häpeäkseni oman tietämättömyyteni Israelin ja Palestiinan tilanteesta. Mutta aion ottaa siitä selvää. Kunnioitettava mies kyllä tuo Hessel! Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaikka siinä käsiteltävät asiat saataisiinkin ratkaistua.

Alkutekstit Paavo Arhinmäeltä ja Palefacelta.

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

Otava, 2006
270 sivua

"Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa." Kuta kuinkin näin, mutta mielestäni tässä ei ole mitään koomista tai edes vivahteita komediasta. Tarina on traaginen ja koskettava, hämmentävä ja hellyttävä samaan aikaan. Viktor on turhautunut kirjailija, jonka ainoa seuralainen on Misa-pingviini. Yhtäkkiä Viktor löytää työtä lehdestä muistokirjoitusten laatijana ja elämä muuttuu kerralla. Viktor ajautuu vaikeaan tilanteeseen häneltä tilattujen muistokirjoitusten kohteiden alkaessa yhtäkkiä kuolla.

Tämä ei ole mielestäni teos yksittäisestä ihmiskohtalosta ja hänen lemmikistään, vaan tämä on teos Ukrainan poliittisesta tilanteesta, korruptiosta ja vaikeuksista, joihin tavallinenkin ihminen voi itsensä lähes vahingossa sotkea. Luin juuri tuon Pohjois-Koreasta kertovan teoksen Leiri14 ja siinä lahjonta oli aivan samanlaista. Tässä teoksessa tosin lahjottiin pääasiassa rahalla, koska ruuasta ei ollut kirjan tapahtuma-aikana (vuosina 1995-1996) niin kovaa nälänhätää. 

Toki tämä kirja on fiktiivinen tarina, mutta mielestäni tämä selvästi heijastelee yhteiskunnallisia oloja, vaikkakin sitten kärjistäen. Lisäksi kirjassa silmään pisti jatkuva viinanjuonti. Nämä ovat taas näitä kirjailijoita, joita olisi äärimmäisen kiinnostava haastatella!

Kirja oli mielenkiintoinen, mukaansatempaava, nopealukuinen, miellyttävä ja inhimillinen, vaikka siinä oli myös surullisia ja mietityttäviä kohtia. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaa jotain hyvää luettavaa, jossa on kuitenkin ajattelemisen aihetta. Pitkään mietin, että annanko kolme vai neljä tähteä, koska tämä ei kuitenkaan ole mikään mitäänsanomaton tarina, mutta ehkä tätä en kuitenkaan luokittelisi lempikirjoikseni. Tämä on mielenkiintoinen ja loppukaan ei ole ennalta-arvattava. Siksipä neljä.

Blaine Harden - Leiri 14

Gummerus, 2014 (alk.per. 2012)
sivuja 192

Leiri14 on teos Shin Dong-Hyukista, joka pakeni ensimmäisenä ihmisenä täydellisen kontrollin vankileiriltä numero 14 ja onnistui pääsemään Pohjois-Korean rajan yli. Teos on hurja ja raaka. Samalla todella kiehtova ja kammottava. Blaine Harden kertoo Shinin tarinan aidosti ja koskettavasti. Lukiessa tuntuu kuin olisi itsekin kyseisellä pohjoiskorealaisella työleirillä. 

Kammottavinta on, että Shin pakeni vuonna 2005 ja Pohjois-Koreassa edelleen on työleirejä ja ihmisoikeudet todella hukassa. Miten tällaista voi tapahtua vielä 2010-luvulla! Lopussa onkin Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johanssonin loppupuheenvuoro, jossa hän pohtii juuri sitä, miten tällaista voi edelleen vielä olla ja mitä asialle voidaan tehdä. Ydinasepakote on suurin syy muiden maiden voimattomuudelle, mutta myös erinäiset muut ongelmat, kuten Koreoiden yhdistymisen vaikutus Etelä-Koreaan ja Kiinaan. Tässä todettakoon, että oli hyötyä siitä, että olen lukenut Nordenstrengin kansainvälistä oikeutta ja siihen liittyen maailmanjärjestyspohdintaa, jossa käydään läpi juuri Yhdysvaltojen, Kiinan ja Aasian suhteita ja tilannetta. Sen ymmärtäminen valaisee tilannetta kyllä.

Teos on ehkä vähän hankalasti käännetty tai sitten vaihtoehtoisesti Hardenin tapa kertoa Shinin muistelmia on jollain tavalla hankala. Se tuo lukijan todella lähelle, mutta samalla kuitenkin etäännyttää lukijasta, mikä toisaalta voi olla ihan hyväkin, koska kidutuskohtaukset ovat todella raakoja ja vastenmielisiä.

En osaa muodostaa parempia sanoja tässä kohtaa tästä kirjasta, koska sanat on hukassa ja kirjoittaminen takkuaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jotta meidän elämäämme tyytyväisten onnellisten länsimaalaisten silmät avautuisivat. Hämmentävintä tosiaan oli kirjassa kerrottu tieto siitä, että eteläkorealaiset ovat varsin välinpitämättömiä Pohjois-Korean tilanteen suhteen. Kirja on raaka, mutta äärimmäisen merkittävä.

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa, valoa, valoa

Karisto, 2011
175 sivua

Valoa valoa valoa on kirja kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä, rakkaudesta, kuolemasta ja Tshernobylista. Valoa valoa valoa kertoo pienen hetken elämästä ennen itsemurhaa. En osaa oikein sanoa kirjasta mitään, olen niin hämmentynyt. Kirjan kaksi päähenkilöä kertoja Mariia ja pian kuoleva Mimi ovat herttainen pari. Huotarinen osaa välittää tunnelmia tekstissään todella taitavasti. Puhuttaessa kuumista kesäpäivistä rannalla, homeisesta pukukopista ja vähän pelottavasta ullakosta, kaikki sujuu niin hyvin, niin sulavasti.

Ainoa asia, jota en voinut tässä kirjassa sietää oli se metatekstin määrä. Paljon tekstiä siitä, kuinka Mariia Ovaskainen, eli juuri tuo päähenkilö, kirjoittaa tätä kirjaa. Kuinka Mariia ei ole oikea kirjailija, vaan hänen nyt vain täytyy kertoa tämäkin tarina. Hyvät lukijat! -välihuomautukset ovat myös todella rasittavia. Lisäksi se, että tekstissä on paljon tekstiä siitä, mitä kirjoituskurssilla kirjoittamisesta on opetettu.

Sinänsä ihan ymmärrettävää, että teos esittää 14-vuotiaan tytön päiväkirjaa, mutta ehkä se kaikki syö vähän tuolta loistavalta kerronnalta. Tunnelmat saa aikaan kylmiä väreitä. Henkilöt ovat vahvoja ja ihailtavia. Tarinaan haluaa uppoutua. Tavallaan sitä jopa toivoo, että olisi taas 14-vuotias ja ihastuksissaan. Tarina on kaunis ja samalla julma.

Se, että kirjassa käsitellään tyttörakkauden, kuoleman ja teini-iän lisäksi myös Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta tekee tästä kirjasta aavistuksen verran paremman. Tämä kirja ei jää vaan kahden teinin nysväämiseksi vaan tähän on yhdistetty jotain muutakin, isoa ja vakavaa. Tällaista asiaa ei ole sivuutettu. Toisaalta kirjassa hieman häiritsee se, että Mariia Ovaskainen kirjoittaa vuodesta 1986 2000-luvun lukijoille ja sanoo sen suoraan. Minusta se on aika tarpeetonta. Tuollaisia pieniä kirjallisia kohtia kun olisi jättänyt pois, niin teos olisi ollut erittäin hyvä kaikin puolin.

Tämä kirja panee välttämättä pohtimaan sitä, miten olisi nuorempana, vaikkapa juuri 14-vuotiaana suhtautunut tähän kirjaan. Olisinko pitänyt? Olisinko kadehtinut sitä kaunista tunnelmaa, sitä valoa valoa valoa? Joka tapauksessa, varmasti olisin pitänyt teoksesta ainakin saman verran kuin nyt. Luultavasti jopa enemmän. Samalla kuitenkin herää kysymys, että onko tämä todella nuorten kirja? Varsin ahdistava sellaiseksi, vaikka kertookin tärkeistä aiheista.