sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Julia Bell - Ahmatti

Signal, 2003
sivuja 250
Ahmatti on teos syömishäiriöstä, rapistuvasta sairaudentunnosta, hirmuäidistä, kamalasta yläasteajasta, kurjista koulukavereista, suklaasta, sipseistä ja oksentamisesta. Olen lukenut tämän kirjan joskus nuorempana, ja kun näin tämän kirjan kirpparilla, en voinut olla ostamatta tätä! Tämä ei ollut enää niin pysäyttävä eikä tyrmäävän hyvä kuin joskus nuorempana. Tarina kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, Carmenista, joka elää tavallista elämäänsä välinpitämättömän isän ja sairaan äitinsä kanssa.

Carmenin äiti Maria päättää ottaa eron miehestään Brianista, joka puuttuu liikaa hänen ja hänen tyttärensä yhteiseen laihdutuskuuriin. He palaavat Marian kotiseuduille, isovanhempien ja siskon luo. Marian ja hänen siskonsa Lisan välit ovat menneet huonoiksi jo vuosia sitten. Syy kerrotaan vasta lopussa ja tämä koko kuvio alkaa ärsyttämään aivan todella paljon.

Aluksi Carmen on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta hänen äitinsä sairas anoreksinen maailmankuva pilaa pian hänenkin mielensä. Maria jatkuvasti huomauttelee lapselleen omista että hänen kiloista, ruuista, ulkomuodosta, vaatteista, syömisestä. Ei mene kauaa, kun Carmenkin jo löytää itsensä laihdutuskierteestä, ahmimasta ja oksentamasta.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin selvästi nuorten kirja. Ahmatti ei ole teennäinen, vaikka se onkin vähän yksinkertainen. Uskottava, vaikka rankka. Ei tosin silti parhaimpia kirjoja syömishäiriöstä.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua
Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+