Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,

hän kirjoittaa pienelle paperilapulle

jonka on ojentamaisillaan

muka ojentaa

ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus

vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu

ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin

lempeys tuhoaa mielen

olen hyvässä pulassa täällä

missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja

kipu hohtaa hämärässä

WSOY, 2014
sivuja 106

RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.

Se oli arktinen tyttö

Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi

Eikä puhunut kuin jääkaapille

tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle

Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla

se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella

lauloi ja kertoi iltasatuja

kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä

Se oli vaikea,

varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli

pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,

arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä

jääpuikkosormillaan

Jani Saxell - Minä, Lotta ja Päivikki

"Minä, Lotta ja Päivikki on ajan pintaa ankarasti harjaava romaani. Se kertoo Tuukka Salmisen vaiheista opiskelijapoliitikkona, toimittajana ja taiteilijanalkuna. Teos on myös rakkausromaani, jonka päähenkilö yrittää valita kahden naisen välillä. Salminen pakenee valintaa yhä uusiin mahdollisuuksiin, vältellen tekojensa seurausten kohtaamista loppuun asti. Syvältä kaluttu elämä opettaa Salmista Siperian lailla, kouriintuntuvasti ja masennuslääkkeidenkin läpi. Samalla Salminen yrittää pelastaa maailmaa, mutta punavihreä aate ei tarjoa direktiiviä rakkauselämälle."

 

WSOY, 2003
sivuja 311

Aloitan jälleen takakannen tekstillä, kun tuota paremmin en varmaan osaisi kirjaa tiivistääkään. Tuukka Salminen on vähän itseään täynnä oleva, hitusen pelokas ja ahdistunut bentsodiatsepiiniriippuvainen, joka kirjoittaa runoja, vaikuttaa opiskelijapolitiikassa ja tekee juttuja yliopistolla pyöriviin lehtiin. Päähenkilö sekoilee naisten kanssa, kuten tuo nimikin jo antaa ymmärtää. Vaikka ajatusmaailmalta olenkin päähenkilön kanssa samoilla linjoilla, en voi olla ärsyyntymättä sen mahdottoman raivostuttavia pelleilyitä ihmisten tunteilla.

 

Jos pääsee nyt tästä ns. henkilökohtaisesti kiukutuksesta eroon, niin muuten kirja on todella kiinnostava. Saxell kuvaa opiskelijamaailmaa todella kiinnostavasti ja luin tämän todella hujauksessa. Olen itsekin kiinnostunut ylioppilaskunnan edustajiston ja valiokuntien toiminnasta, jolloin aiheet tosiaan liippaavat läheltä. Voin tosin hyvin kuvitella, että asiaan perehtymättömille ja yliopistomaailmasta tai yliopistopolitiikasta vähät välittävälle tämä teos on raskas tai ainakin rasittava.

 

Kiinnostavaa teoksessa on myös se, että siellä täällä pudotellaan kiinnostavien ajattelijoiden nimiä. Heti ensimmäisillä sivuilla on Sapfolta lainaus ja mainitaan myös Epikuros. Voin myös nähdä tämän kaiken jonkinmoisena turhana leikittelynä, mutta itse pidin siitä.

 

Teoksessa on eläväisen oloisia ja värikkäitä henkilöhahmoja, esimerkiksi juuri nimessäkin mainitut Lotta ja Päivikki. Jonkin verran tosin häiritsee, että tässä kirjassa esiintyy nimeltä joitain poliitikkoja, esms Ben Zyskowicz, mutta sitten joihinkin viitataan eri nimellä, esms Kaapo Karpinmäki, mikä on mielestäni kuulostaa todella tyhmältä.

 

Tästä on jo hetki, kun tämän luin, mutta silti haluaisin antaa tälle neljä tähteä. Tämä oli kerrassaan kiinnostava teos, vaikka kaltaistani feministiä ärsyttää, että minkä ihmeen takia kirjailijan tarvitsee luoda niin mielenkiintoinen hahmo, joka sitten kohtelee naisia miten sattuu? Teos olisi jo itsessään tarpeeksi kiinnostava, vaikka se ei revittelisikään ihmissuhdedraamalla. No, mutta koska yliopisto, yliopistopolitiikka, politiikka, vihervassarimeininki, runoilijuus ja toimittaja samassa paketissa, niin kyllä:

 

 

Kirppislöydöt!

Pakkasin hillerit ja tavarat ja suuntasin Turkuun. Tein eilen ja tänään aikamoisia kirjalöytöjä kirppareilta. Manhattanin Kirppis-Center, Ykköstien kirpputori, Mimmin kirppis, Kirppismaailma... :) Toivottavasti noista kuvista saapi jotain selvää! Jännittävin löytö oli Mimmin kirppikseltä kahdella eurolla bongattu Esko Ervastin Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche!!

 

Lisäksi eilen lukemani Toivo Laakson teos on yksi löydöistä. Siitä ehdinkin jo kirjoittaa. :--) Yhteensä nämä kaikki + tuo Laakson teos olivat 21,50 euroa, jee! :> Ps, kuvat otettu tabletin kameralla, joten laatu ei ole mitenkään paras! :P

Toivo Laakso - Kuin ensi kesä

Otava, 2005
sivuja 91

Kuin ensi kesä on runoteos valosta, olemassaolosta, veljestä ja tulevaisuudesta sekä menneisyydestä. Nämä ovat ne teemat, jotka koskettivat ja nousivat itselleni kaikista merkityksellisimmiksi. Laakson runot ovat osittain kuin puolikkaita ajatuksia, hiomattomia aforismeja, loistavia oivalluksia ja pidempiä kertomuksia sekä pieniä palasia elämästä, sieltä täältä.

 

Kerrassaan kiehtova kokonaisuus, jolla varmasti on tarjottavaa jokaiselle runoudesta vähänkin kiinnostuneelle. Laakso avaa runoissaan niin monia aiheita pienessä tilassa, että ihan huimaa. Olen varma, että jos lukisin tämän kirjan uudelleen kahden vuoden päästä, tai ehkä jopa puoli vuottakin riittäisi, niin kiinnittäisin huomiota jo eri kohtiin ja tämä puhuttelisi taas eri tavalla, ehkä näkisin tästä sellaisia puolia, joita en nähnyt nyt.

 

Voisi sanoa, että tämän teoksen kanssa voisi kasvaa. No mutta, nopeasti luettavissa, lohduttava ja syvällinen. Voi olla, että puolet teoksesta jäi huomiotta, kun kiinnitin huomioni vain tiettyihin kohtiin. Mukavaa vaihtelua.

 

Kaikki viittaa siihen

että sanojen takana

on tilaa

 

*

 

Tekee mieli vaihtaa kaikki

ei mihinkään

joka on sattumalta läsnä.

 

*

 

Ikää tulee

kolotuksia

yksinäisyys

mustetta hattuun

sanoo setä

on valmentauduttava

kuolemaan

setä teki arkun

meni sinne odottamaan

sitten yllätti nälkä

ja tupakantuska

 

*

 

Eivät kaikki

joista sinä tykkäät

voi sinusta tykätä

se tekee kipeää

 

kävelet päivän luota

toisen luokse

käsilläsi

 

*

 

Ajan hampaalla

on sinussa vielä syötävää

Vainajien päivän jälkeenkin

 

oikea tosi

sinut saa tolaltaan

mitä se on mitä tämä on

 

*

 

Ei saa ojentaa hullulle

valtakunnan avaimia

se saa ne muutenkin

 

*

 

Arvostelkaa minua yritysteni mukaan, ei erehdysteni.

 

*

 

Kuoltuaan hän muuttui valokuvaksi jota hänestä ei otettu.

 

*

 

Tämä sairauskohtauksen kaltainen onnentila.

 

*

 

Luoja ei luovu ideoistaan, Saatana saaliistaan.

 

*

 

Ihmisiä kuolee liikaa, koska niitä on liikaa, koska ne haluava liikaa, hihkuvat ja luulevat liikaa, veli sanoo.

 

*

 

Ikuisuuskaan ei ole kaikille sama.

 

*

 

Köyhyys on kuin liian pienet siivet.

 

*

 

Niin paljon on olematta.

 

 

 

 

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta

Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."

 

Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."

 

Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.

 

Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.

 

Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.

 

Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.

 

"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."

 

Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua

"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.

 

Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.

 

(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)

 

Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.

 

Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.

 

Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.

 

En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.

 

Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.

 

 

 

Luettuja kirjoja tänä vuonna 33

Vuonna 2013 luin yhteensä 31 kirjaa ja vuonna 2012 yhteensä 38 kirjaa. Nyt olen siis toukokuun lopussa saanut täyteen sen kirjamäärän, jonka luin KOKO viime vuonna!! Ihan uskomatonta. Tuntuuu ihan valtavan ihanalta ja hyvältä, kun tajuaa oman kirjahullaantumisensa :--) Ihanaa kesän alkua kaikille! <3 div="" style="text-align: center;"> 

Tässä teille kesäntoivotukseksi viimevuotinen kukkakuvani! Hihi :)

Jarkko Tontti - Jacasser

Otava, 2009
sivuja 72

 

Nopealukuinen runoteos, jonka on ahmaissut ennen kuin huomaakaan! Kiinnostava ja samalla luotaantyöntävä, se oli hämmentävä tunne. Tontti osaa leikitellä toden totta sanoilla ja runot ovat täynnä miellyttäviä oivalluksia. Lisäksi hän rakentaa kiinnostavasti tarinan ja kokonaisen elämän runojen myötä. Välillä hän palaa Jacasserin lapsuuteen ja välillä taas hyppää vanhuuteen.

 

Lisäksi teoksessa on välissä hyppäyksiä 1900-luvun alkupuolelle. Kiehtovaa, mutta samalla raskasta. Kerrankin on tunne, ettei ole valmis johonkin teokseen. Tai ehkä vain otin sen liian nopeasti!

 

"Isä huomasi Jacasserin taipumuksen kaunotaiteeseen varhain, jo ensimmäinen teos johti löylytykseen, sinisellä tussilla seinään luotu vuoristo, ainoa halkeama muuten moitteettomassa olohuoneessa."

 

"Lapsena Jacasser luki vain katastrofiuutisia,

valmistautui korvaamaan menehtyneet

vastasi puhelimeen,

                         sanoistaan

ja kaikesta,

kuin lihatiskillä hymyilevä kauppias takaa laadun,

                         kärsimyksen, sen historian.

 

Nyt Jacasser huolehtii ulkonäöstään myös ollessaan yksin,

on vastuussa ja useilla kielillä,

uusilla ja

    jo kuolleilla

 

kielillä on Jacasser, yhä vain

kieltä, sitä jäntevää lihaa"

 

"Jacasser menettää ystäviä

                     kokoajan

ne karkaavat, katoavat

                                        horisonttiin

vaikka Jacasser pitää jokaisesta

 

tasapuolisesti

 

kurkusta kiinni potkaisee polvitaipeeseen

paon pysäyttämiseksi."

 

 

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.

 

 

 

 

 

Otava, 2011
sivuja 218

 

"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."

 

Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.

 

Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.

 

Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.

 

"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."

 

 

 

 

Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.

 

 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.

 

Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.

 

"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.

 

 

Tammi, 2005
sivuja 285

 

 

Pekka Hiltunen - ISO

WSOY, 2013
sivuja 414

"Minun teki mieli nousta ylös ja sanoa Erikille (painonhallintaryhmän vetäjä/terveydenhoitoalan ihminen), että älä opeta meitä, älä päätä puolestamme. älä erehdy pitämään meitä suurina, harhautuneina lapsina. Emme me olleet vain kokomme. Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa." s. 180

"'Oletko Erik koskaan miettinyt, että mitä jos maailmassa onkin tarkoitettu olevan myös lihavia?- kysyin. "Että jos se onkin lopulta ihan ok, että osa meistä vain on paljon isompia kuin muut, ja me voitaisiin kaikki suhtautua siihen ihan rauhassa." s. 256

Kuten useimmat kirjablogimaailmaa seuraavat tietävät, että moni bloggaaja on lukenut Hiltusen teoksen ISO, joka kertoo 37-vuotiaasta Annista, joka on lukuina 168cm ja 138kg. Anni on iso ja terve, ja hän joutuu kamppailemaan suuresti ulkomaailman paineita ja ihmisten ilkeyttä vastaan. Lihava nainen herättää tunteita ja ajatuksia niin kadulla kuin terveydenhoitopuolellakin. 

Täytyy sanoa, että luin tämän kirjan jo viime viikolla, mutta tästä kirjasta oli äärimmäisen vaikea kirjoittaa. Tämä herätti hurjasti tunteita ja paikoin itketti. Lukukokemus oli ajoittain kivinenkin tie. Jokaisen on varmasti jollain tasolla helppo samaistua Anniin, vaikka ei olisikaan ylipainoinen. Yhtä kaikki, hurja teos, jota ei mielestäni voi ohittaa välinpitämättömänä!

Teos on äärimmäisen hyvällä asialla, sillä aihe on todella todella merkittävä ja tärkeä, kapinoivakin. Iso antaa todella paljon informaatiota lihavuuden monista tasoista kaikenkokoisille ihmisille. Paljon kiitosta siis Hiltuselle antaumuksella tehdystä taustatyöstä, niin kaiken faktan esiin kaivamisesta kuin henkilökohtaisten kokemusten esille kaivamisesta. Esimerkkinä kirjassa esitetyistä fakta-asioita ovat lihavuusleikkaukset, dieetit, painoindeksi sekä sen historia ja lihavuuden ja laihuuden terveysfaktat niin puolesta kuin vastaan. Kokemukseen perustavia raastavia kohtauksia Hiltunen kokoaa muun muassa istumisen vaikeudesta huteroiden tuolien takia, työnantajien lihaviin kohdistuvasta syrjimisestä, kiusaamisesta, huutelusta, erilaisista dieeteistä, kirjaston tietopalvelusta ja siitä, kuinka talkkia täytyy laittaa läskien alle, ettei iho hierry rikki.

Iso on elämänmakuinen, aito, rohkea, itsevarmuutta lukijalle antava ja ennen kaikkea taistelutahtoa herättävä. Ihailen niin kirjailijaa kuin kirjan päähenkilöäkin! Teksti on hyvää. Laadusta ei ole kiinnostavan aiheen kustannuksella tingitty. Ison lukee nopeasti, se on koukuttava. Se tulee lähelle lukijaa niin kaikessa paljaudessaan, mutta myös siinä, että teoksessa astellaan tuttuja katuja niin Tampereella kuin Helsingissä. Kuvailu on hyvää ja voin nähdä silmissäni tapahtumat.

Hellyttävän yksityiskohdan lisää teokseen Annin ystävyys Huivirouvaan. Tämä ystävyys heijastelee päähenkilön empaattisuutta ja kiltteyttä menemättä mielestäni kuitenkaan ällöttävyyksiin saakka.

Olen häkeltynyt, kun Hiltunen todella lahjakkaasti pääsee naisen pään sisään!

Muistan jostain lukeneeni, että teosta oltaisiin kritisoitu vain yhden aiheen jankkaamiseksi. Toisaalta päähenkilö itse julistautuu yhden asian ihmiseksi. Lisäksi mielestäni on luonnollista, että jos ympäristö jatkuvasti jaksaa muistuttaa ilkeilyllään toisen ihmisen erilaisuudesta, puhumattakaan yleisestä käsityksestä, että lihavat ovat käveliä sairausaikapommeja, on hyvin vaikea sivuuttaa nämä kaikki tunteet ja elää normaalisti ajatellen niitä näitä. Kuin mikä tahansa asia, niin yhtälailla tällainen merkittävä arkeen vaikuttava asia varmasti nousee tavallisella ihmisellä ajatusten keskiöön.

Kritiikkiä vähän kirjalle siitä, että loppu meni vähän liian hyvin, epäuskottavan hyvin. Yhtäkkiä päähenkilön asiat alkavat järjestyä ja hups vain, hänet pyydetään televisioon ja niinpoispäin. Ehkä olisi pitänyt pitää siinä lopussakin kiinni arkisesta realismista, vaikka sitä tietysti toivoo jokaiselle kovia kokeneelle paljon hyvää.

Lisäksi mietin, että tämä teos olisi voinut ottaa tiukemmin hampaisiinsa vallitsevan kulttuurin ja sen, kuinka tosi monet lihavuusvastaiset projektit vain tukevat kapitalismin hegemonista asemaa. Lääketiede kaupallistuu ja tällaisia teoksia tarvitaan yhä kipeämmin. Toki Anni kritisoi kovasti tuota Erikiä ja yksityisen sektorin painonhallintaryhmää, jossa jokaiselle yhtäkkiä suositellaankin mitäs muutakaan kun lihavuusleikkausta.

Mutta lisää, vielä lisää! Itse olen monesti pohtinut isojen naisten vaatemallistoja, sitä miksei niitä aluksi ollut ja miten niiden määrä on nyt räjähdysmäisesti kasvanut. Ajateltiinko ennen, että ei tehdä lihaville vaatteita, jotta ne laihduttaisivat (takaisin normiin! ja lisää tuloja laihdutustuotteiden valmistajille, kuntosaliyrittäjille ja muille lihavuudella rahastaville) ja sitten yhtäkkiä huomattiinkin, että lihavatkin saattavat omistaa rahaa ja kaiken sen laihdutusbisneksen lisäksi käyttää rahansa vaatteisiin? Äh, jostain luin joskus vähän parempaa pohdintaa aiheesta, mutta tämän olisi voinut ottaa mukaan kirjaan myös. (Mutta toisaalta! Teoksessa oli aivan todella, todella paljon kaikkea, että huh!)

Varmaan koko kirjablogimaailma on ehtinyt kirjoittaa tästä ennen minua, varsinkin ne jotka myös saivat tämän arvostelukappaleena. Mutta todettakoon, että tämä on tulossa nyt pokkarina ja että tämä on teos, joka ei näillä näkymin muutu ihan hetkessä epäajankohtaiseksi. Ja niin, monien muiden kirjabloggaajien tavoin olen samaa mieltä, että iso-sanan olisi voinut korvata jollain muullakin ilkeällä adjektiivilla. Tässä kuitenkin tulen pohtineeksi, että onko todella mitään muuta ihmisen ruumiiseen liittyvää osaa tai kohtaa, joka olisi tällä tavoin nostettu pilkattavaksi?

PS, Harvoin linkitän muihin kirjablogeihin, mutta nyt on pakko. Mielenkiintoisin ja liikuttavin kirjoitus on ehdottomasti Lukutoukan kulttuuriblogin arvostelu! Huh!

PPS, Voisiko tästä alkaa Suomen läskiaktivismiaalto? (Olisi hurjan hurjan hienoa, jos sen pistäisi aluilleen juuri mies! Tämä vaikuttaa näkemyksiini miehistä!) Ja kannattaa lukea tämän lisäksi myös Koolla on väliä! -teos, joka antaa aiheeseen vähän erilaista akateemisempaa esseenäkökulmaa. (Luin sen viime kesänä, mutta se oli niin hyvä ja monimuotoinen kirja, etten kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan siitä mitään silloin.)

"Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan tavallisina, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia. Eikä meitä näy julkisuudessa kuin toisinaan, vaikka useimmissa maissa suuri osa kansasta on lihavia. Tämän ajan piti olla moniarvoinen, sanotaan että ihmiset ymmärtävät ja arvostavat nyt erilaisuutta yhä paremmin, mutta se ei päde isokokoisiin. Meitä ei tarvitse ymmärtää." s. 274

Kirjahyllyni ja kirjapinoni

Tästä postauksesta on tulossa poikkeuksellinen. Aion esitellä teille nyt kirjamassani, iiks! Omistan hurjan määrän kirjoja, koska yleensä löydän kirppareilta huikeita löytöjä samoin kuin kirjakauppojen alennuslaatikoista! Tässä ensimmäiseksi on matkalaukkujeni päälle kertynyt pino. Tuon näen aina ensimmäisenä kun herään ja siinä on jotain hurjan hellyttävää.

Ja noniin. Se kirjahylly. Kävin viime viikonloppuna Turussa. Siellä iski hirmuinen into järjestää kirjahyllyni, kun näin äitini uuden kirjahyllyn ja kirjat niiin ihanassa rivissä. Toisaalta tämä tursuileva kirjahökötys kuvastaa minua aikas hyvin.

Jostain syystä alkuvuodesta mulle kertyi hirmuinen määrä uusia kirjoja pääasiassa kirpputoreilta hamstrattua. Joudun kehittelemään uuden kirjapinojärjestelmän ja se syntyi pöydälleni, johon ei muuta sitten oikein mahdukkaan! 

Ja lopuksi kuva, jonka Aino nappasi joskus tässä kun palasin kotiin kirjojeni luokse. Varmaan noloin ja samalla totuudenmukaisin kuva, mitä musta on otettu. :---)

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!

Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."

John Corvino - Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Like, 2014
sivuja 215

"Homouden vastustajat perustavat vastustuksensa tekijöihin, joiden syynä on tuo vastustuts itse - toisin sanoen syyttävät uhria." s. 84

"Ei ole lainkaan selvää, että homoseksuaalisuus olisi sillä tavoin haitallista kuin väitetään, ja silloin kun siihen liittyy riskejä, nuo riskit eivät mitenkään väistämättä tai kiistatta merkitse, että homoudessa on jotain väärää." s. 94

Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? -teos on helposti lähestyttävä ja ihmisläheinen teos. Sitä on meillyttävä lukea, koska mukana on Corvinon omia henkilökohtaisia kokemuksia parisuhteestaan Markiin, kaapista ulos tulemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi teoksesa on hyvin ansioitunutta filosofista päättelyä ja argumentaatiota, joka tarjoaa paljon ajateltavaa niin maallikolle kuin teologiaan ja filosofiaankin perehtyneelle. Kaiken lisäksi Corvino kumoaa epäkoherentteina joitakin homojen oikeuksien puolustajien argumentteja! Tämä oli itselle kaikista kiinnostavin osuus teoksessa.

Corvino aloittaa loogisesti Raamatusta ja etenee sitten moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Vihdoinkin kirja, johon on yhteen kansiin koottu kaikki nuo Raamatun kohdat, joilla perustellaan homovastaisuutta. Niille toki Corvino kirjoittaa vastineensa.

Kirjailija lähtee liikkeelle suht negatiivisesti haastaen mitä väärää tässä ja tässä on. Aluksi olin skeptinen tämän suhteen, mutta loppujen lopuksi tuo taktiikka osoittautuu hyväksi. Corvino kumoaa yksi toisensa jälkeen väitteet, joita hänelle on esitetty ja joita hän ajattelee vastapuolen mahdollisesti esittävän. Teos on siis hyvin monipuolinen ja vahvasti perusteltu. Lisäksi se antaa paljon homomyönteiselle (jos näin nyt voi ilmaista...) lukijalle, mutta varmasti tämä puree myös epävarmoihin ajattelijoihin sekä homovastasille lukijoille.

Corvino menee syvälle asiaan ja 200 sivuun on saanut mahdutettua uskomattoman kattavasti kaikki. Tästä seuraakin se, että luonnollisesti teoksessa puhutaan seksistä ja suoraan. On todella tärkeää, että Corvino ottaa esille aidsin ja ihmisten kummasteleman homoseksin, mutta silti itse hämmennyin, olen ehkä hieman liian herkkä intiimeille yksityiskohdille. Miinuksena ehkäpä se, että homovastaiset tai muuten vain herkät saattavat lopettaa kirjan lukemisen kesken tästä johtuen ja näin en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta toisaalta hyvä, että Corvino kertoo tiukkaa faktaa niille, jotka tirskuvat ja ovat uteliaita.

Annan teokselle neljä tähteä, koska Corvino keskittyy lähinnä homoihin, vaikka mainitseekin totta kai olevansa kaikkien LGBT-ihmisten asialla. (LesbianGayBiTrans-ihmiset) Alussa hän pohtii Raamattu-kohdissa naisten välistä seksiä, mutta vain pintapuolisesti (toteaa, ettei Raamattu mainitse siitä mitään) ja siihen se sitten jääkin.

Lisäksi kirjailijan maailmankuva vaikuttaa hieman mustavalkoiselta, vaikka hän onkin hyvän asian puolella. Hän ei mainitse teoksessaan muita seksuaalisuuden muotoja kuin ohimennen. Olisi argumenttien kannalta kiinnostavaa, jos olisi esimerkiksi bi-, pan- ja aseksuaalisuus otettu huomioon. (Mitä tämä kertoo meidän ajastamme, kun näitä ei oteta huomioon?) Lisäksi Corvinolla on hyvin vanhaikainen näkemys polyamoriasta ja polygamiasta naista sortavana järjestelmänä. (Olen tutustunut yliopistossa muutamiin polyamorisessa suhteessa eläviin naisiin, jotka ovat valaisseet, että polyamoria ei todellakaan nykypäivänä ole mikään jalkavaimojärjestelmä eikä irtosuhdeviidakko!) Teos olisi täydellinen, jos se olisi ottanut huomioon selkeämmin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden. 

+

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153

On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)