Kirjahyllyni ja kirjapinoni

Tästä postauksesta on tulossa poikkeuksellinen. Aion esitellä teille nyt kirjamassani, iiks! Omistan hurjan määrän kirjoja, koska yleensä löydän kirppareilta huikeita löytöjä samoin kuin kirjakauppojen alennuslaatikoista! Tässä ensimmäiseksi on matkalaukkujeni päälle kertynyt pino. Tuon näen aina ensimmäisenä kun herään ja siinä on jotain hurjan hellyttävää.

Ja noniin. Se kirjahylly. Kävin viime viikonloppuna Turussa. Siellä iski hirmuinen into järjestää kirjahyllyni, kun näin äitini uuden kirjahyllyn ja kirjat niiin ihanassa rivissä. Toisaalta tämä tursuileva kirjahökötys kuvastaa minua aikas hyvin.

Jostain syystä alkuvuodesta mulle kertyi hirmuinen määrä uusia kirjoja pääasiassa kirpputoreilta hamstrattua. Joudun kehittelemään uuden kirjapinojärjestelmän ja se syntyi pöydälleni, johon ei muuta sitten oikein mahdukkaan! 

Ja lopuksi kuva, jonka Aino nappasi joskus tässä kun palasin kotiin kirjojeni luokse. Varmaan noloin ja samalla totuudenmukaisin kuva, mitä musta on otettu. :---)

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!

Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."

John Corvino - Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Like, 2014
sivuja 215

"Homouden vastustajat perustavat vastustuksensa tekijöihin, joiden syynä on tuo vastustuts itse - toisin sanoen syyttävät uhria." s. 84

"Ei ole lainkaan selvää, että homoseksuaalisuus olisi sillä tavoin haitallista kuin väitetään, ja silloin kun siihen liittyy riskejä, nuo riskit eivät mitenkään väistämättä tai kiistatta merkitse, että homoudessa on jotain väärää." s. 94

Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? -teos on helposti lähestyttävä ja ihmisläheinen teos. Sitä on meillyttävä lukea, koska mukana on Corvinon omia henkilökohtaisia kokemuksia parisuhteestaan Markiin, kaapista ulos tulemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi teoksesa on hyvin ansioitunutta filosofista päättelyä ja argumentaatiota, joka tarjoaa paljon ajateltavaa niin maallikolle kuin teologiaan ja filosofiaankin perehtyneelle. Kaiken lisäksi Corvino kumoaa epäkoherentteina joitakin homojen oikeuksien puolustajien argumentteja! Tämä oli itselle kaikista kiinnostavin osuus teoksessa.

Corvino aloittaa loogisesti Raamatusta ja etenee sitten moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Vihdoinkin kirja, johon on yhteen kansiin koottu kaikki nuo Raamatun kohdat, joilla perustellaan homovastaisuutta. Niille toki Corvino kirjoittaa vastineensa.

Kirjailija lähtee liikkeelle suht negatiivisesti haastaen mitä väärää tässä ja tässä on. Aluksi olin skeptinen tämän suhteen, mutta loppujen lopuksi tuo taktiikka osoittautuu hyväksi. Corvino kumoaa yksi toisensa jälkeen väitteet, joita hänelle on esitetty ja joita hän ajattelee vastapuolen mahdollisesti esittävän. Teos on siis hyvin monipuolinen ja vahvasti perusteltu. Lisäksi se antaa paljon homomyönteiselle (jos näin nyt voi ilmaista...) lukijalle, mutta varmasti tämä puree myös epävarmoihin ajattelijoihin sekä homovastasille lukijoille.

Corvino menee syvälle asiaan ja 200 sivuun on saanut mahdutettua uskomattoman kattavasti kaikki. Tästä seuraakin se, että luonnollisesti teoksessa puhutaan seksistä ja suoraan. On todella tärkeää, että Corvino ottaa esille aidsin ja ihmisten kummasteleman homoseksin, mutta silti itse hämmennyin, olen ehkä hieman liian herkkä intiimeille yksityiskohdille. Miinuksena ehkäpä se, että homovastaiset tai muuten vain herkät saattavat lopettaa kirjan lukemisen kesken tästä johtuen ja näin en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta toisaalta hyvä, että Corvino kertoo tiukkaa faktaa niille, jotka tirskuvat ja ovat uteliaita.

Annan teokselle neljä tähteä, koska Corvino keskittyy lähinnä homoihin, vaikka mainitseekin totta kai olevansa kaikkien LGBT-ihmisten asialla. (LesbianGayBiTrans-ihmiset) Alussa hän pohtii Raamattu-kohdissa naisten välistä seksiä, mutta vain pintapuolisesti (toteaa, ettei Raamattu mainitse siitä mitään) ja siihen se sitten jääkin.

Lisäksi kirjailijan maailmankuva vaikuttaa hieman mustavalkoiselta, vaikka hän onkin hyvän asian puolella. Hän ei mainitse teoksessaan muita seksuaalisuuden muotoja kuin ohimennen. Olisi argumenttien kannalta kiinnostavaa, jos olisi esimerkiksi bi-, pan- ja aseksuaalisuus otettu huomioon. (Mitä tämä kertoo meidän ajastamme, kun näitä ei oteta huomioon?) Lisäksi Corvinolla on hyvin vanhaikainen näkemys polyamoriasta ja polygamiasta naista sortavana järjestelmänä. (Olen tutustunut yliopistossa muutamiin polyamorisessa suhteessa eläviin naisiin, jotka ovat valaisseet, että polyamoria ei todellakaan nykypäivänä ole mikään jalkavaimojärjestelmä eikä irtosuhdeviidakko!) Teos olisi täydellinen, jos se olisi ottanut huomioon selkeämmin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden. 

+

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153

On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)

Salla Simukka - Kun enkelit katsovat muualle

WSOY, 2003
sivuja 155 

Kun enkelit katsovat muualle on hellyttävä nuortenkirja kahden tytön ystävyydestä ja rakkaudesta. Suloinen tyttörakkauskirja, joka on helppo lukea tuosta noin vain. Miellyttävä ja tunteikas. Tosin juoni suht arvattavissa, hyvinhän siinä kuitenkin käy. Jännä yhdistelmä tosin tuo enkelit ja homoseksuaalisuus. Jotenkin ajattelen enkeleitä niin uskonnollisina tai huuhaa-juttuina, että tämä oli virkistävää. Jos olisin 15-vuotias, tai edes 17-vuotias, pitäisin tästä varmaan huomattavasti enemmän.

Stéphane Hessel - Vastarintaan!

Otava, 2011
64 sivua

Hessel on yli 90-vuotias Ranskan vastarintaliikkeen taisteilija ja keskitysleiriltä selviytynyt, joka kehottaa erityisesti nuoria asettumaan vastarintaan ja kapinoimaan, suuttumaan ja vaikuttamaan ympäristöön. Teos on loistava. Ytimekäs. On ihana nähdä noin vanhan miehen kannustavan nuoria muutokseen ja hän käyttää vieläpä niinkin arvolatautunutta sanaa kuin vastarinta. Yleensä tulee ajatelleeksi, että vanhat ihmiset ovat kovin konservatiivisia. Mutta kerrankin näin päin!

Kirja ytimekkyydessään paljasti myös häpeäkseni oman tietämättömyyteni Israelin ja Palestiinan tilanteesta. Mutta aion ottaa siitä selvää. Kunnioitettava mies kyllä tuo Hessel! Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaikka siinä käsiteltävät asiat saataisiinkin ratkaistua.

Alkutekstit Paavo Arhinmäeltä ja Palefacelta.

Anja Snellman - Saa kirjoittaa

Otava, 2004
140 sivua

Saa kirjoittaa sisältää runokokoelmia selvästi kirjailijan omista eri elämäntilanteista. Tavallaan pidin kirjasta. Siinä oli jotain miellyttävää. Mutta toisaalta myös tuntui, että tämä oli sellainen välitilakirja, jonka luki vain, koska ei tiennyt mitä lukea ja tuossa oli hieno kansi. Välillä tuntui, että runot ovat aivan liian henkilökohtaisia ja se oli hämmentävää, koska juuri koskaan ei tule sellaista tunnetta. Kirjan mukana todella elin Snellmanin rakkaudet ja raskaudet. 

(Hämmentävää oli, että alkupään runoista, jotka on ilmeisesti kirjoitettu vuosia sitten, oli samoja piirteitä, siis ihan samoja sanoja kuin Sonja O. kävi täällä -kirjassa. Esimerkiksi Enuresis Nocturna, dieduska, baabuska. Lisäksi ensimmäisten runojen joukossa mainittu myös Maru, josta ilmeisesti nyt Snellmanin uusin teos kertoo.)

ja ihanimmat runot hetkeen::::::

Epäilys

Jos et olekaan kuollut

vaan jossain hämärssä paikassa venttaamassa

ikuisuuden porttikongit

odottelet sätkä pienten keltaisten hampaittesi välissä

että tajuan:

se uusi paikka on todella ihmeellinen jippo -

kukaan toinen mies ei löydä sinne

ei voi saada minua siellä

voi kuoleman nielussa

minä olen sinun

hei, ehkä seisot siellä kasvot varjoissa

ja kuiskaat

vihdoin löytäneesi pimiön kahdelle

Lähtevät

Muut olivat nähneet

meistä unia

ennen kuin edes tapasimme.

Niinpä meiltä meni kauan

astua pois niistä

avarista huoneita ja tuulisilta parvekkeilta

Me kävelimme muitten unista pois,

astuimme omaamme

kuin sumuisella asemalla

vierelle seistahtavaan valaistuun junaan,

varmuuden vuoski ensimmäiseen

lähtevään.

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

Otava, 2006
270 sivua

"Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa." Kuta kuinkin näin, mutta mielestäni tässä ei ole mitään koomista tai edes vivahteita komediasta. Tarina on traaginen ja koskettava, hämmentävä ja hellyttävä samaan aikaan. Viktor on turhautunut kirjailija, jonka ainoa seuralainen on Misa-pingviini. Yhtäkkiä Viktor löytää työtä lehdestä muistokirjoitusten laatijana ja elämä muuttuu kerralla. Viktor ajautuu vaikeaan tilanteeseen häneltä tilattujen muistokirjoitusten kohteiden alkaessa yhtäkkiä kuolla.

Tämä ei ole mielestäni teos yksittäisestä ihmiskohtalosta ja hänen lemmikistään, vaan tämä on teos Ukrainan poliittisesta tilanteesta, korruptiosta ja vaikeuksista, joihin tavallinenkin ihminen voi itsensä lähes vahingossa sotkea. Luin juuri tuon Pohjois-Koreasta kertovan teoksen Leiri14 ja siinä lahjonta oli aivan samanlaista. Tässä teoksessa tosin lahjottiin pääasiassa rahalla, koska ruuasta ei ollut kirjan tapahtuma-aikana (vuosina 1995-1996) niin kovaa nälänhätää. 

Toki tämä kirja on fiktiivinen tarina, mutta mielestäni tämä selvästi heijastelee yhteiskunnallisia oloja, vaikkakin sitten kärjistäen. Lisäksi kirjassa silmään pisti jatkuva viinanjuonti. Nämä ovat taas näitä kirjailijoita, joita olisi äärimmäisen kiinnostava haastatella!

Kirja oli mielenkiintoinen, mukaansatempaava, nopealukuinen, miellyttävä ja inhimillinen, vaikka siinä oli myös surullisia ja mietityttäviä kohtia. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaa jotain hyvää luettavaa, jossa on kuitenkin ajattelemisen aihetta. Pitkään mietin, että annanko kolme vai neljä tähteä, koska tämä ei kuitenkaan ole mikään mitäänsanomaton tarina, mutta ehkä tätä en kuitenkaan luokittelisi lempikirjoikseni. Tämä on mielenkiintoinen ja loppukaan ei ole ennalta-arvattava. Siksipä neljä.

kirjanvaihtobileet!

Kuten jotkut toista blogiani lukeneet tietävätkin, oon vaikuttanut tämän alkuvuoden ajan Tampereen yliopiston Kulttuurijaostossa. Viime torstaina järjestettiin kujalaisten kanssa kirjanvaihtobileet. Oon aikaisemmin joskus Turussa asuessani juhlistanut myös kirjanvaihtobileitä, mutta nyt oli kiva saada tuotua sekin tänne + vieläpä Kulttuurijaoston toimintaan mukaan. Toin itse paikalle jotain viisi vanhaa kirjaa, muun muassa Henry Millerin Hiljaiseloaplaaplaa ja Snellmanin Äiti ja koira. Muita en nyt muista edes. Sieltä tarttui mukaani Joel Haahtelan Perhoskerääjä, Zadie Smithin On beauty ja Stéphane Hesselin Vastarintaan! Oikein onnistuneet kekkerit ja paljo hyvää mieltä :--) Jos Tampereella päin satut eksymään, niin kannattaa tarkkailla Kulttuurijaoston puuhia. Nyt ollaan pian menossa jo kesälomille, mutta syksyllä on luvassa taas kaikkea kivaa! :--)

Blaine Harden - Leiri 14

Gummerus, 2014 (alk.per. 2012)
sivuja 192

Leiri14 on teos Shin Dong-Hyukista, joka pakeni ensimmäisenä ihmisenä täydellisen kontrollin vankileiriltä numero 14 ja onnistui pääsemään Pohjois-Korean rajan yli. Teos on hurja ja raaka. Samalla todella kiehtova ja kammottava. Blaine Harden kertoo Shinin tarinan aidosti ja koskettavasti. Lukiessa tuntuu kuin olisi itsekin kyseisellä pohjoiskorealaisella työleirillä. 

Kammottavinta on, että Shin pakeni vuonna 2005 ja Pohjois-Koreassa edelleen on työleirejä ja ihmisoikeudet todella hukassa. Miten tällaista voi tapahtua vielä 2010-luvulla! Lopussa onkin Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johanssonin loppupuheenvuoro, jossa hän pohtii juuri sitä, miten tällaista voi edelleen vielä olla ja mitä asialle voidaan tehdä. Ydinasepakote on suurin syy muiden maiden voimattomuudelle, mutta myös erinäiset muut ongelmat, kuten Koreoiden yhdistymisen vaikutus Etelä-Koreaan ja Kiinaan. Tässä todettakoon, että oli hyötyä siitä, että olen lukenut Nordenstrengin kansainvälistä oikeutta ja siihen liittyen maailmanjärjestyspohdintaa, jossa käydään läpi juuri Yhdysvaltojen, Kiinan ja Aasian suhteita ja tilannetta. Sen ymmärtäminen valaisee tilannetta kyllä.

Teos on ehkä vähän hankalasti käännetty tai sitten vaihtoehtoisesti Hardenin tapa kertoa Shinin muistelmia on jollain tavalla hankala. Se tuo lukijan todella lähelle, mutta samalla kuitenkin etäännyttää lukijasta, mikä toisaalta voi olla ihan hyväkin, koska kidutuskohtaukset ovat todella raakoja ja vastenmielisiä.

En osaa muodostaa parempia sanoja tässä kohtaa tästä kirjasta, koska sanat on hukassa ja kirjoittaminen takkuaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jotta meidän elämäämme tyytyväisten onnellisten länsimaalaisten silmät avautuisivat. Hämmentävintä tosiaan oli kirjassa kerrottu tieto siitä, että eteläkorealaiset ovat varsin välinpitämättömiä Pohjois-Korean tilanteen suhteen. Kirja on raaka, mutta äärimmäisen merkittävä.

kollektiivista kirjabloggaamista

Tässä teille kuva (it's my happy happy joy joy -face indeed...), jonka Anni (tsekatkaa tuo vasen yläkulma!) otti facebook-videopuhelusta, jossa esittelin kirjojani, että saan tämän postauksen! Hehhe. Tosiaan, mun äidin kanssa käytiin kiertelemässä kirjakaupoissa. ♥ Suomalaisesta tarttui mukaan iki-iki-ihanan Keri Smithin How to be an explorer of the world. (Mulla on sen Wreck this journal ja Finish this book jo!!1) Tänään Akateemisesta (kyllä vain, siellä on pokkarit 3,90e ja englannin kieliset pokkarit 4,90e...!) Blaine Hardenin Leiri14 ja Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut sekä englanniksi Oliver Sacksin Hallucinations ja Jack Kerouacin On the Road. Jee!

Pahoittelen tämän postauksen epäformaalia olomuotoa.

David Klass - Ette te minua tunne

Otava, 2002
sivuja 253

Ette te minua tunne on raju kertomus 14-vuotiaasta pojasta, jonka elämä täyttyy mitä traagisimmista tapahtumien sarjoista. Hänen ihmissuhdeasiansa eivät mene putkeen, ajoittain tilanne kärjistyy "sotatilaksi" ja ihmissuhdeongelmat paisuu lähes koulukiusaamiseksi. Hänen äitinsä tapaa miehen, jolla on hämärä bisneksiä ja into hakata. Tämä mies pahoinpitelee päähenkilöä rajuin, todella rajuin ottein. Päähenkilö on kamalassa umpikujassa ja tämä on yksi ahdistavimmista nuortenkirjoista.

En todella tiedä, onko tämä kirja edes tarkoitettu nuorille, rankkuuden takia mutta myös kirjailija viljelee kummallisia sivistyssanoja sinne tänne ja toteaa, ettei päähenkilökään ole aivan varma, mitä ne tarkoittavat.

Joskus nuorempana luin tämän myös ja pidin tästä. Mulla oli jotenkin suuret odotukset tämän suhteen, mutta tämä kirja meni vaan ahdistavuuden puolelle, vaikka todettakoon, että on lopussa joitakin toivon murusia kaiken rajun väkivallan jälkeen. Hyvä kuvaus siitä, kuinka ahdistavaa nuoren elämä voi olla. Ja teos kuvaa myös hyvin, kuinka tärkeää on, että ympärillä on aikuisia, jotka pitävät silmät auki.

+

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Anja Snellman - Aura

Otava, 2000
144 sivua

Aura on kaunis, herkkä ja taiteellinen kuvaus naisesta, joka haluaisi yli kaiken olla runoilija. Kukkasia, valoa, hämyä ja syöpä. Aura kuolee 40-vuoden iässä ja testamenttaa kaikki teoksensa hänen mentorilleen. Auraa kuvaa kirjassa niin hänen mentorinsa kuin myös hänen puolisonsa Heidi. Hämmentävä ja sekava teos.

Kertojan vaihtelu aiheuttaa sekavuutta, eikä kirjassa ole helppoa pysyä mukana. Kenen perheestä puhutaan missäkin vaiheessa? Kuka nyt Auraa muistelee, Aura itse, Heidi vai pääsääntöisesti varsin persoonattomana pysyttelevä kertoja, mentori? Kenen tunne on missäkin? Tämä ajoittain on todella rasittavaa, ja haluaisin vain saada selkyyttä tähän kaikkeen. Tässä mielestäni ei Snellman ole onnistunut tämän kirjan kanssa.

Huolimatta tästä kirjassa on kaunista kuvailua ja maalailevia kielikuvia, runollisia ilmaisuja kun kerta runoilijasta on kyse. Täytyy ehdottomasti ihailla Snellmanin kykyä heittäytyä toisesta hetkestä toiseen. Äiti ja koira oli kirja tieteentekijöistä ja maailmankuva oli sen mukainen, puhetavat ja kaikki. Tämä taas on aivan erilainen, herkkä.

+