Jaycee Dugard - A Stolen Life

2009

A Stolen Life on Jaycee Dugardin muistelma 18 vuoden ajalta, jolloin hän eli kidnapattuna Phillip ja Nancy Garridon takapihalla. Kirja oli hurjin, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se oli ahdistava, pelottava ja iljettävä. Phillip nappaa 11-vuotiaan Jayceen, kun hän on matkalla kouluun. Tästä alkaa Jayceen pitkä vankilahelvetti. Phillip raiskaa lukuisin ottein Jayceen ja hän synnyttääkin Phillipille sieppausaikanaan kaksi tytärtä. En osaa sanoa tästä oikein mitään muuta kuin, että tästä kirjasta ei voinut irroittaa ennen kuin tiesi miten Jaycee pelastui.

Tämä teos antaa loistavan kuvan siitä, miten kidnapattu alkaa elää sieppaajansa valheessa, kuvitellussa elämässä ja alkaa suojella tätä. Itselle tuli mieleen, että miksi ihmeessä tämä tyttö ei nyt vain pyytänyt apua, kun hän oli käymässä jossakin tai vaikka sitten netin välityksellä. Tuntuu, ettei lukija edes osaa päästä siihen sisälle, kuinka manipuloiva tuo Phillip oli, ja kuinka hän sai pienen tytön suojelemaan itseään ja hänen tekemiään rikoksia.

Muistelma on kuin suoraan lapsuuteni painajaisesta. Onneksi Jaycee on pääsi kotiin, vaikkakin sitten vasta 29-vuotiaana ja kahden teini-ikäisen tyttären äitinä. Ihan mielettömän karmaiseva tarina. En osaa kieltä analysoida tässä, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut sanasta sanaan alusta loppuun englanniksi, heh. Mutta tämä kirja toi kyllä todella lähelle Jayceeta. Täytyy vain ihailla hänen selviytymistään. Kirjassa oli niin hänen valokuviaan, kuin suoria kuvia päiväkirjasta ja lainauksia sieltä. Lisäksi hän kertoi vapautumisestaan ja nykyhetkestään. Huh. Kannattaa lukea, ellei pelkää ahdistuvansa. Tämä on taas yksi niistä teoksista, jotka saa pelkäämään muita ihmisiä ja niiden kykyä tehdä uskomattoman sairaita asioita.

Kira Poutanen - Rakkautta au lait

"Nokkelasti viihdyttävää chick litiä!" 

Olen pitänyt Kira Poutasta mielenkiintoisena. Hän on kirjoittanut todella vaikuttavan, tai ainakin se vaikutti mut yläasteikäisenä, kirjan Ihana meri. Tartuin tähänkin kirjaan samalla asenteella, että tämä olisi jotain todella kiinnostavaa, herättävää, havahduttavaa, ravistelevaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Rakkautta au lait kertoo 26-vuotiaasta (kyllä!) Lara Autiosta, jonka taideopinnot eivät suju Suomessa. Tähän ratkaisu on muutto Ranskaan, Nizzaan. Kaikki sujuu Lara Autiolla paremmin kuin hyvin, vanhemmilta juoksee rahaa tilille ja heti lentokoneessakin tuntematon nainen tarjoaa hänelle sampanjaa. Hän tapaa heti ensimmäisinä päivinä tulevan kämppiksensä ja saa tätä kautta töitä. Päähenkilö sählää työpaikallaan ja näin tapaa rikkaan (kaksi asuntoa ja monta huvijahtia -rikkaan) miehen, jonka kanssa hän päätyy kihloihin. Kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti. Mielestäni selitin tässä jo koko kirjan sisällön, eikä siihen ole muuta lisättävää.

Wsoy 2009
315 sivua

Lara Autio kirjoittaa kuin 13-vuotias tyttö, joka haaveilee taiteilijan urasta Ranskassa ja jolle koko maailma on vielä avoin. Hän ei ota vastuuta mistään ja silti kaikki asiat menevät aina parhain päin. Raivostuttavaa kiiltokuvamaisuutta. Missä on päähenkilön pieni rosoisuus? Missä on se pieni epäonnistuminen, käännekohta? (Takakannessa lukee "Vaikka kaikki on ihan megaihanaa (ja Charles komea jopa kuorsatessaan), kroisoksesta alkaa vähitellen paljastua outoja pikku salaisuuksia..." niin ei siinä mitään tällaista käännettä tapahdu!)

Tämä vain antaa täysin väärän kuvan maailmasta ja naisena olemisesta. Toki Lara potee ahdistusta siitä ajatuksesta, että hän saattaisi joutua Charlesin kotiäidiksi Brysseliin. Mutta siinä mielestäni kaikki. Nainen vähän kompuroi ja puhuu alusvaatteista ja hajuvesistä, samalla kun mies on antanut hänelle oman pankkikortin. Aaarg. Olen kai liian vihastuksissani tähän kirjaan, että kykenisin sanomaan mitään.

No, ehkä tämä on tarkoitettu joillekin nuoremmille lukijoille. Mutta niidenkin pitäisi saada tietää, ettei elämä oikeasti ole tuollaista. Lisäksi kirja oli hyvin epäuskottava, ei kai kukaan 26-vuotias käyttäydy kuin 15-vuotias?

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.

Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.

Deborah Spungen - Nancy

Nancy kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista olen suunnitellut vuodet. Ahmin sen muutamassa päivässä ymmärtämättä, että siinä on lähemmäs 400 sivua! Kai te kaikki tiedätte Sid & Nancy -kuvion? Nancy ja Sid, Sid ja Nancy. Sex Pistols, murha ja rakkaustarina! En voi olla nyt jaarittelematta ajatuksiani ja tuntemuksia näin pidemmän kautta. Sex Pistolsia kuunnelleena ja Nancyn ja Sidin kuvia katselleena mulla oli jotenkin aivan erilainen mielikuva Nancysta. Jostain syystä olin muodostanut päässäni tietynlaisen uhrikuvan Nancysta. Näin Nancyn punkkarin uhrina, huumeiden uhrina, viattomana ja vähän onnettomana. Mutta tämän kirjan, toki onhan se vain Nancyn äidin kertomus tapahtuneesta, luettuani hämmennyin ja opin jälleen. Tämä kirja osoitti, että kuinka paljon päässäni jylläävät tietyt stereotypiat, vaikka koen olevani niistä vapaa. Hah!

Nancy on pysäyttävä kirja, hurja ja rohkea. Ehkä se hieman oli sensaatiohakuinen ja täynnä tyhjiä odotuksia luovia cliffhangereita. "En tajunnut, että kolmen vuoden päästä toivoisin hänen onnistuvan itsemurhayrityksessään", "En tiennyt, että pahin on vielä edessä", "Olimme vasta matkalla pohjalle, kunpa olisin tajunnut" ja sen sellaista. Kuitenkaan näihin ei palattu ja näitä Spungen viljeli koko kirjan ajan. Aihe on itsessään jo niin kiinnostava, ettei siihen olisi tarvittu tällaisia jenkki-saippuaooppera-salkkari-ominaisuuksia.

Toisaalta Deborah Spungen kauhistelee tyttärensä toimia ja kohtaloa, voivoivoi, mutta toisaalta ei se ole niin ihmeellistä. En nyt missään nimessä vähättele heidän perheen ongelmia enkä huumeidenkäyttöä. Vaan melkeinpä päinvastoin. Huumeidenkäyttö on aina julmaa, aina kamalaa, hirveää, vaikeaa, traagista. Ei sitä tarvitse tehostaa "voi mitä kauhuuksia", "kammosin väkivaltaa ja sitten se oli osana meidän perhettämme". Ehkä olen vain kyyninen, en tiedä. Mutta jostain syystä kirjasta paistoi amerikkalainen rahat silmissä -ajatus.

Kaikesta tästä huolimatta oli aivan uskomatonta sukeltaa Nancyn maailmaan. Se oli jäänyt hyvin ulkokohtaiseksi ja kummalliseksi omassa päässäni. Lisäksi myös Nancyn hankala käytös ja ongelmat toivat mieleeni jotain hämmentävää ja saivat ajattelemaan monia asioita, muun muassa muiden ihmisten, erityisesti perheenjäsenten, kohtelemista. Teoksesta heijastui kyllä Deborahin äidinrakkaus tytärtään kohtaan, hän ei kamalimpikaan hetkinä hylännyt tytärtään tai lakannut rakastamasta häntä. Tämä jotenkin auttoi itseäni ylittämään oman kokemusmaailmani ja miettimään, miltä tuntuisi jos olisi lapsi, joka olisi käyttäytynyt kuin minä teini-iässä.

Plussaa kirjalle on ehdottomasti se, että siinä kuljetaan koko Nancyn elämä alusta loppuun. Tietysti välillä jään miettimään, että miten Deborah on saattanut muistaa sanatarkasti joitakin keskusteluja, joita hän on käynyt tyttärensä ollessa sylivauva. Se tekee siitä hieman epätodellisen tuntuisen. Mutta on kuitenkin kiinnostavaa kulkea ajassa näin ja tällaista toivoisin voivani lukea lisää.

Nancy oli todella kiinnostava persoona jo ihan sellaisenaan kuin hänen äitinsä hänet kuvaili kaikkine kamaline huumeidenkäyttöineen ja kohtauksineen. Jäin miettimään, että hitto, Deborah Spungen edelleen elää (according to wikipedia) ja Nancykin saattaisi elää. Millainen Nancy olisi nyt? Millainen olisi Sex Pistols? Olisiko tätä tarinaa ollenkaan? Miten paljon hohtoa katoaa ihmisestä, kun hän ei kuolekaan nuorena?

(Tässä kohtaa on pakko sanoa, joskus aina mietin Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä, heidän ystävyyttä, kuolemaa ja kuoleman jälkeistä mainetta tai kunniaa. Ainakin henkkoht ihailen suuresti Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä en niinkään. Toisaalta luen Saarikosken runoja ja suomennoksia ja Klingestä en tiedä juuri mitään. Omat saavutukset joo, mut mites se kuolema? Tuntuisi oudolta ajatella, että Saarikoski eläisi, mutta ei ole lainkaan outoa, että Klinge elää. Heh, en tiedä.)

(Olen tehnyt kaksi viikkoa ihan hirmuisen paljon koulutöitä yhdeksästä kuuteen joka päivä koulussa, joten alan olla aika sekava. Siksi ehkä tämä purkaus ja ihme pohdinta, jota saatan hävetä jälkeen päin.)

PS. Nancyn on suomentanut Anna Salo ja hän on epäonnistunut käännöstyössään erittäin loistavasti. Surkeita ilmauksia, nimet on kirjoitettu paikoin väärin. Tämä aivan onneton suomennos kerta kaikkiaan pilaa kirjasta nauttimisen ja lukuflow'n.

Julia Bell - Ahmatti

Signal, 2003
sivuja 250

Ahmatti on teos syömishäiriöstä, rapistuvasta sairaudentunnosta, hirmuäidistä, kamalasta yläasteajasta, kurjista koulukavereista, suklaasta, sipseistä ja oksentamisesta. Olen lukenut tämän kirjan joskus nuorempana, ja kun näin tämän kirjan kirpparilla, en voinut olla ostamatta tätä! Tämä ei ollut enää niin pysäyttävä eikä tyrmäävän hyvä kuin joskus nuorempana. Tarina kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, Carmenista, joka elää tavallista elämäänsä välinpitämättömän isän ja sairaan äitinsä kanssa.

Carmenin äiti Maria päättää ottaa eron miehestään Brianista, joka puuttuu liikaa hänen ja hänen tyttärensä yhteiseen laihdutuskuuriin. He palaavat Marian kotiseuduille, isovanhempien ja siskon luo. Marian ja hänen siskonsa Lisan välit ovat menneet huonoiksi jo vuosia sitten. Syy kerrotaan vasta lopussa ja tämä koko kuvio alkaa ärsyttämään aivan todella paljon.

Aluksi Carmen on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta hänen äitinsä sairas anoreksinen maailmankuva pilaa pian hänenkin mielensä. Maria jatkuvasti huomauttelee lapselleen omista että hänen kiloista, ruuista, ulkomuodosta, vaatteista, syömisestä. Ei mene kauaa, kun Carmenkin jo löytää itsensä laihdutuskierteestä, ahmimasta ja oksentamasta.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin selvästi nuorten kirja. Ahmatti ei ole teennäinen, vaikka se onkin vähän yksinkertainen. Uskottava, vaikka rankka. Ei tosin silti parhaimpia kirjoja syömishäiriöstä.

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua

Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

Jenni Mäenpää - Muokkausta ja manipulaatiota

Tämä kuuluu siispä koulukirjakategoriaan, vaikka onkin varsin mielenkiintoinen! Erittäin hyvä ja kiinnostava tutkimus kuvanmuokkauksesta ja toimittajien, graafikoiden sekä lehtikuvaajien mielipiteistä. Kiinnostavasti oli koottu mielipiteitä niin sanomalehden kuin aikakauslehdenkin puolelta. 

Kannattaa perehtyä, jos vain nää kiinnostaa! Mutta toisaalta, hyvin tavanomainen tutkimus, eli ei mitään erityisen jännittävää luettavaa, sinänsä.  Itse luen kyseisen kirjan siispä kuvajournalismin kurssia varten. Ehkä en olisi muuten tullut lukeneeksi tätä niin perin pohjaisesti, kun hyvin pitkälti vain tutkimustulosten esittelyä.

Sivuja 168. Julkaistu vuonna 2008.

Katja Myllyviita - Loistavaa

Aaron ja Asta. Aaron ja Asta. Huumeet ja seksi. Rähjäinen kommuunielämä, bileitä, sekavia suhteita ja elämän rapistumista. Kirja on pitkälti sitä. En oikein keksi mitään sanottavaa. Kirja on nopealukuinen ja ajoittain ihan viihdyttävä. Asta opiskelee psykologiaa ja pyrkii pelastamaan ainakin muita, jos ei sitten itseään pystykään auttamaan. Aaron on sädehtivä kiiltokuva, jota kaikki ihailevat ja joka on tosi cool.

Asta tarrautuu Aaroniin ja siitä on varsin rasittavaa lukea. Tarinan tekee mielenkiintoiseksi Astan ja hänen äitinsä hurjan vaikea suhde, joka saa minutkin haukkomaan henkeäni. Järkyttäviä sanoja äidiltä tyttärelle. Eikä ihmekään, että tytär on hukassa joutuessaan elämään niinkin monta vuotta sellaisen ihmisen kanssa. Astan äiti esitetään rosoisena, epätasapainoisena, rääväsuisena, yliherkkänä ja vaikeana tapauksena. Asta taas on kiltti, liiankin.

Tarinan toiseksi kiinnostavin sivuraide on Aaronin veljen, Joonatanin elämä ja sen traagisuus. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain nopeasti ja helposti ja jos tykkää lukea +20-vuotiaiden teiniräpellystä ja keikkumista elämän ja itse rakennetun rappion välimaastossa.

Marie Darrieussecq - Sikatotta

Marie Darrieussecqin teos Sikatotta kertoo raastavan metamorfoosin ja sitoo sen yhteiskunnalliseen rappioon. Naiseus, metamorfoosi, miehet, valta ja dystopia. Siispä, vau. Sikatotta aloittaa viattomasti ja lukija, ainakin minä, elän pitkään illuusiossa, että kirja kertoo siitä, kuinka pinnallinen nainen päätyy kemikaliokauppaan töihin, myy naisille kosmetiikkaa ja miehille muita palveluja ja kaiken tämän jälkeen pikku hiljaa alkaa muuttaa muotoaan naisesta siaksi. Luulin, että tämä on vain jokin näpäytys turhamaisuudelle, mutta ei! Tämä piti sisällään kaikkea muutakin.

Kirjaa kirjoittaa siaksi jo hyvin pitkälle muuttunut nainen, jolla hädin tuskin pysyy kynä enää kädessä kiinni ja sanat päässä. Hän kirjoittaa viattomasti, jollain tapaa huolemattomastikin. Kappas, yhtäkkiä hän päätyykin tekemään likaisia asioita miehille ja silti hän ottaa kaiken niin välinpitämättömästi. Ajoittain tämä kerrontatapa "päädyinpä pidätetyksi ja hullujen huoneelle" luo tarinaan inhottavan liiallisen liioittelun maun, vaikka toisaalta koko tarina on absurdi.

Seuraavaksi huomaan suhtautuvani naiseen säälien. Häntä on käytetty hyväksi, hän  on ollut tarpeellinen niin kauan kuin vain on ollut hyödyksi kemikaliokaupalle ja miehelleen. Sitten hän saa lähteä ja hän ei merkkaa enää kellekään yhtään mitään. Hän ei merkitse edes itselleen mitään. Hän suhtautuu raivostuttavan huolehttomasti tai välinpitämättömästi ja sinisilmäisesti kaikkeen mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänelle tehdään.

kuva lainattu luvalla
Päiväni ovat luetut -blogista :-)

Kun tarina kulkee eteenpäin paljastuukin jo kirjan yhteiskunnallinen funktio, jos näin voi ilmaista. Maailma on mullistunut ja kaikesta kauheudesta päähenkilö ei onneksi joudu todistamaan, hän on nimittäin ollut viemäreissä ja muissa piilopaikoissaan omissa maailmoissaan. Valta on kaantunut muutamien tiettyjen miesten syliin ja kukaan ei tunnu olevan turvassa. Maailma on muuttunut niin välinpitämättömäksi, että oksettaa.

Loppu on surullinen.

Mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu hyvin. Absurdi ja ahdistava. Ei kuitenkaan päässyt lempikirjojeni joukkoon, vaikka tämä onkin erilainen yhteiskunnallisesti vaikuttava kirja. Ehkä luen tämän vielä jossain vaiheessa uudelleen. Helppolukuinen. Inhorealistinen, kuvottavia kohtauksia.

Pirkko Saisio - Punainen erokirja

WSOY 2003
sivuja 298

Punainen erokirja on hätkähdyttävä romaani 70-luvusta, kiihkeän poliittisesta aikakaudesta, seksuaali-identiteetin ja kirjailijankutsumuksen löytämisestä. Pirkko Saision teos on ainutlaatuinen.

Punainen erokirja on Pirkko Saision fiktiivinen omaelämäkerta, jossa hän kertoo Pirkko Saisiosta hän-muodossa, mutta myös jossain kohdissa tekee huomioita minä-muodossa ja lisäksi jotkin nykyhetken kuvaukset on kirjoitettu minä-muotoon. Wikipedia tietää kertoa, että Saisio on todennut kaikkien omaelämäkertojensa olevan fiktiivisiä, koska muisti on fiktiivinen eikä hän ole edes yrittänyt olla uskollinen muistikuvilleen.

Teos on aluksi vaikeaselkoinen ja sain lukea alun kahteen kertaan. Saisio hyppii 70-, 80- ja 2000-luvun välillä ketterästi ja välillä niinkin nopeasti, ettei lukija pysy mukana. Aina ei tiedä, kenestä puhutaan ja mistä tässä kaikessa on kyse. Puolessa välissä kaikki selkiintyy ja alkaa hahmottua. Aivan, klovnisilmäinen, Havva, Sunnuntailapsi ja Honksu.

Kuten takakansi kertoikin, Punaisen erokirjan kantavat teemat ovat punainen politiikka (vallankumous), kirjoittaminen ja teatteri sekä homoseksuaalisuus. Yhdistelmänä aivan lyömätön. Varsinkin kun Pirkko Saision elämään Wikipedian kautta tutustuneena huomaa yhtäläisyydet, jotkin pilkahtelevat omaelämäkerralliset toteamukset esimerkiksi kommunistivanhemmista, Sunnuntailapsesta, teatterikoulusta ja kirjan kirjoittamisesta. (Ja tietysti Honksusta, Pirjo Honkasalosta, jonka kanssa Saisio on rekisteröidyssä parisuhteessa)

Punainen erokirja teki minuun vaikutuksen ja nousi yhdeksi uudeksi suosikikseni. Ajoittaisesta sekavuudestakin oppi pitämään. Ja sekin on vain merkki, että kun luen kirjan uudelleen, se antaa minulle vielä paljon uusia oivalluksia. Taitava, tärkeä yhteiskunnallinen teos. Kaikin puolin kiinnostava.

Terhi Rannela - Puhdas valkoinen

Löysin kirpputorilta tämän nuorten kirjan alle eurolla! Mielenkiinto heräsi, kun huomasin kirjan kertovan nuoresta tytöstä, joka pääsee paikallislehden toimitukseen. Kirjan päähenkilö, 14-vuotias Reija Romanoff, menee tettiläisenä tutustumaan Jokilahden Sanomiin ja päätyykin yllättäen keskelle aikamoista hulinaa!

Reija pääsee tekemään oman juttukokonaisuutensa, joka liittyy Jokilaakson synkkään rasistiseen ilmapiiriin. Nuoret tekevät tuhoja ja maalailevat hakaristejä kylillä. Erityisesti venäläiset maahanmuuttajat ovat päätyneet rasistien silmätikuiksi. Reija haastattelee maahanmuuttajaa, "väliensovittelijaa" ja rasistia, ja samalla hän oppii itsestään.

WSOY, 2004
sivuja 145

Kirja oli tavanomainen nuorten kirja. Tällä tarkoitan sitä, että kieli oli nuorille, nuoremmille kuin minä, tehtyä tekstiä, josta paistoi läpi, että kirjoittaja yritti olla mukana nuorten maailmassa. Hienoa kirjassa oli se, että siinä näytettiin millaista toimitustyö todella on. Toisaalta teoksessa annettiin vähän idealistinen kuva koko hommasta, koska ei 14-vuotias pääse ensimmäiseksi jutuksi tekemään mitään yhteiskunnallista juttukokonaisuutta keskiaukeamalle.

Lisäksi oli kiinnostavaa, että poliittisia aiheita käsiteltiin kirjassa niin hyvin. Kirja oli ehdottoman hyvä siinä suhteessa. Tämä varmasti pistää monen nuoren miettimään omaa suhdettaan maahanmuuttajiin ja rasisteihin. Olenko minä suvaitsevainen? Vai suvaitsenko kaiken muun paitsi suvaitsemattomuuden? Voisinko minä seurustella maahanmuuttajan kanssa? Miksi minulla on niin vähän maahanmuuttajaystäviä?

Helppoa luettavaa, sinänsä mielenkiintoinen. En osannut arvioida tätä sillä tavalla, kuin nuorten kirjaa ehkä kuuluisi arvioida. Yhteiskunnallisesta otteesta ehdottomasti plussaa sekä toimittajan työnkuvan esittelystä. Muuten varsin tavanomainen tarina tytöstä ja normaaleista teini-iän ihmetyksistä.

Nora Ephron - En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Otava, 2008
sivuja 139

 Keski-ikäisen ja keskiluokkaisen amerikkalaisen naisen pohdintaa omasta vanhenemisestaan ja turhaa pölinää kokkaamisesta ja sovinnaisista keskiluokkaisista illallisista. Mainittu myös plastiikkakirurgia ja se, kuinka paljon kirjoittaja käyttää huolta ruumiinsa ylläpitoon. Lisäksi pohdintaa miehistä, yksi surkeaakin surkeampi runo ja lopuksi pohdintaa kuolemasta. Ephron on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että vanheneminen on kamalaa ja kaikki muu jossa tai missä toisin väitetään on roskaa.

Mielestäni koko Ephronin kirja oli roskaa. Viimeinen kappale oli hitusen kiinnostavampi, itse olen niin kaukana kuolemasta ja ikääntymisestä (tai siltä ainakin minusta tuntuu), etten voi ymmärtää, miltä tuntuu olla yli kuusikymmentävuotias, jonka ystävät kuolevat ympäriltä. Kaikki muut "esseet" vesittävät viimeisen kappaleen syvällisen pohdinnan.

Kyllästyttävää. Vaikkakin suht nopeasti luettavaa. Olisin luullut, että naisen elämässä olisi jotain muutakin pohdittavaa kuin ulkonäkö, miehet, lapset, raha, sosiaalinen elämä ja ruoka. Kai se siinä sitten on, kun ei mieti mitään muuta. (Oma naisena oleminen on vain jotain aivan muuta. Paljon kaikkea enemmän ja paljon erilaista. En vaan voi ymmärtää.)

Täytyy myöntää, etten aluksi edes tiennyt kuka Nora Ephron on. Wikipedia tiesi kertoa, että kuulemma joku rakkauskomedioiden käsikirjoittaja, joka kuoli vuonna 2012. (Googletin hänen kuvansa ja hänen kaulansa on aivan normaali. Sileä, kaunis, oikein hyvä. Mistä hän oikein kirjoittaa?)

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Olen sanaton! Itkin! Itkin. Vavahdutti ja liikutti! Mahtava teos, upea.

"Kumartuessaan Paratiisissa lähteen ylle Aatami ei vielä tiennyt että hän näki itsensä. Hän ei olisi ymmärtänyt Terezaa, joka seisoskeli tyttönä peilin edessä yrittäen nähdä ruumiistaan sielunsa. Aatami oli kuin Karenin. Tereza hassutteli usein viemällä Kareninin peilin eteen. Koira ei tunnistanut kuvaansa vaan suhtautui siihen uskomattoman välinpitämättömästi ja hajamielisesti.

Karenin vertaaminen Aatamiin saa minut ajattelemaan ettei ihminen ollut Paratiisissa vielä ihminen. Täsmällisemmin sanottuna: ihmistä ei vielä ollut singottu ihmisen radalle. Meidät on singottu jo kauan sitten ja lennämme suoraviivaisesti etenevän ajan tyhjyydessä. On kuitenkin olemassa ohut naru joka yhdistää meidät yhä kaukaiseen, sumuun verhoamaan Paratiisiin jossa Aatami kumartuu lähteen ylle aavistamatta, toisin kuin Narkissos, että pinnalle ilmestyvä valjun keltainen läiskä on hän itse. Ikävöidessään Paratiisiin ihminen tuntee kaipuuta olla olematta ihminen."

(Olemisen sietämätön keveys saa agnostikonkin häkeltymään ja miettimään tällaisia kysymyksiä uudelleen ja uudelleen.)

Filosofinen ja poliittinen teos, joka sisällyttää sisäänsä, 390 sivuun, lähes kaiken mikä liittyy elämään ja ihmisenä olemiseen. Kuinka neljän henkilöhahmon, Tomásin, Terezan, Sabinan ja Franzin, kautta pystyykin tuomaan niin taidokkaasti ilmi niin monia elämän vivahteita. Ihailen myös Kunderan taitoa tuoda esiin asioiden niin monet puolet. Täytyy sanoa, että Kundera nousi tämän kirjan myötä suureksi mielenkiinnon- ja ihailunkohteeksi. Vau.

Olen niin suuresti häkeltynyt ja hämmentynyt, etten osaa sanoa tästä nyt paljoakaan muuta. Tämä on tosi monipuolinen ja varmasti myös monitulkintainen teos, joten tämä vaatii useamman lukukerran. Jossain kohdissa tulee olo, että koko kirja on vain filosofinen rakkausdraama, mutta viimeisen sivun jälkeen tuntuu, ettei tuon ajatuksen aikana ollut ymmärtänyt yhtään mitään koko kirjasta.

Sanon vielä, että ihailen Kunderan tietopohjaa (historialliset tapahtumat tsekeissä ja kommunismin monet puolet...) ja kyky heittäytyä niin erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin hän jossain kohtaa kirjaa kirjoittaakin, että tämä kirja on ne mahdollisuudet ja vaihtoehdot, joita hän ei saanut käytyä läpi, koska hänellä on vain yksi elämä. Einmal ist keinmal!

Pahoittelen huonoa kuvaa, joka on pahasti alivalottunut!
Mutta a. en ehtinyt ottaa parempaa tässä tunnekuohu-pakkopäivittää-puuskassa
ja b. se mikä googlen kuvahausta tulee se kansi ei ollenkaan kuvaa mielestäni,
ainakaan omaa, lukukokemusta!
WSOY, 1985
sivuja 390

Kirjalla on varmasti annettavaa kaikille, edes jossain muodossa. Koska en pysty kertomaan kirjasta muuta kuin sen, kuinka häkeltynyt olin, lainaan Wikipediaa. 

Tapahtumapaikkana on Prahan kaupunki Tšekkoslovakiassa neuvostomiehityksen eli Prahan kevään jälkeen vuonna 1968. Kirjassa kuvataan taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa muuttuneessa yhteiskunnassa ja kamppailua vierasta miehittäjää vastaan.

Kari Hotakainen - Ihmisen osa

Salme Malmikunnas tapaa kirjamessuilla kirjailijan, joka lupaa seitsemän tuhatta euroa Salmelle, jos hän vain kertoo elämänsä kirjailijalle. Salme myy elämänsä kirjailijan kirjalle. On hauska lukea tavallaan fiktiivistä metatekstiä kirjan kirjoittamisesta ja valmistumisprosessista. Kirjassa Hotakainen sitoo todella taitavasti yhteen oman, miehensä sekä kolmen lapsensa Helenan, Pekan ja Maijan sekä Maijan miehen Bikon ja erään satunnaisen, mutta hyvin merkityksellisen miehen elämän. Kaikista ja kaikesta kerrotaan pikkuhiljaa, pala palalta. Tällaiset kirjat ovat mielestäni erityisen miellyttäviä ja antavat lukijalle eniten, pohdittavaa, arvailtavaa, ajateltavaa, selvitettävää.

Salme Malmikunnas on lankakauppias, joka asuu mykän miehensä Paavon kanssa hiljaista tavallista eloa. Aluksi teoksesta paistaa läpi Salmen epäluuloisuus ja ehkä inhokin kirjailijoita kohtaan. Salme kuitenkin on kauppias, joka uskoo kaiken olevan myytävissä. Salaa kenellekään kertomatta hän tapaa kirjailijaa huoltoasemalla ja purkaa elämänsä hänelle. Kirjailija rakentaa kertomuksista palapelin, joka sitoutuu eheäksi kokonaisuudeksi keskittyen Helenalle tapahtuvaan suureen suruun. 

---- Jatkan tätä nyt huomattavasti myöhemmin. Lukukerrasta on jo aikaa pari kuukautta, mutta haluan kirjoittaa tämän loppuun.

Kirja oli mielenkiintoinen, aidosti erilainen. Salamyhkäinen ja hiljalleen palasia kokoava ja niistä kokonaisuuden rakentava. Kuitenkin Ihmisen osa on hyvin arkinen ja inhimillinen. Tällainen kokonaisuus on kerrassaan hämmentävä ja todella kiinnostava. Hotakaisen tyyli on hyvä ja hän onnistuu tässä teoksessa mielestäni todella hyvin. Kannattaa lukea!

 

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Pirjo Hassinen kirjoittaa raapaisevan tarinan Juliasta, joka on kahden äidin, Tuulan ja Irjan, kasvattama herkka tyttö. Tuula ja Irja ovat seurustelleet saman miehen kanssa, miehen, josta tuli Julian isä. Tuula synnytti Julian, mutta Tuulan sisar Irja on ollut vaikuttamassa Julian elämään enemmän kuin kumpikaan heistä, Tuulasta ja tytösta, uskalsi myöntääkään. Julia on opiskellut englantilaista filologiaa ja tekee väitöskirjaa Shakespearen teksteistä. Julia on romantikko, joka on hukkunut äitiensa toiveisiin ja omiin haaveisiinsa. Hän ei tiedä, kuka hän on tai mitä han haluaa. Ei ennen, kun hän tapaa jälleen miehen, jonka kanssa hän yli kymmenen vuotta sitten otti yliannostuksen lääkkeitä. Tämän tapahtuman jälkeen Julia ei ollut saanut tavata tätä poikaa.

Julia on lähes kolmekymmentä ja asuu edelleen kasvattajiensa luona. Hänen napanuoransa on tiukasti kiinni. Irjassa. Irja pomottaa tyttöä sekä Tuulaa. Tuula on hermoheikko leipuri, joka alistuu vahvan ja väkevän opettajasisarensa katseen alla. Hän ei saa kiemurreltua itseään irti sisarensa otteista, edes siinä vaiheessa, kun Irja alkaa kiristää Julian elämisen ja olemisen nyörejä tiukemmaksi.

Otava
sivuja 231

Tarina kahdesta äidistä kuulosti hyvin jännittävältä ja kiehtovalta. Lisäksi kun tarinaan lisättiin itsemurhayritys ja ihastuminen, luulin, että kirjalla olisi ollut enemmän annettavaa. Kirja kuitenkin jäi vain joukoksi tapahtumia. Tapahtui näin, tapahtui näin, tapahtui näin. Missä on kirjan kliimaksi? Miksei mitään tapahdu? Kapinaa, anarkiaa tai edes armoton lyhistyminen? Voimanaiset on kuvaus kolmesta naisesta, heidän voimiensa kamppailusta, vaikkei kamppailua edes ehdi tarinassa nähdä. Tai sitten kirja ei avautunut minulle täysin.

Kaikin puolin ihan luettava. Kerronta sujuvampaa kuin esimerkiksi Katja Kallion, vaikka kummallakin on sama tyyli vain kertoa asioita niin vain. Ilman mitään turhaa runollisuutta tai kaunistelua. "Tässä mä nyt istun ja mun kädet hikoaa"-tyyliin.

+ Yksi hyvä lausahdus kirjassa on! Tämä kohta hivelee salaa sisällä olevaa feministiäni.

Nainen on aurinko, mies on kuu, hän oli sanonut.
– Kuu saa vaikka pudota radaltaan, se ei maailmoja kaada. Mutta jos aurinko sammuu…

ja +