Salla Simukka - Kun enkelit katsovat muualle

WSOY, 2003
sivuja 155 

Kun enkelit katsovat muualle on hellyttävä nuortenkirja kahden tytön ystävyydestä ja rakkaudesta. Suloinen tyttörakkauskirja, joka on helppo lukea tuosta noin vain. Miellyttävä ja tunteikas. Tosin juoni suht arvattavissa, hyvinhän siinä kuitenkin käy. Jännä yhdistelmä tosin tuo enkelit ja homoseksuaalisuus. Jotenkin ajattelen enkeleitä niin uskonnollisina tai huuhaa-juttuina, että tämä oli virkistävää. Jos olisin 15-vuotias, tai edes 17-vuotias, pitäisin tästä varmaan huomattavasti enemmän.

Stéphane Hessel - Vastarintaan!

Otava, 2011
64 sivua

Hessel on yli 90-vuotias Ranskan vastarintaliikkeen taisteilija ja keskitysleiriltä selviytynyt, joka kehottaa erityisesti nuoria asettumaan vastarintaan ja kapinoimaan, suuttumaan ja vaikuttamaan ympäristöön. Teos on loistava. Ytimekäs. On ihana nähdä noin vanhan miehen kannustavan nuoria muutokseen ja hän käyttää vieläpä niinkin arvolatautunutta sanaa kuin vastarinta. Yleensä tulee ajatelleeksi, että vanhat ihmiset ovat kovin konservatiivisia. Mutta kerrankin näin päin!

Kirja ytimekkyydessään paljasti myös häpeäkseni oman tietämättömyyteni Israelin ja Palestiinan tilanteesta. Mutta aion ottaa siitä selvää. Kunnioitettava mies kyllä tuo Hessel! Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaikka siinä käsiteltävät asiat saataisiinkin ratkaistua.

Alkutekstit Paavo Arhinmäeltä ja Palefacelta.

Anja Snellman - Saa kirjoittaa

Otava, 2004
140 sivua

Saa kirjoittaa sisältää runokokoelmia selvästi kirjailijan omista eri elämäntilanteista. Tavallaan pidin kirjasta. Siinä oli jotain miellyttävää. Mutta toisaalta myös tuntui, että tämä oli sellainen välitilakirja, jonka luki vain, koska ei tiennyt mitä lukea ja tuossa oli hieno kansi. Välillä tuntui, että runot ovat aivan liian henkilökohtaisia ja se oli hämmentävää, koska juuri koskaan ei tule sellaista tunnetta. Kirjan mukana todella elin Snellmanin rakkaudet ja raskaudet. 

(Hämmentävää oli, että alkupään runoista, jotka on ilmeisesti kirjoitettu vuosia sitten, oli samoja piirteitä, siis ihan samoja sanoja kuin Sonja O. kävi täällä -kirjassa. Esimerkiksi Enuresis Nocturna, dieduska, baabuska. Lisäksi ensimmäisten runojen joukossa mainittu myös Maru, josta ilmeisesti nyt Snellmanin uusin teos kertoo.)

ja ihanimmat runot hetkeen::::::

Epäilys

Jos et olekaan kuollut

vaan jossain hämärssä paikassa venttaamassa

ikuisuuden porttikongit

odottelet sätkä pienten keltaisten hampaittesi välissä

että tajuan:

se uusi paikka on todella ihmeellinen jippo -

kukaan toinen mies ei löydä sinne

ei voi saada minua siellä

voi kuoleman nielussa

minä olen sinun

hei, ehkä seisot siellä kasvot varjoissa

ja kuiskaat

vihdoin löytäneesi pimiön kahdelle

Lähtevät

Muut olivat nähneet

meistä unia

ennen kuin edes tapasimme.

Niinpä meiltä meni kauan

astua pois niistä

avarista huoneita ja tuulisilta parvekkeilta

Me kävelimme muitten unista pois,

astuimme omaamme

kuin sumuisella asemalla

vierelle seistahtavaan valaistuun junaan,

varmuuden vuoski ensimmäiseen

lähtevään.

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

Otava, 2006
270 sivua

"Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa." Kuta kuinkin näin, mutta mielestäni tässä ei ole mitään koomista tai edes vivahteita komediasta. Tarina on traaginen ja koskettava, hämmentävä ja hellyttävä samaan aikaan. Viktor on turhautunut kirjailija, jonka ainoa seuralainen on Misa-pingviini. Yhtäkkiä Viktor löytää työtä lehdestä muistokirjoitusten laatijana ja elämä muuttuu kerralla. Viktor ajautuu vaikeaan tilanteeseen häneltä tilattujen muistokirjoitusten kohteiden alkaessa yhtäkkiä kuolla.

Tämä ei ole mielestäni teos yksittäisestä ihmiskohtalosta ja hänen lemmikistään, vaan tämä on teos Ukrainan poliittisesta tilanteesta, korruptiosta ja vaikeuksista, joihin tavallinenkin ihminen voi itsensä lähes vahingossa sotkea. Luin juuri tuon Pohjois-Koreasta kertovan teoksen Leiri14 ja siinä lahjonta oli aivan samanlaista. Tässä teoksessa tosin lahjottiin pääasiassa rahalla, koska ruuasta ei ollut kirjan tapahtuma-aikana (vuosina 1995-1996) niin kovaa nälänhätää. 

Toki tämä kirja on fiktiivinen tarina, mutta mielestäni tämä selvästi heijastelee yhteiskunnallisia oloja, vaikkakin sitten kärjistäen. Lisäksi kirjassa silmään pisti jatkuva viinanjuonti. Nämä ovat taas näitä kirjailijoita, joita olisi äärimmäisen kiinnostava haastatella!

Kirja oli mielenkiintoinen, mukaansatempaava, nopealukuinen, miellyttävä ja inhimillinen, vaikka siinä oli myös surullisia ja mietityttäviä kohtia. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaa jotain hyvää luettavaa, jossa on kuitenkin ajattelemisen aihetta. Pitkään mietin, että annanko kolme vai neljä tähteä, koska tämä ei kuitenkaan ole mikään mitäänsanomaton tarina, mutta ehkä tätä en kuitenkaan luokittelisi lempikirjoikseni. Tämä on mielenkiintoinen ja loppukaan ei ole ennalta-arvattava. Siksipä neljä.

kirjanvaihtobileet!

Kuten jotkut toista blogiani lukeneet tietävätkin, oon vaikuttanut tämän alkuvuoden ajan Tampereen yliopiston Kulttuurijaostossa. Viime torstaina järjestettiin kujalaisten kanssa kirjanvaihtobileet. Oon aikaisemmin joskus Turussa asuessani juhlistanut myös kirjanvaihtobileitä, mutta nyt oli kiva saada tuotua sekin tänne + vieläpä Kulttuurijaoston toimintaan mukaan. Toin itse paikalle jotain viisi vanhaa kirjaa, muun muassa Henry Millerin Hiljaiseloaplaaplaa ja Snellmanin Äiti ja koira. Muita en nyt muista edes. Sieltä tarttui mukaani Joel Haahtelan Perhoskerääjä, Zadie Smithin On beauty ja Stéphane Hesselin Vastarintaan! Oikein onnistuneet kekkerit ja paljo hyvää mieltä :--) Jos Tampereella päin satut eksymään, niin kannattaa tarkkailla Kulttuurijaoston puuhia. Nyt ollaan pian menossa jo kesälomille, mutta syksyllä on luvassa taas kaikkea kivaa! :--)

Blaine Harden - Leiri 14

Gummerus, 2014 (alk.per. 2012)
sivuja 192

Leiri14 on teos Shin Dong-Hyukista, joka pakeni ensimmäisenä ihmisenä täydellisen kontrollin vankileiriltä numero 14 ja onnistui pääsemään Pohjois-Korean rajan yli. Teos on hurja ja raaka. Samalla todella kiehtova ja kammottava. Blaine Harden kertoo Shinin tarinan aidosti ja koskettavasti. Lukiessa tuntuu kuin olisi itsekin kyseisellä pohjoiskorealaisella työleirillä. 

Kammottavinta on, että Shin pakeni vuonna 2005 ja Pohjois-Koreassa edelleen on työleirejä ja ihmisoikeudet todella hukassa. Miten tällaista voi tapahtua vielä 2010-luvulla! Lopussa onkin Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johanssonin loppupuheenvuoro, jossa hän pohtii juuri sitä, miten tällaista voi edelleen vielä olla ja mitä asialle voidaan tehdä. Ydinasepakote on suurin syy muiden maiden voimattomuudelle, mutta myös erinäiset muut ongelmat, kuten Koreoiden yhdistymisen vaikutus Etelä-Koreaan ja Kiinaan. Tässä todettakoon, että oli hyötyä siitä, että olen lukenut Nordenstrengin kansainvälistä oikeutta ja siihen liittyen maailmanjärjestyspohdintaa, jossa käydään läpi juuri Yhdysvaltojen, Kiinan ja Aasian suhteita ja tilannetta. Sen ymmärtäminen valaisee tilannetta kyllä.

Teos on ehkä vähän hankalasti käännetty tai sitten vaihtoehtoisesti Hardenin tapa kertoa Shinin muistelmia on jollain tavalla hankala. Se tuo lukijan todella lähelle, mutta samalla kuitenkin etäännyttää lukijasta, mikä toisaalta voi olla ihan hyväkin, koska kidutuskohtaukset ovat todella raakoja ja vastenmielisiä.

En osaa muodostaa parempia sanoja tässä kohtaa tästä kirjasta, koska sanat on hukassa ja kirjoittaminen takkuaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jotta meidän elämäämme tyytyväisten onnellisten länsimaalaisten silmät avautuisivat. Hämmentävintä tosiaan oli kirjassa kerrottu tieto siitä, että eteläkorealaiset ovat varsin välinpitämättömiä Pohjois-Korean tilanteen suhteen. Kirja on raaka, mutta äärimmäisen merkittävä.

kollektiivista kirjabloggaamista

Tässä teille kuva (it's my happy happy joy joy -face indeed...), jonka Anni (tsekatkaa tuo vasen yläkulma!) otti facebook-videopuhelusta, jossa esittelin kirjojani, että saan tämän postauksen! Hehhe. Tosiaan, mun äidin kanssa käytiin kiertelemässä kirjakaupoissa. ♥ Suomalaisesta tarttui mukaan iki-iki-ihanan Keri Smithin How to be an explorer of the world. (Mulla on sen Wreck this journal ja Finish this book jo!!1) Tänään Akateemisesta (kyllä vain, siellä on pokkarit 3,90e ja englannin kieliset pokkarit 4,90e...!) Blaine Hardenin Leiri14 ja Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut sekä englanniksi Oliver Sacksin Hallucinations ja Jack Kerouacin On the Road. Jee!

Pahoittelen tämän postauksen epäformaalia olomuotoa.

David Klass - Ette te minua tunne

Otava, 2002
sivuja 253

Ette te minua tunne on raju kertomus 14-vuotiaasta pojasta, jonka elämä täyttyy mitä traagisimmista tapahtumien sarjoista. Hänen ihmissuhdeasiansa eivät mene putkeen, ajoittain tilanne kärjistyy "sotatilaksi" ja ihmissuhdeongelmat paisuu lähes koulukiusaamiseksi. Hänen äitinsä tapaa miehen, jolla on hämärä bisneksiä ja into hakata. Tämä mies pahoinpitelee päähenkilöä rajuin, todella rajuin ottein. Päähenkilö on kamalassa umpikujassa ja tämä on yksi ahdistavimmista nuortenkirjoista.

En todella tiedä, onko tämä kirja edes tarkoitettu nuorille, rankkuuden takia mutta myös kirjailija viljelee kummallisia sivistyssanoja sinne tänne ja toteaa, ettei päähenkilökään ole aivan varma, mitä ne tarkoittavat.

Joskus nuorempana luin tämän myös ja pidin tästä. Mulla oli jotenkin suuret odotukset tämän suhteen, mutta tämä kirja meni vaan ahdistavuuden puolelle, vaikka todettakoon, että on lopussa joitakin toivon murusia kaiken rajun väkivallan jälkeen. Hyvä kuvaus siitä, kuinka ahdistavaa nuoren elämä voi olla. Ja teos kuvaa myös hyvin, kuinka tärkeää on, että ympärillä on aikuisia, jotka pitävät silmät auki.

+

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Anja Snellman - Aura

Otava, 2000
144 sivua

Aura on kaunis, herkkä ja taiteellinen kuvaus naisesta, joka haluaisi yli kaiken olla runoilija. Kukkasia, valoa, hämyä ja syöpä. Aura kuolee 40-vuoden iässä ja testamenttaa kaikki teoksensa hänen mentorilleen. Auraa kuvaa kirjassa niin hänen mentorinsa kuin myös hänen puolisonsa Heidi. Hämmentävä ja sekava teos.

Kertojan vaihtelu aiheuttaa sekavuutta, eikä kirjassa ole helppoa pysyä mukana. Kenen perheestä puhutaan missäkin vaiheessa? Kuka nyt Auraa muistelee, Aura itse, Heidi vai pääsääntöisesti varsin persoonattomana pysyttelevä kertoja, mentori? Kenen tunne on missäkin? Tämä ajoittain on todella rasittavaa, ja haluaisin vain saada selkyyttä tähän kaikkeen. Tässä mielestäni ei Snellman ole onnistunut tämän kirjan kanssa.

Huolimatta tästä kirjassa on kaunista kuvailua ja maalailevia kielikuvia, runollisia ilmaisuja kun kerta runoilijasta on kyse. Täytyy ehdottomasti ihailla Snellmanin kykyä heittäytyä toisesta hetkestä toiseen. Äiti ja koira oli kirja tieteentekijöistä ja maailmankuva oli sen mukainen, puhetavat ja kaikki. Tämä taas on aivan erilainen, herkkä.

+

Niina Repo - Pimeä huone

WSOY, 1993
sivuja 146

Jälleen yksi "erilainen" kertomus teini-ikäisestä tytöstä, pojasta ja kaikesta siitä elämisen vaikeudesta. Pimeä huone kertoo Raakkelista, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kirjassa ei edes selviä, mikä on totta ja mikä valetta. Loppuun saakka kirja on yhtä epäselkeää pohdintaa, muistelua, unta, ajatuksia. Itsemurha on tässäkin kirjassa läsnä. 

Repo käy kirjassaan läpi perusteinidraama-aiheet. Kokemattomuus, sitten seksi, baarit, alkoholi, suutelu, kuolema, pelko, koulukiusaaminen, poikaystävät, haaveet, kuvitelmat, sisarukset ja kahakat, uudelleen ja uudelleen seksi, sitten lopuksi tietysti abortti, syömishäiriö ja kuolema.

Repo tekee kirjasta moniuloitteisen sekottamalla pakkaa niin, ettei lukija kykene pysymään perässä mikä on totta ja mikä ei. Loppujen lopuksi sekin on vain todella ärsyttävää ja koko tarina tuntuu epätodelliselta. Parempiakin kirjoja on näistä aiheista kirjoitettu.

Nopeastiluettava. Mielenkiintoista se, että tarinaa tarkasteltiin Raakkelin itsensä, hänen muistiinpanojensa sekä Ristianin näkökulmasta. Mutta loppujen lopuksi vain vaikeaselkoinen ja turhauttava. Toisaalta luin tämän kirjan yhdessä päivässä, eli jotain koukuttavaa tässä siitä huolimatta oli.

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa, valoa, valoa

Karisto, 2011
175 sivua

Valoa valoa valoa on kirja kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä, rakkaudesta, kuolemasta ja Tshernobylista. Valoa valoa valoa kertoo pienen hetken elämästä ennen itsemurhaa. En osaa oikein sanoa kirjasta mitään, olen niin hämmentynyt. Kirjan kaksi päähenkilöä kertoja Mariia ja pian kuoleva Mimi ovat herttainen pari. Huotarinen osaa välittää tunnelmia tekstissään todella taitavasti. Puhuttaessa kuumista kesäpäivistä rannalla, homeisesta pukukopista ja vähän pelottavasta ullakosta, kaikki sujuu niin hyvin, niin sulavasti.

Ainoa asia, jota en voinut tässä kirjassa sietää oli se metatekstin määrä. Paljon tekstiä siitä, kuinka Mariia Ovaskainen, eli juuri tuo päähenkilö, kirjoittaa tätä kirjaa. Kuinka Mariia ei ole oikea kirjailija, vaan hänen nyt vain täytyy kertoa tämäkin tarina. Hyvät lukijat! -välihuomautukset ovat myös todella rasittavia. Lisäksi se, että tekstissä on paljon tekstiä siitä, mitä kirjoituskurssilla kirjoittamisesta on opetettu.

Sinänsä ihan ymmärrettävää, että teos esittää 14-vuotiaan tytön päiväkirjaa, mutta ehkä se kaikki syö vähän tuolta loistavalta kerronnalta. Tunnelmat saa aikaan kylmiä väreitä. Henkilöt ovat vahvoja ja ihailtavia. Tarinaan haluaa uppoutua. Tavallaan sitä jopa toivoo, että olisi taas 14-vuotias ja ihastuksissaan. Tarina on kaunis ja samalla julma.

Se, että kirjassa käsitellään tyttörakkauden, kuoleman ja teini-iän lisäksi myös Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta tekee tästä kirjasta aavistuksen verran paremman. Tämä kirja ei jää vaan kahden teinin nysväämiseksi vaan tähän on yhdistetty jotain muutakin, isoa ja vakavaa. Tällaista asiaa ei ole sivuutettu. Toisaalta kirjassa hieman häiritsee se, että Mariia Ovaskainen kirjoittaa vuodesta 1986 2000-luvun lukijoille ja sanoo sen suoraan. Minusta se on aika tarpeetonta. Tuollaisia pieniä kirjallisia kohtia kun olisi jättänyt pois, niin teos olisi ollut erittäin hyvä kaikin puolin.

Tämä kirja panee välttämättä pohtimaan sitä, miten olisi nuorempana, vaikkapa juuri 14-vuotiaana suhtautunut tähän kirjaan. Olisinko pitänyt? Olisinko kadehtinut sitä kaunista tunnelmaa, sitä valoa valoa valoa? Joka tapauksessa, varmasti olisin pitänyt teoksesta ainakin saman verran kuin nyt. Luultavasti jopa enemmän. Samalla kuitenkin herää kysymys, että onko tämä todella nuorten kirja? Varsin ahdistava sellaiseksi, vaikka kertookin tärkeistä aiheista.

Anja Snellman - Äiti ja koira

Otava, 2003
270 sivua

Äiti ja koira on Snellmanin tuotoksista sitä keskivertoa, ainakin näin tuoreena Snellman-fanina katsottuna. Äiti ja koira kertoo tarinan keski-ikäisestä naisesta, joka pohtii uudelleen suhdettaan itseensä ja ympäröivään maailmaan. Teoksen kantava teema tiivistyy kysymykseen, saako naisella olla itseään nuorempi mies! Tämä teos on vuodelta 2003 ja jotenkin siitä huokuu menneiden vuosikymmeninen tuoksu. Itse olin varsin nuori (10 vuotta) tuolloin vuonna 2003, joten en osaa antaa syväluotavaa analyysia ajankohdan ilmapiiristä. Mutta kuitenkin hyvin voin uskoa, kuinka paheksuttavaa on ollut, jos nainen onkin erilainen kun on totuttu.

Varmastikaan vuonna 2003 ei vielä ollut höpötystä puumanaisista, joista puhuttaessa naisille avautui uusia mahdollisuuksia olla sellainen kun on. Kirjassa käytiin läpi varsin kärkkäästi läpi, miten siihen sitten suhtaudutaan, jos naisella on nuorempi mies. Ex-mies ja lapset huolestuvat ja yrittävät kääntää äidin pään. Kun mikään huolestunut puhe ei toimi, kiristys on seuraava askel.

Kuten jo mainittua Äiti ja koira ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, tosin nopealukuinen kyllä. Aihe on tärkeä, mutta jostain syystä kirjasta tulee vain etäinen olo. Snellman ei onnistu tuottamaan sellaista oloa, että vaikka olen nainen voin tehdä mitä vain ja varsinkin kaiken sen saman mitä mieskin! Tai siis huolimatta sanomasta ja siitä, että päähenkilö on oma itsensä kaikesta huolimatta, kirjasta ei välity suurta tunnepurkausta tai tukea millekään muulle kuin tyhjälle pilvissä leijumiselle.

Siitä kun luin kirjan on vähän jo aikaa, mutta tällaisia ajatuksia noin päällimmäisenä.

Tapani Kilpeläinen - Itsemurhan filosofia

"Yksilötasolla kansanterveydelliset huolet ovat kansalaisten moraalista ohjailua." 

"Liioiteltu huomio tervyettä kohtaan kertoo siitä, että elämän sisältö on kadonnut. Kun elämän sisältönä on elossa pysyminen, uhkaa mielekkyyden katoaminen."

"Ajatus terveestä, pitkästä elämästä on pohijimmiltaan nihilistinen, koska terveysprojekti pyrkii poistamaan elämäst kaiken sen, mikä voi uhata sen terveyttä tai pituutta."

"Jos elämällä ei ole muuta tarjottavaa kuin pituus, kuolema on yhtä kelpo ratkaisu kuin elämä."

"Elämän itseisarvon korostaminen lisää punnuksia kuoleman vaakakuppiin, sillä mitä itseisarvoisemmaksi elämä muuttuu, sitä vähemmän sillä on arvoa."

"Nadine Heinkel katsoo, että Schopenhauerin ajattelu tarjoaa analogian nykykulttuurissa näkyvälle itsetuhoisuuden ja itsensä toteuttamisen jännitteelle: itsemurhaaja haluaa elää, mutta sen vuoksi tuhoaa ruumiinsa."

"Itsemurhan tehneestä voidaan sanoa, että hänen olisi kannattanut odottaa ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä kuolemaan ehtii aina."

"Échec im Leben (epäonnistuminen elämässä) on väliaikaista, mutta échec des Lebens (elämän epäonnistuminen) merkitsee itsemurhaa."

> Rationaalisuuden määrittely sosiaalisesti, sivu 150

"Terveet" eivät ole itsetuhoisia eli "päätellään, ettei itsemurhaan valmiin maailmankuva voi perustua tosiasioihin", vaikka kuitenkaan maailmankuvan pätevyyttä ei voida perustella sosiaalisesti.

"John Donnelly on käyttänyt samantapaista huomiota perustellessaan väitettä, jonka mukaan itsemurha ei voi olla rationaalinen ratkaisu: on mieletöntä valita ei-mikään mieluummin kuin jokin, koska ei-mikään ei voi olla kenellekään parempi kuin jokin olemisen tila. Donnellyn mukaan ajatus paljastaa kategoriavirheen: jos ajattelen, että minun olisi parempi olla kuollut, en ota huomioon, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään."minua", jolle kuolleena oleminen olisi parempi."

"Määrätyyppistä terveyspuhetta kuullessaan ajattelee, että ihmiset eläisivät ikuisesti, jos he pitäisivät aktiivisesti huolta terveydestään. Itsemurhan ajatus rikkoo sekä teknistyneeseen ihmiskuvaan liittyvän kuolemattomuuden fantiasian että biopoliittien hallinnan. Itsemurhan ajatteleminen ja suunnitteleminen pakottaa luomaan omakohtaisen suhteen kuolemaan."

"Kun puhutaan yksilön mielenterveysongelmista tai itsetuhoisuudesta, ollaan samalla puhumatta jostakin muusta."

"Itsemurhaajaa pidetään helposti heikkona, ja siksi häntä on vaikea ajatella vallankäyttäjäksi. Mutta itsemurhaaja ottaa kuolemansa oman toimintansa kohteeksi. Siksi itsemurhasyitä tarkastellessa on otettava huomioon myös se, että ympäröivän maailman epäkelpoisuus voi olla syy surmata itsensä."

Itsemurhan filosofia on todella mielenkiintoinen kirja jokaiselle, joka on kiinnostunut elämästä, kuolemisesta ja olemisesta sekä olemattomuudesta. Eli toisin sanoen jokaisen kannattaisi lukea se. Ajoittain se on rankka, mutta suurimmalta osin se on rauhoittava, miellyttävä, avartava ja oivaltava. Kirjassa on äärimmäisen paljon hyviä pointteja, eikä kirja ota suoraan kantaa onko itsemurha oikein vai väärin. Lisäksi se ei mitenkään ole itsemurhamyönteinen, vaan todella mielenkiintoista pohdintaa, nimenomaan itsemurhan filosofiaa.

Ja tosiaan, vaikka tällaista luen ja tästä pidän, tämä ei ole merkki itsetuhoisuudesta!

Jenny Dahlberg - Sopivasti lihava

Otava, 2005
157 sivua

Tämä ja tuo edellinen Härkösen kirja ovat Ainon yöpöydältä napattuja kirjoja, joita luin koska ne olivat ohuita ja äkkiseltään siinä. Tosiaan en olisi tarttunut tähän kirjaan ehkä muuten. Dahlberg kirjoittaa sarkastisesti omasta painostaan ja vastoinkäymisistään ylipainon takia. Kirja on ajoittain ahdistava. Miksi hitossa ihmisen täytyy puhua noin rumasti itsestään ja ystävästään Lindasta? (Tämän kirjan jälkeen tuli olo, että jatkossa kyllä valikoin vähän sitä mitä luen)

Aluksi siis olin hyvin negatiivinen tämän suhteen. Sopivasti lihavassa Dahlberg kertoo kuinka hänen rintojensa alle hän saa piilotettua coca-cola-tölkin ja kuinka hän saa happivajeen kumartuessaan sitomaan kengännauhoja. Teos on lähes inhorealistinen. Mutta ehkä teoksen voima piileekin siinä. Dahlberg avaa lukijoille maailman, jota jotkut eivät välttämättä edes tienneet oleman olemassa. Hän kertoo siitä, kuinka tuoli menee rikki hänen istuuduttuaan siihen. Ilkikurista, ivallista, halventavaa tekstiä omaa itseä kohtaan. Mutta silti niin ihailtavan rehellistä.

Toisaalta lopussa aloin pitää kirjasta. Se tuo esille vallankumouksellisesti kaikkea sitä, miltä nykyinen kulttuuri haluaa sulkea silmänsä. Dahlberg on varmasti 2000-luvun läskiaktivisti, jota tunnetummat läskiaktivistibloggarit siteeraisivat, jos (en tiedä) kirjaa olisi käännetty englanniksi. Hän tuo rehellisesti esille kaiken omasta kehollisuudestaan, mikä on äärimmäisen rohkeaa tällaisena aikana, jolloin kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

+