David Klass - Ette te minua tunne

Otava, 2002
sivuja 253

Ette te minua tunne on raju kertomus 14-vuotiaasta pojasta, jonka elämä täyttyy mitä traagisimmista tapahtumien sarjoista. Hänen ihmissuhdeasiansa eivät mene putkeen, ajoittain tilanne kärjistyy "sotatilaksi" ja ihmissuhdeongelmat paisuu lähes koulukiusaamiseksi. Hänen äitinsä tapaa miehen, jolla on hämärä bisneksiä ja into hakata. Tämä mies pahoinpitelee päähenkilöä rajuin, todella rajuin ottein. Päähenkilö on kamalassa umpikujassa ja tämä on yksi ahdistavimmista nuortenkirjoista.

En todella tiedä, onko tämä kirja edes tarkoitettu nuorille, rankkuuden takia mutta myös kirjailija viljelee kummallisia sivistyssanoja sinne tänne ja toteaa, ettei päähenkilökään ole aivan varma, mitä ne tarkoittavat.

Joskus nuorempana luin tämän myös ja pidin tästä. Mulla oli jotenkin suuret odotukset tämän suhteen, mutta tämä kirja meni vaan ahdistavuuden puolelle, vaikka todettakoon, että on lopussa joitakin toivon murusia kaiken rajun väkivallan jälkeen. Hyvä kuvaus siitä, kuinka ahdistavaa nuoren elämä voi olla. Ja teos kuvaa myös hyvin, kuinka tärkeää on, että ympärillä on aikuisia, jotka pitävät silmät auki.

+

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Anja Snellman - Aura

Otava, 2000
144 sivua

Aura on kaunis, herkkä ja taiteellinen kuvaus naisesta, joka haluaisi yli kaiken olla runoilija. Kukkasia, valoa, hämyä ja syöpä. Aura kuolee 40-vuoden iässä ja testamenttaa kaikki teoksensa hänen mentorilleen. Auraa kuvaa kirjassa niin hänen mentorinsa kuin myös hänen puolisonsa Heidi. Hämmentävä ja sekava teos.

Kertojan vaihtelu aiheuttaa sekavuutta, eikä kirjassa ole helppoa pysyä mukana. Kenen perheestä puhutaan missäkin vaiheessa? Kuka nyt Auraa muistelee, Aura itse, Heidi vai pääsääntöisesti varsin persoonattomana pysyttelevä kertoja, mentori? Kenen tunne on missäkin? Tämä ajoittain on todella rasittavaa, ja haluaisin vain saada selkyyttä tähän kaikkeen. Tässä mielestäni ei Snellman ole onnistunut tämän kirjan kanssa.

Huolimatta tästä kirjassa on kaunista kuvailua ja maalailevia kielikuvia, runollisia ilmaisuja kun kerta runoilijasta on kyse. Täytyy ehdottomasti ihailla Snellmanin kykyä heittäytyä toisesta hetkestä toiseen. Äiti ja koira oli kirja tieteentekijöistä ja maailmankuva oli sen mukainen, puhetavat ja kaikki. Tämä taas on aivan erilainen, herkkä.

+

Niina Repo - Pimeä huone

WSOY, 1993
sivuja 146

Jälleen yksi "erilainen" kertomus teini-ikäisestä tytöstä, pojasta ja kaikesta siitä elämisen vaikeudesta. Pimeä huone kertoo Raakkelista, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kirjassa ei edes selviä, mikä on totta ja mikä valetta. Loppuun saakka kirja on yhtä epäselkeää pohdintaa, muistelua, unta, ajatuksia. Itsemurha on tässäkin kirjassa läsnä. 

Repo käy kirjassaan läpi perusteinidraama-aiheet. Kokemattomuus, sitten seksi, baarit, alkoholi, suutelu, kuolema, pelko, koulukiusaaminen, poikaystävät, haaveet, kuvitelmat, sisarukset ja kahakat, uudelleen ja uudelleen seksi, sitten lopuksi tietysti abortti, syömishäiriö ja kuolema.

Repo tekee kirjasta moniuloitteisen sekottamalla pakkaa niin, ettei lukija kykene pysymään perässä mikä on totta ja mikä ei. Loppujen lopuksi sekin on vain todella ärsyttävää ja koko tarina tuntuu epätodelliselta. Parempiakin kirjoja on näistä aiheista kirjoitettu.

Nopeastiluettava. Mielenkiintoista se, että tarinaa tarkasteltiin Raakkelin itsensä, hänen muistiinpanojensa sekä Ristianin näkökulmasta. Mutta loppujen lopuksi vain vaikeaselkoinen ja turhauttava. Toisaalta luin tämän kirjan yhdessä päivässä, eli jotain koukuttavaa tässä siitä huolimatta oli.

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa, valoa, valoa

Karisto, 2011
175 sivua

Valoa valoa valoa on kirja kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä, rakkaudesta, kuolemasta ja Tshernobylista. Valoa valoa valoa kertoo pienen hetken elämästä ennen itsemurhaa. En osaa oikein sanoa kirjasta mitään, olen niin hämmentynyt. Kirjan kaksi päähenkilöä kertoja Mariia ja pian kuoleva Mimi ovat herttainen pari. Huotarinen osaa välittää tunnelmia tekstissään todella taitavasti. Puhuttaessa kuumista kesäpäivistä rannalla, homeisesta pukukopista ja vähän pelottavasta ullakosta, kaikki sujuu niin hyvin, niin sulavasti.

Ainoa asia, jota en voinut tässä kirjassa sietää oli se metatekstin määrä. Paljon tekstiä siitä, kuinka Mariia Ovaskainen, eli juuri tuo päähenkilö, kirjoittaa tätä kirjaa. Kuinka Mariia ei ole oikea kirjailija, vaan hänen nyt vain täytyy kertoa tämäkin tarina. Hyvät lukijat! -välihuomautukset ovat myös todella rasittavia. Lisäksi se, että tekstissä on paljon tekstiä siitä, mitä kirjoituskurssilla kirjoittamisesta on opetettu.

Sinänsä ihan ymmärrettävää, että teos esittää 14-vuotiaan tytön päiväkirjaa, mutta ehkä se kaikki syö vähän tuolta loistavalta kerronnalta. Tunnelmat saa aikaan kylmiä väreitä. Henkilöt ovat vahvoja ja ihailtavia. Tarinaan haluaa uppoutua. Tavallaan sitä jopa toivoo, että olisi taas 14-vuotias ja ihastuksissaan. Tarina on kaunis ja samalla julma.

Se, että kirjassa käsitellään tyttörakkauden, kuoleman ja teini-iän lisäksi myös Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta tekee tästä kirjasta aavistuksen verran paremman. Tämä kirja ei jää vaan kahden teinin nysväämiseksi vaan tähän on yhdistetty jotain muutakin, isoa ja vakavaa. Tällaista asiaa ei ole sivuutettu. Toisaalta kirjassa hieman häiritsee se, että Mariia Ovaskainen kirjoittaa vuodesta 1986 2000-luvun lukijoille ja sanoo sen suoraan. Minusta se on aika tarpeetonta. Tuollaisia pieniä kirjallisia kohtia kun olisi jättänyt pois, niin teos olisi ollut erittäin hyvä kaikin puolin.

Tämä kirja panee välttämättä pohtimaan sitä, miten olisi nuorempana, vaikkapa juuri 14-vuotiaana suhtautunut tähän kirjaan. Olisinko pitänyt? Olisinko kadehtinut sitä kaunista tunnelmaa, sitä valoa valoa valoa? Joka tapauksessa, varmasti olisin pitänyt teoksesta ainakin saman verran kuin nyt. Luultavasti jopa enemmän. Samalla kuitenkin herää kysymys, että onko tämä todella nuorten kirja? Varsin ahdistava sellaiseksi, vaikka kertookin tärkeistä aiheista.

Anja Snellman - Äiti ja koira

Otava, 2003
270 sivua

Äiti ja koira on Snellmanin tuotoksista sitä keskivertoa, ainakin näin tuoreena Snellman-fanina katsottuna. Äiti ja koira kertoo tarinan keski-ikäisestä naisesta, joka pohtii uudelleen suhdettaan itseensä ja ympäröivään maailmaan. Teoksen kantava teema tiivistyy kysymykseen, saako naisella olla itseään nuorempi mies! Tämä teos on vuodelta 2003 ja jotenkin siitä huokuu menneiden vuosikymmeninen tuoksu. Itse olin varsin nuori (10 vuotta) tuolloin vuonna 2003, joten en osaa antaa syväluotavaa analyysia ajankohdan ilmapiiristä. Mutta kuitenkin hyvin voin uskoa, kuinka paheksuttavaa on ollut, jos nainen onkin erilainen kun on totuttu.

Varmastikaan vuonna 2003 ei vielä ollut höpötystä puumanaisista, joista puhuttaessa naisille avautui uusia mahdollisuuksia olla sellainen kun on. Kirjassa käytiin läpi varsin kärkkäästi läpi, miten siihen sitten suhtaudutaan, jos naisella on nuorempi mies. Ex-mies ja lapset huolestuvat ja yrittävät kääntää äidin pään. Kun mikään huolestunut puhe ei toimi, kiristys on seuraava askel.

Kuten jo mainittua Äiti ja koira ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, tosin nopealukuinen kyllä. Aihe on tärkeä, mutta jostain syystä kirjasta tulee vain etäinen olo. Snellman ei onnistu tuottamaan sellaista oloa, että vaikka olen nainen voin tehdä mitä vain ja varsinkin kaiken sen saman mitä mieskin! Tai siis huolimatta sanomasta ja siitä, että päähenkilö on oma itsensä kaikesta huolimatta, kirjasta ei välity suurta tunnepurkausta tai tukea millekään muulle kuin tyhjälle pilvissä leijumiselle.

Siitä kun luin kirjan on vähän jo aikaa, mutta tällaisia ajatuksia noin päällimmäisenä.

Tapani Kilpeläinen - Itsemurhan filosofia

"Yksilötasolla kansanterveydelliset huolet ovat kansalaisten moraalista ohjailua." 

"Liioiteltu huomio tervyettä kohtaan kertoo siitä, että elämän sisältö on kadonnut. Kun elämän sisältönä on elossa pysyminen, uhkaa mielekkyyden katoaminen."

"Ajatus terveestä, pitkästä elämästä on pohijimmiltaan nihilistinen, koska terveysprojekti pyrkii poistamaan elämäst kaiken sen, mikä voi uhata sen terveyttä tai pituutta."

"Jos elämällä ei ole muuta tarjottavaa kuin pituus, kuolema on yhtä kelpo ratkaisu kuin elämä."

"Elämän itseisarvon korostaminen lisää punnuksia kuoleman vaakakuppiin, sillä mitä itseisarvoisemmaksi elämä muuttuu, sitä vähemmän sillä on arvoa."

"Nadine Heinkel katsoo, että Schopenhauerin ajattelu tarjoaa analogian nykykulttuurissa näkyvälle itsetuhoisuuden ja itsensä toteuttamisen jännitteelle: itsemurhaaja haluaa elää, mutta sen vuoksi tuhoaa ruumiinsa."

"Itsemurhan tehneestä voidaan sanoa, että hänen olisi kannattanut odottaa ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä kuolemaan ehtii aina."

"Échec im Leben (epäonnistuminen elämässä) on väliaikaista, mutta échec des Lebens (elämän epäonnistuminen) merkitsee itsemurhaa."

> Rationaalisuuden määrittely sosiaalisesti, sivu 150

"Terveet" eivät ole itsetuhoisia eli "päätellään, ettei itsemurhaan valmiin maailmankuva voi perustua tosiasioihin", vaikka kuitenkaan maailmankuvan pätevyyttä ei voida perustella sosiaalisesti.

"John Donnelly on käyttänyt samantapaista huomiota perustellessaan väitettä, jonka mukaan itsemurha ei voi olla rationaalinen ratkaisu: on mieletöntä valita ei-mikään mieluummin kuin jokin, koska ei-mikään ei voi olla kenellekään parempi kuin jokin olemisen tila. Donnellyn mukaan ajatus paljastaa kategoriavirheen: jos ajattelen, että minun olisi parempi olla kuollut, en ota huomioon, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään."minua", jolle kuolleena oleminen olisi parempi."

"Määrätyyppistä terveyspuhetta kuullessaan ajattelee, että ihmiset eläisivät ikuisesti, jos he pitäisivät aktiivisesti huolta terveydestään. Itsemurhan ajatus rikkoo sekä teknistyneeseen ihmiskuvaan liittyvän kuolemattomuuden fantiasian että biopoliittien hallinnan. Itsemurhan ajatteleminen ja suunnitteleminen pakottaa luomaan omakohtaisen suhteen kuolemaan."

"Kun puhutaan yksilön mielenterveysongelmista tai itsetuhoisuudesta, ollaan samalla puhumatta jostakin muusta."

"Itsemurhaajaa pidetään helposti heikkona, ja siksi häntä on vaikea ajatella vallankäyttäjäksi. Mutta itsemurhaaja ottaa kuolemansa oman toimintansa kohteeksi. Siksi itsemurhasyitä tarkastellessa on otettava huomioon myös se, että ympäröivän maailman epäkelpoisuus voi olla syy surmata itsensä."

Itsemurhan filosofia on todella mielenkiintoinen kirja jokaiselle, joka on kiinnostunut elämästä, kuolemisesta ja olemisesta sekä olemattomuudesta. Eli toisin sanoen jokaisen kannattaisi lukea se. Ajoittain se on rankka, mutta suurimmalta osin se on rauhoittava, miellyttävä, avartava ja oivaltava. Kirjassa on äärimmäisen paljon hyviä pointteja, eikä kirja ota suoraan kantaa onko itsemurha oikein vai väärin. Lisäksi se ei mitenkään ole itsemurhamyönteinen, vaan todella mielenkiintoista pohdintaa, nimenomaan itsemurhan filosofiaa.

Ja tosiaan, vaikka tällaista luen ja tästä pidän, tämä ei ole merkki itsetuhoisuudesta!

Jenny Dahlberg - Sopivasti lihava

Otava, 2005
157 sivua

Tämä ja tuo edellinen Härkösen kirja ovat Ainon yöpöydältä napattuja kirjoja, joita luin koska ne olivat ohuita ja äkkiseltään siinä. Tosiaan en olisi tarttunut tähän kirjaan ehkä muuten. Dahlberg kirjoittaa sarkastisesti omasta painostaan ja vastoinkäymisistään ylipainon takia. Kirja on ajoittain ahdistava. Miksi hitossa ihmisen täytyy puhua noin rumasti itsestään ja ystävästään Lindasta? (Tämän kirjan jälkeen tuli olo, että jatkossa kyllä valikoin vähän sitä mitä luen)

Aluksi siis olin hyvin negatiivinen tämän suhteen. Sopivasti lihavassa Dahlberg kertoo kuinka hänen rintojensa alle hän saa piilotettua coca-cola-tölkin ja kuinka hän saa happivajeen kumartuessaan sitomaan kengännauhoja. Teos on lähes inhorealistinen. Mutta ehkä teoksen voima piileekin siinä. Dahlberg avaa lukijoille maailman, jota jotkut eivät välttämättä edes tienneet oleman olemassa. Hän kertoo siitä, kuinka tuoli menee rikki hänen istuuduttuaan siihen. Ilkikurista, ivallista, halventavaa tekstiä omaa itseä kohtaan. Mutta silti niin ihailtavan rehellistä.

Toisaalta lopussa aloin pitää kirjasta. Se tuo esille vallankumouksellisesti kaikkea sitä, miltä nykyinen kulttuuri haluaa sulkea silmänsä. Dahlberg on varmasti 2000-luvun läskiaktivisti, jota tunnetummat läskiaktivistibloggarit siteeraisivat, jos (en tiedä) kirjaa olisi käännetty englanniksi. Hän tuo rehellisesti esille kaiken omasta kehollisuudestaan, mikä on äärimmäisen rohkeaa tällaisena aikana, jolloin kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

+

Anna-Leena Härkönen - Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Otava, 2005
sivuja 141

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää 19 tekstiä, jotka on julkaistu Imagessa vuosina 1996-1999. Aiheet heittelevät meikeistä, painosta aina tiedon kautta seksiin ja kekseihin. Olen lukenut tämän kirjan aikaisemminkin, mutta en vain muistanut sitä. Luulin aloittaneeni kirjan joskus aikaisemmin, mutta kappas vain, olinkin lukenut sen kokonaan. Muistelen, että ensimmäisellä lukukerralla pidin tästä. Ainakin enemmän kuin nyt.

Härkönen yrittää olla napakka ja hauska. Hän kärjistää ja käyttää muitakin retorisia keinoja, mutta muhun ne eivät vain iske. Näen Härkösen ennen kaikkea vakavana ja voimakkaana kirjailijana, jonka kirjoissa toinen maailma, toisen ihmisen arki laskeutuu minun ympärilleni. Härkönen tuo esimerkiksi Ei kiitos -kirjassa sekä Loppuunkäsitellyssä hurjan toden makuisen elämän suoraan minun silmilleni, mun oman kokemusmaailmani päälle. Tämän kaiken lukeneena ja kokeneena tämä Kauhun tasapaino tuntui todella tympäisevältä, teennäiseltä ja muoviselta.

En vain voi olla vertaamatta tätä teosta Härkösen muihin teoksiin, vaikka tämä onkin jotain aivan muuta. Haluan uppoutua johonkin kokonaan, haluan kokea tuskallisetkin tunteet yhdessä Härkösen päähenkilöiden kanssa. En halua kuulla, mitä Härkösen (kuvitteelliselle tai ei) ystävälle on tapahtunut baarissa ja mitä hän on oivaltanut ollessaan lenkillä Kaivopuistossa. Se tuntuu niin merkityksettömältä Härkösen voimakkaiden kirjojen jälkeen.

Olihan tässä pari ihan hauskaa ja oivaltavaa tekstiä, muun muassa miehenä olemisen vaikeudesta. Yksi kirjoitus on vain erään baarimiehen monologi ja se on kovin koskettava. Miten olla mies, jotta olisi mies, joka kelpaisi naisillekin. Toki oli avartavaa kuulla humoristisesti kirjoitettu teksti Härkösen pienikokoisuudesta, että mitä ongelmia se on aiheuttanut hänen elämänsä varrella. 

+

Anne-Sophie Brasme - Henkäys

Like, 2003
sivuja 141
suomentanut Minna-Maaria Koponen

Henkäys kertoo nuoren Charlénen tarinan, jossa hän eksyy itseensä, antaa hulluudelle ja pakkomielteelleen vallan. Charléne tappaa ystävänsä. Kaikki 141 sivua on täynnä kaunista kieltä, pehmeää puhetta huimauksesta ja jotain sellaista, mitä takakannessa sanotaan "mestarilliseksi sielun kuvailuksi". 

Brasme kieltämättä kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa niin kauniisti, että jossain kohtaa se alkaa jo ärsyttää. Mietin monesti, että mitä on se todellinen ihmisruumiissa olemisen kuvailu ja mitä se ei ole. En itse ainakaan tunne mitään kirjan kuvailemia tuntemuksia, esimerkiksi onnen tunne tai juuri tuo niin monesti mainittu huimaamisen tunne, lainkaan niin kuin ne annetaan ymmärtää. Ehkä olen vain tottunut liian karuun kieleen ja inhorealismi on vallannut mieleni.

Henkäys on taiteellinen välipala, joka tarrautuu kurkkuun. Kuitenkaan tästä huolimatta kirjan voi ohittaa heti, kun sen on saanut nieltyä. Brasme tosiaan osaa kertoa nuorten tyttöjen välisistä ihmissuhdekriiseistä, mutta uudelleen en aio tätä kirjaa lukea, enkä varmaan edes kirjahyllyssäni sen kauempaa säilyttää.

+

Tuula-Liina Varis - Vaimoni

WSOY, 2004
357 sivua

Vaimoni on raju. Se on kirja nykypäivän turhamaisuudesta, toimittajan ammatista, ylipainosta, ideologisesta petturuudesta, oman itsensä myymisestä lehdistölle, kostosta, nuoruudesta, masennuksesta, lapsen menetyksestä, läheisriippuvaisuudesta, narsismista, sovinismista ja feminismistäkin, naiskuvasta ja ennen kaikkea avioliitosta, joka valuu viemäristä alas.

Kaikki on kai siinä. Vaimoni-teoksessa on toimittajamies, joka on ennen ollut periaatteen mies, sosialisti. Vaimo on paremmasta perheestä, ja hänelle politiikka ja luomu ovat vain valinta, eivät välttämättömyys. He saavat vammaisen lapsen, jonka kuoltua vaimo masentuu. Masentuu, syö, lihoo ja sitten katoaa. Mies kertoo heidän tarinansa kuvottavasti, puistattavasti ja jopa inhorealistisesti.

Teos kuitenkin päättyy oudolla tavalla. Tämä kirja on vähän kuin Johanna Sinisalon Lasisilmä. Tarinan kerronta on loistavaa, oivaltavaa, koukuttavaa ja jotakin aivan erilaista mitä on aikaisemmin lukenut. Kaikki vaihtoehdot käydään läpi. Mitään ei aavista, mitään lopun tapaista ei osaa nähdä. Sitten kaikki muuttuu ihmeelliseksi ja katoaa johonkin rajalle, outouksiin.

Pidin kirjasta, vaikka sitä oli hirveää lukea. Tuula-Liina Varis on oivaltava kirjoittaja, joka osaa toden totta kirjoittaa ja rakentaa tarinan. Hän on tavoittanut tekstissään jonkun tietyn melankolian ja karun mielenmaiseman, josta on vaikea päästä eroon.

Täytyy myös todeta kliseisesti, että kirja tempaisi mukanaan. Luin huimat 330 sivua kahdessa päivässä, hups vain.

+

Ville Hytönen (toim) - Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Teokseen on kerätty eri kirjoittajien pohdintoja henkilöstä ja ilmiöstä nimeltä Halla-aho. Kirjoittajia on laidasta laitaan; Arja Alho, Mike Pohjola, Timo Hännikäinen, Jukka Mallinen, Sirpa Pietikäinen, Katja Kettu, Husein Muhammed, J. Sakari Hankamäki ja Jussi K. Niemelä. Kirja on äärimmäsen mielenkiintoinen. Yksittäisten kirjoittajien tekstien taso vaihtelee lievästi, mutta teos on hyvin kiehtova, kun se tarjoaa samalla vastakkaisia näkemyksiä. Timo Hännikäinen ja J. Sakari Hankamäki kirjoittavat selkeästi maahanmuuttokriittisyyden puolesta, ja harvoin on lukenut mitään näin jännittävää ja ihmeellistä. 

Hyvin olisin voinut kuvitella koko kirjan olevan vain pelkkää Halla-ahon mustamaalaamista ja toisen puolen äänen hiljentämistä. Mutta ei! Lähtökohtaisesti täytyy sanoa, että vastustan maahanmuuttokriittisyyttä enkä voi sietää sellaisia henkilöitä kuin Halla-aho, Vihavainen ja Hännikäinen. Tämä kirja vain vahvisti entisestään minun aikaisempia näkemyksiäni juuri sillä, että kirjaan oli otettu molempia puolia. Väistämättä tosin tässä kirjassa kävi niin, että enemmistö kirjoittajista kritisoi persuja ja maahanmuuttokriittisyyttä ja he kirjoittivat ja argumentoivat niin paljon paremmin, että tuntuu käsittämättömältä, miksei tästä kirjasta ole puhuttu enemmän tai miksi tämä on jäänyt niin pimentoon. Tai yleisesti, että miten kukaan tämän kirjan luettua enää voi olla maahnamuuttokriittinen.

Vaikka kirja onkin verrattain "vanha", julkaistu neljä vuotta sitten, se on kuitenkin hyvin ajankohtainen. Käsittämättömän ajankohtainen. Tuntuu jopa, ettei tästä ole päästy eteenpäin oikein millään. Edelleen käydään samanlaista keskustelua, vaikka vuodet kuluvat. Mikään ei tunnu muuttuvan.

Jos politiikka ja nykyinen tila mietityttää, kiinnostaa, ihmetyttää tai vain vituttaa, niin kannattaa lukea tämä. Toki tämä saattaa olla hieman puolueellinen, mutta tässä on ainakin yritetty ottaa esiin molempia näkökulmia. Tämän kirjan takia olen löytänyt itseni Hommaforumilta selailemasta, että mitä ihmettä ne siellä keskustelevat nykyään.

Savukeidas, 2010
sivuja 229

Ja lopuksi vielä pari ajattelemisen arvoista sitaattia!

"Maahanmuuttajien integroitumisen vapauksiimme ja elämänlaatuumme pitäisi olla helppoa - hehän ovat tulleet tänne lisätäkseen vapauksiaan ja parantaakseen elämänlaatuaan. Jos integraatiossa on ongelmia, meidän pitää katsoa kriittisisesti omia instituutioitamme." Jukka Mallinen

"Perussuomalaiset tuttavat muottituotantona uusia verisoita vanhoista sanomisista vaihtamalla sen välittäjää. Näin syntyy harhakuva, että samoin ajattelevia ja samalla tavaslla kirjoittavia on lukemattomia." Katja Kettu

Jaycee Dugard - A Stolen Life

2009

A Stolen Life on Jaycee Dugardin muistelma 18 vuoden ajalta, jolloin hän eli kidnapattuna Phillip ja Nancy Garridon takapihalla. Kirja oli hurjin, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se oli ahdistava, pelottava ja iljettävä. Phillip nappaa 11-vuotiaan Jayceen, kun hän on matkalla kouluun. Tästä alkaa Jayceen pitkä vankilahelvetti. Phillip raiskaa lukuisin ottein Jayceen ja hän synnyttääkin Phillipille sieppausaikanaan kaksi tytärtä. En osaa sanoa tästä oikein mitään muuta kuin, että tästä kirjasta ei voinut irroittaa ennen kuin tiesi miten Jaycee pelastui.

Tämä teos antaa loistavan kuvan siitä, miten kidnapattu alkaa elää sieppaajansa valheessa, kuvitellussa elämässä ja alkaa suojella tätä. Itselle tuli mieleen, että miksi ihmeessä tämä tyttö ei nyt vain pyytänyt apua, kun hän oli käymässä jossakin tai vaikka sitten netin välityksellä. Tuntuu, ettei lukija edes osaa päästä siihen sisälle, kuinka manipuloiva tuo Phillip oli, ja kuinka hän sai pienen tytön suojelemaan itseään ja hänen tekemiään rikoksia.

Muistelma on kuin suoraan lapsuuteni painajaisesta. Onneksi Jaycee on pääsi kotiin, vaikkakin sitten vasta 29-vuotiaana ja kahden teini-ikäisen tyttären äitinä. Ihan mielettömän karmaiseva tarina. En osaa kieltä analysoida tässä, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut sanasta sanaan alusta loppuun englanniksi, heh. Mutta tämä kirja toi kyllä todella lähelle Jayceeta. Täytyy vain ihailla hänen selviytymistään. Kirjassa oli niin hänen valokuviaan, kuin suoria kuvia päiväkirjasta ja lainauksia sieltä. Lisäksi hän kertoi vapautumisestaan ja nykyhetkestään. Huh. Kannattaa lukea, ellei pelkää ahdistuvansa. Tämä on taas yksi niistä teoksista, jotka saa pelkäämään muita ihmisiä ja niiden kykyä tehdä uskomattoman sairaita asioita.

Kira Poutanen - Rakkautta au lait

"Nokkelasti viihdyttävää chick litiä!" 

Olen pitänyt Kira Poutasta mielenkiintoisena. Hän on kirjoittanut todella vaikuttavan, tai ainakin se vaikutti mut yläasteikäisenä, kirjan Ihana meri. Tartuin tähänkin kirjaan samalla asenteella, että tämä olisi jotain todella kiinnostavaa, herättävää, havahduttavaa, ravistelevaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Rakkautta au lait kertoo 26-vuotiaasta (kyllä!) Lara Autiosta, jonka taideopinnot eivät suju Suomessa. Tähän ratkaisu on muutto Ranskaan, Nizzaan. Kaikki sujuu Lara Autiolla paremmin kuin hyvin, vanhemmilta juoksee rahaa tilille ja heti lentokoneessakin tuntematon nainen tarjoaa hänelle sampanjaa. Hän tapaa heti ensimmäisinä päivinä tulevan kämppiksensä ja saa tätä kautta töitä. Päähenkilö sählää työpaikallaan ja näin tapaa rikkaan (kaksi asuntoa ja monta huvijahtia -rikkaan) miehen, jonka kanssa hän päätyy kihloihin. Kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti. Mielestäni selitin tässä jo koko kirjan sisällön, eikä siihen ole muuta lisättävää.

Wsoy 2009
315 sivua

Lara Autio kirjoittaa kuin 13-vuotias tyttö, joka haaveilee taiteilijan urasta Ranskassa ja jolle koko maailma on vielä avoin. Hän ei ota vastuuta mistään ja silti kaikki asiat menevät aina parhain päin. Raivostuttavaa kiiltokuvamaisuutta. Missä on päähenkilön pieni rosoisuus? Missä on se pieni epäonnistuminen, käännekohta? (Takakannessa lukee "Vaikka kaikki on ihan megaihanaa (ja Charles komea jopa kuorsatessaan), kroisoksesta alkaa vähitellen paljastua outoja pikku salaisuuksia..." niin ei siinä mitään tällaista käännettä tapahdu!)

Tämä vain antaa täysin väärän kuvan maailmasta ja naisena olemisesta. Toki Lara potee ahdistusta siitä ajatuksesta, että hän saattaisi joutua Charlesin kotiäidiksi Brysseliin. Mutta siinä mielestäni kaikki. Nainen vähän kompuroi ja puhuu alusvaatteista ja hajuvesistä, samalla kun mies on antanut hänelle oman pankkikortin. Aaarg. Olen kai liian vihastuksissani tähän kirjaan, että kykenisin sanomaan mitään.

No, ehkä tämä on tarkoitettu joillekin nuoremmille lukijoille. Mutta niidenkin pitäisi saada tietää, ettei elämä oikeasti ole tuollaista. Lisäksi kirja oli hyvin epäuskottava, ei kai kukaan 26-vuotias käyttäydy kuin 15-vuotias?

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.

Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.