Tapani Kilpeläinen - Itsemurhan filosofia

"Yksilötasolla kansanterveydelliset huolet ovat kansalaisten moraalista ohjailua." 

"Liioiteltu huomio tervyettä kohtaan kertoo siitä, että elämän sisältö on kadonnut. Kun elämän sisältönä on elossa pysyminen, uhkaa mielekkyyden katoaminen."

"Ajatus terveestä, pitkästä elämästä on pohijimmiltaan nihilistinen, koska terveysprojekti pyrkii poistamaan elämäst kaiken sen, mikä voi uhata sen terveyttä tai pituutta."

"Jos elämällä ei ole muuta tarjottavaa kuin pituus, kuolema on yhtä kelpo ratkaisu kuin elämä."

"Elämän itseisarvon korostaminen lisää punnuksia kuoleman vaakakuppiin, sillä mitä itseisarvoisemmaksi elämä muuttuu, sitä vähemmän sillä on arvoa."

"Nadine Heinkel katsoo, että Schopenhauerin ajattelu tarjoaa analogian nykykulttuurissa näkyvälle itsetuhoisuuden ja itsensä toteuttamisen jännitteelle: itsemurhaaja haluaa elää, mutta sen vuoksi tuhoaa ruumiinsa."

"Itsemurhan tehneestä voidaan sanoa, että hänen olisi kannattanut odottaa ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä kuolemaan ehtii aina."

"Échec im Leben (epäonnistuminen elämässä) on väliaikaista, mutta échec des Lebens (elämän epäonnistuminen) merkitsee itsemurhaa."

> Rationaalisuuden määrittely sosiaalisesti, sivu 150

"Terveet" eivät ole itsetuhoisia eli "päätellään, ettei itsemurhaan valmiin maailmankuva voi perustua tosiasioihin", vaikka kuitenkaan maailmankuvan pätevyyttä ei voida perustella sosiaalisesti.

"John Donnelly on käyttänyt samantapaista huomiota perustellessaan väitettä, jonka mukaan itsemurha ei voi olla rationaalinen ratkaisu: on mieletöntä valita ei-mikään mieluummin kuin jokin, koska ei-mikään ei voi olla kenellekään parempi kuin jokin olemisen tila. Donnellyn mukaan ajatus paljastaa kategoriavirheen: jos ajattelen, että minun olisi parempi olla kuollut, en ota huomioon, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään."minua", jolle kuolleena oleminen olisi parempi."

"Määrätyyppistä terveyspuhetta kuullessaan ajattelee, että ihmiset eläisivät ikuisesti, jos he pitäisivät aktiivisesti huolta terveydestään. Itsemurhan ajatus rikkoo sekä teknistyneeseen ihmiskuvaan liittyvän kuolemattomuuden fantiasian että biopoliittien hallinnan. Itsemurhan ajatteleminen ja suunnitteleminen pakottaa luomaan omakohtaisen suhteen kuolemaan."

"Kun puhutaan yksilön mielenterveysongelmista tai itsetuhoisuudesta, ollaan samalla puhumatta jostakin muusta."

"Itsemurhaajaa pidetään helposti heikkona, ja siksi häntä on vaikea ajatella vallankäyttäjäksi. Mutta itsemurhaaja ottaa kuolemansa oman toimintansa kohteeksi. Siksi itsemurhasyitä tarkastellessa on otettava huomioon myös se, että ympäröivän maailman epäkelpoisuus voi olla syy surmata itsensä."

Itsemurhan filosofia on todella mielenkiintoinen kirja jokaiselle, joka on kiinnostunut elämästä, kuolemisesta ja olemisesta sekä olemattomuudesta. Eli toisin sanoen jokaisen kannattaisi lukea se. Ajoittain se on rankka, mutta suurimmalta osin se on rauhoittava, miellyttävä, avartava ja oivaltava. Kirjassa on äärimmäisen paljon hyviä pointteja, eikä kirja ota suoraan kantaa onko itsemurha oikein vai väärin. Lisäksi se ei mitenkään ole itsemurhamyönteinen, vaan todella mielenkiintoista pohdintaa, nimenomaan itsemurhan filosofiaa.

Ja tosiaan, vaikka tällaista luen ja tästä pidän, tämä ei ole merkki itsetuhoisuudesta!

Jenny Dahlberg - Sopivasti lihava

Otava, 2005
157 sivua

Tämä ja tuo edellinen Härkösen kirja ovat Ainon yöpöydältä napattuja kirjoja, joita luin koska ne olivat ohuita ja äkkiseltään siinä. Tosiaan en olisi tarttunut tähän kirjaan ehkä muuten. Dahlberg kirjoittaa sarkastisesti omasta painostaan ja vastoinkäymisistään ylipainon takia. Kirja on ajoittain ahdistava. Miksi hitossa ihmisen täytyy puhua noin rumasti itsestään ja ystävästään Lindasta? (Tämän kirjan jälkeen tuli olo, että jatkossa kyllä valikoin vähän sitä mitä luen)

Aluksi siis olin hyvin negatiivinen tämän suhteen. Sopivasti lihavassa Dahlberg kertoo kuinka hänen rintojensa alle hän saa piilotettua coca-cola-tölkin ja kuinka hän saa happivajeen kumartuessaan sitomaan kengännauhoja. Teos on lähes inhorealistinen. Mutta ehkä teoksen voima piileekin siinä. Dahlberg avaa lukijoille maailman, jota jotkut eivät välttämättä edes tienneet oleman olemassa. Hän kertoo siitä, kuinka tuoli menee rikki hänen istuuduttuaan siihen. Ilkikurista, ivallista, halventavaa tekstiä omaa itseä kohtaan. Mutta silti niin ihailtavan rehellistä.

Toisaalta lopussa aloin pitää kirjasta. Se tuo esille vallankumouksellisesti kaikkea sitä, miltä nykyinen kulttuuri haluaa sulkea silmänsä. Dahlberg on varmasti 2000-luvun läskiaktivisti, jota tunnetummat läskiaktivistibloggarit siteeraisivat, jos (en tiedä) kirjaa olisi käännetty englanniksi. Hän tuo rehellisesti esille kaiken omasta kehollisuudestaan, mikä on äärimmäisen rohkeaa tällaisena aikana, jolloin kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

+

Anna-Leena Härkönen - Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Otava, 2005
sivuja 141

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää 19 tekstiä, jotka on julkaistu Imagessa vuosina 1996-1999. Aiheet heittelevät meikeistä, painosta aina tiedon kautta seksiin ja kekseihin. Olen lukenut tämän kirjan aikaisemminkin, mutta en vain muistanut sitä. Luulin aloittaneeni kirjan joskus aikaisemmin, mutta kappas vain, olinkin lukenut sen kokonaan. Muistelen, että ensimmäisellä lukukerralla pidin tästä. Ainakin enemmän kuin nyt.

Härkönen yrittää olla napakka ja hauska. Hän kärjistää ja käyttää muitakin retorisia keinoja, mutta muhun ne eivät vain iske. Näen Härkösen ennen kaikkea vakavana ja voimakkaana kirjailijana, jonka kirjoissa toinen maailma, toisen ihmisen arki laskeutuu minun ympärilleni. Härkönen tuo esimerkiksi Ei kiitos -kirjassa sekä Loppuunkäsitellyssä hurjan toden makuisen elämän suoraan minun silmilleni, mun oman kokemusmaailmani päälle. Tämän kaiken lukeneena ja kokeneena tämä Kauhun tasapaino tuntui todella tympäisevältä, teennäiseltä ja muoviselta.

En vain voi olla vertaamatta tätä teosta Härkösen muihin teoksiin, vaikka tämä onkin jotain aivan muuta. Haluan uppoutua johonkin kokonaan, haluan kokea tuskallisetkin tunteet yhdessä Härkösen päähenkilöiden kanssa. En halua kuulla, mitä Härkösen (kuvitteelliselle tai ei) ystävälle on tapahtunut baarissa ja mitä hän on oivaltanut ollessaan lenkillä Kaivopuistossa. Se tuntuu niin merkityksettömältä Härkösen voimakkaiden kirjojen jälkeen.

Olihan tässä pari ihan hauskaa ja oivaltavaa tekstiä, muun muassa miehenä olemisen vaikeudesta. Yksi kirjoitus on vain erään baarimiehen monologi ja se on kovin koskettava. Miten olla mies, jotta olisi mies, joka kelpaisi naisillekin. Toki oli avartavaa kuulla humoristisesti kirjoitettu teksti Härkösen pienikokoisuudesta, että mitä ongelmia se on aiheuttanut hänen elämänsä varrella. 

+

Anne-Sophie Brasme - Henkäys

Like, 2003
sivuja 141
suomentanut Minna-Maaria Koponen

Henkäys kertoo nuoren Charlénen tarinan, jossa hän eksyy itseensä, antaa hulluudelle ja pakkomielteelleen vallan. Charléne tappaa ystävänsä. Kaikki 141 sivua on täynnä kaunista kieltä, pehmeää puhetta huimauksesta ja jotain sellaista, mitä takakannessa sanotaan "mestarilliseksi sielun kuvailuksi". 

Brasme kieltämättä kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa niin kauniisti, että jossain kohtaa se alkaa jo ärsyttää. Mietin monesti, että mitä on se todellinen ihmisruumiissa olemisen kuvailu ja mitä se ei ole. En itse ainakaan tunne mitään kirjan kuvailemia tuntemuksia, esimerkiksi onnen tunne tai juuri tuo niin monesti mainittu huimaamisen tunne, lainkaan niin kuin ne annetaan ymmärtää. Ehkä olen vain tottunut liian karuun kieleen ja inhorealismi on vallannut mieleni.

Henkäys on taiteellinen välipala, joka tarrautuu kurkkuun. Kuitenkaan tästä huolimatta kirjan voi ohittaa heti, kun sen on saanut nieltyä. Brasme tosiaan osaa kertoa nuorten tyttöjen välisistä ihmissuhdekriiseistä, mutta uudelleen en aio tätä kirjaa lukea, enkä varmaan edes kirjahyllyssäni sen kauempaa säilyttää.

+

Tuula-Liina Varis - Vaimoni

WSOY, 2004
357 sivua

Vaimoni on raju. Se on kirja nykypäivän turhamaisuudesta, toimittajan ammatista, ylipainosta, ideologisesta petturuudesta, oman itsensä myymisestä lehdistölle, kostosta, nuoruudesta, masennuksesta, lapsen menetyksestä, läheisriippuvaisuudesta, narsismista, sovinismista ja feminismistäkin, naiskuvasta ja ennen kaikkea avioliitosta, joka valuu viemäristä alas.

Kaikki on kai siinä. Vaimoni-teoksessa on toimittajamies, joka on ennen ollut periaatteen mies, sosialisti. Vaimo on paremmasta perheestä, ja hänelle politiikka ja luomu ovat vain valinta, eivät välttämättömyys. He saavat vammaisen lapsen, jonka kuoltua vaimo masentuu. Masentuu, syö, lihoo ja sitten katoaa. Mies kertoo heidän tarinansa kuvottavasti, puistattavasti ja jopa inhorealistisesti.

Teos kuitenkin päättyy oudolla tavalla. Tämä kirja on vähän kuin Johanna Sinisalon Lasisilmä. Tarinan kerronta on loistavaa, oivaltavaa, koukuttavaa ja jotakin aivan erilaista mitä on aikaisemmin lukenut. Kaikki vaihtoehdot käydään läpi. Mitään ei aavista, mitään lopun tapaista ei osaa nähdä. Sitten kaikki muuttuu ihmeelliseksi ja katoaa johonkin rajalle, outouksiin.

Pidin kirjasta, vaikka sitä oli hirveää lukea. Tuula-Liina Varis on oivaltava kirjoittaja, joka osaa toden totta kirjoittaa ja rakentaa tarinan. Hän on tavoittanut tekstissään jonkun tietyn melankolian ja karun mielenmaiseman, josta on vaikea päästä eroon.

Täytyy myös todeta kliseisesti, että kirja tempaisi mukanaan. Luin huimat 330 sivua kahdessa päivässä, hups vain.

+

Ville Hytönen (toim) - Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Teokseen on kerätty eri kirjoittajien pohdintoja henkilöstä ja ilmiöstä nimeltä Halla-aho. Kirjoittajia on laidasta laitaan; Arja Alho, Mike Pohjola, Timo Hännikäinen, Jukka Mallinen, Sirpa Pietikäinen, Katja Kettu, Husein Muhammed, J. Sakari Hankamäki ja Jussi K. Niemelä. Kirja on äärimmäsen mielenkiintoinen. Yksittäisten kirjoittajien tekstien taso vaihtelee lievästi, mutta teos on hyvin kiehtova, kun se tarjoaa samalla vastakkaisia näkemyksiä. Timo Hännikäinen ja J. Sakari Hankamäki kirjoittavat selkeästi maahanmuuttokriittisyyden puolesta, ja harvoin on lukenut mitään näin jännittävää ja ihmeellistä. 

Hyvin olisin voinut kuvitella koko kirjan olevan vain pelkkää Halla-ahon mustamaalaamista ja toisen puolen äänen hiljentämistä. Mutta ei! Lähtökohtaisesti täytyy sanoa, että vastustan maahanmuuttokriittisyyttä enkä voi sietää sellaisia henkilöitä kuin Halla-aho, Vihavainen ja Hännikäinen. Tämä kirja vain vahvisti entisestään minun aikaisempia näkemyksiäni juuri sillä, että kirjaan oli otettu molempia puolia. Väistämättä tosin tässä kirjassa kävi niin, että enemmistö kirjoittajista kritisoi persuja ja maahanmuuttokriittisyyttä ja he kirjoittivat ja argumentoivat niin paljon paremmin, että tuntuu käsittämättömältä, miksei tästä kirjasta ole puhuttu enemmän tai miksi tämä on jäänyt niin pimentoon. Tai yleisesti, että miten kukaan tämän kirjan luettua enää voi olla maahnamuuttokriittinen.

Vaikka kirja onkin verrattain "vanha", julkaistu neljä vuotta sitten, se on kuitenkin hyvin ajankohtainen. Käsittämättömän ajankohtainen. Tuntuu jopa, ettei tästä ole päästy eteenpäin oikein millään. Edelleen käydään samanlaista keskustelua, vaikka vuodet kuluvat. Mikään ei tunnu muuttuvan.

Jos politiikka ja nykyinen tila mietityttää, kiinnostaa, ihmetyttää tai vain vituttaa, niin kannattaa lukea tämä. Toki tämä saattaa olla hieman puolueellinen, mutta tässä on ainakin yritetty ottaa esiin molempia näkökulmia. Tämän kirjan takia olen löytänyt itseni Hommaforumilta selailemasta, että mitä ihmettä ne siellä keskustelevat nykyään.

Savukeidas, 2010
sivuja 229

Ja lopuksi vielä pari ajattelemisen arvoista sitaattia!

"Maahanmuuttajien integroitumisen vapauksiimme ja elämänlaatuumme pitäisi olla helppoa - hehän ovat tulleet tänne lisätäkseen vapauksiaan ja parantaakseen elämänlaatuaan. Jos integraatiossa on ongelmia, meidän pitää katsoa kriittisisesti omia instituutioitamme." Jukka Mallinen

"Perussuomalaiset tuttavat muottituotantona uusia verisoita vanhoista sanomisista vaihtamalla sen välittäjää. Näin syntyy harhakuva, että samoin ajattelevia ja samalla tavaslla kirjoittavia on lukemattomia." Katja Kettu

Jaycee Dugard - A Stolen Life

2009

A Stolen Life on Jaycee Dugardin muistelma 18 vuoden ajalta, jolloin hän eli kidnapattuna Phillip ja Nancy Garridon takapihalla. Kirja oli hurjin, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se oli ahdistava, pelottava ja iljettävä. Phillip nappaa 11-vuotiaan Jayceen, kun hän on matkalla kouluun. Tästä alkaa Jayceen pitkä vankilahelvetti. Phillip raiskaa lukuisin ottein Jayceen ja hän synnyttääkin Phillipille sieppausaikanaan kaksi tytärtä. En osaa sanoa tästä oikein mitään muuta kuin, että tästä kirjasta ei voinut irroittaa ennen kuin tiesi miten Jaycee pelastui.

Tämä teos antaa loistavan kuvan siitä, miten kidnapattu alkaa elää sieppaajansa valheessa, kuvitellussa elämässä ja alkaa suojella tätä. Itselle tuli mieleen, että miksi ihmeessä tämä tyttö ei nyt vain pyytänyt apua, kun hän oli käymässä jossakin tai vaikka sitten netin välityksellä. Tuntuu, ettei lukija edes osaa päästä siihen sisälle, kuinka manipuloiva tuo Phillip oli, ja kuinka hän sai pienen tytön suojelemaan itseään ja hänen tekemiään rikoksia.

Muistelma on kuin suoraan lapsuuteni painajaisesta. Onneksi Jaycee on pääsi kotiin, vaikkakin sitten vasta 29-vuotiaana ja kahden teini-ikäisen tyttären äitinä. Ihan mielettömän karmaiseva tarina. En osaa kieltä analysoida tässä, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut sanasta sanaan alusta loppuun englanniksi, heh. Mutta tämä kirja toi kyllä todella lähelle Jayceeta. Täytyy vain ihailla hänen selviytymistään. Kirjassa oli niin hänen valokuviaan, kuin suoria kuvia päiväkirjasta ja lainauksia sieltä. Lisäksi hän kertoi vapautumisestaan ja nykyhetkestään. Huh. Kannattaa lukea, ellei pelkää ahdistuvansa. Tämä on taas yksi niistä teoksista, jotka saa pelkäämään muita ihmisiä ja niiden kykyä tehdä uskomattoman sairaita asioita.

Kira Poutanen - Rakkautta au lait

"Nokkelasti viihdyttävää chick litiä!" 

Olen pitänyt Kira Poutasta mielenkiintoisena. Hän on kirjoittanut todella vaikuttavan, tai ainakin se vaikutti mut yläasteikäisenä, kirjan Ihana meri. Tartuin tähänkin kirjaan samalla asenteella, että tämä olisi jotain todella kiinnostavaa, herättävää, havahduttavaa, ravistelevaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Rakkautta au lait kertoo 26-vuotiaasta (kyllä!) Lara Autiosta, jonka taideopinnot eivät suju Suomessa. Tähän ratkaisu on muutto Ranskaan, Nizzaan. Kaikki sujuu Lara Autiolla paremmin kuin hyvin, vanhemmilta juoksee rahaa tilille ja heti lentokoneessakin tuntematon nainen tarjoaa hänelle sampanjaa. Hän tapaa heti ensimmäisinä päivinä tulevan kämppiksensä ja saa tätä kautta töitä. Päähenkilö sählää työpaikallaan ja näin tapaa rikkaan (kaksi asuntoa ja monta huvijahtia -rikkaan) miehen, jonka kanssa hän päätyy kihloihin. Kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti. Mielestäni selitin tässä jo koko kirjan sisällön, eikä siihen ole muuta lisättävää.

Wsoy 2009
315 sivua

Lara Autio kirjoittaa kuin 13-vuotias tyttö, joka haaveilee taiteilijan urasta Ranskassa ja jolle koko maailma on vielä avoin. Hän ei ota vastuuta mistään ja silti kaikki asiat menevät aina parhain päin. Raivostuttavaa kiiltokuvamaisuutta. Missä on päähenkilön pieni rosoisuus? Missä on se pieni epäonnistuminen, käännekohta? (Takakannessa lukee "Vaikka kaikki on ihan megaihanaa (ja Charles komea jopa kuorsatessaan), kroisoksesta alkaa vähitellen paljastua outoja pikku salaisuuksia..." niin ei siinä mitään tällaista käännettä tapahdu!)

Tämä vain antaa täysin väärän kuvan maailmasta ja naisena olemisesta. Toki Lara potee ahdistusta siitä ajatuksesta, että hän saattaisi joutua Charlesin kotiäidiksi Brysseliin. Mutta siinä mielestäni kaikki. Nainen vähän kompuroi ja puhuu alusvaatteista ja hajuvesistä, samalla kun mies on antanut hänelle oman pankkikortin. Aaarg. Olen kai liian vihastuksissani tähän kirjaan, että kykenisin sanomaan mitään.

No, ehkä tämä on tarkoitettu joillekin nuoremmille lukijoille. Mutta niidenkin pitäisi saada tietää, ettei elämä oikeasti ole tuollaista. Lisäksi kirja oli hyvin epäuskottava, ei kai kukaan 26-vuotias käyttäydy kuin 15-vuotias?

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.

Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.

Deborah Spungen - Nancy

Nancy kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista olen suunnitellut vuodet. Ahmin sen muutamassa päivässä ymmärtämättä, että siinä on lähemmäs 400 sivua! Kai te kaikki tiedätte Sid & Nancy -kuvion? Nancy ja Sid, Sid ja Nancy. Sex Pistols, murha ja rakkaustarina! En voi olla nyt jaarittelematta ajatuksiani ja tuntemuksia näin pidemmän kautta. Sex Pistolsia kuunnelleena ja Nancyn ja Sidin kuvia katselleena mulla oli jotenkin aivan erilainen mielikuva Nancysta. Jostain syystä olin muodostanut päässäni tietynlaisen uhrikuvan Nancysta. Näin Nancyn punkkarin uhrina, huumeiden uhrina, viattomana ja vähän onnettomana. Mutta tämän kirjan, toki onhan se vain Nancyn äidin kertomus tapahtuneesta, luettuani hämmennyin ja opin jälleen. Tämä kirja osoitti, että kuinka paljon päässäni jylläävät tietyt stereotypiat, vaikka koen olevani niistä vapaa. Hah!

Nancy on pysäyttävä kirja, hurja ja rohkea. Ehkä se hieman oli sensaatiohakuinen ja täynnä tyhjiä odotuksia luovia cliffhangereita. "En tajunnut, että kolmen vuoden päästä toivoisin hänen onnistuvan itsemurhayrityksessään", "En tiennyt, että pahin on vielä edessä", "Olimme vasta matkalla pohjalle, kunpa olisin tajunnut" ja sen sellaista. Kuitenkaan näihin ei palattu ja näitä Spungen viljeli koko kirjan ajan. Aihe on itsessään jo niin kiinnostava, ettei siihen olisi tarvittu tällaisia jenkki-saippuaooppera-salkkari-ominaisuuksia.

Toisaalta Deborah Spungen kauhistelee tyttärensä toimia ja kohtaloa, voivoivoi, mutta toisaalta ei se ole niin ihmeellistä. En nyt missään nimessä vähättele heidän perheen ongelmia enkä huumeidenkäyttöä. Vaan melkeinpä päinvastoin. Huumeidenkäyttö on aina julmaa, aina kamalaa, hirveää, vaikeaa, traagista. Ei sitä tarvitse tehostaa "voi mitä kauhuuksia", "kammosin väkivaltaa ja sitten se oli osana meidän perhettämme". Ehkä olen vain kyyninen, en tiedä. Mutta jostain syystä kirjasta paistoi amerikkalainen rahat silmissä -ajatus.

Kaikesta tästä huolimatta oli aivan uskomatonta sukeltaa Nancyn maailmaan. Se oli jäänyt hyvin ulkokohtaiseksi ja kummalliseksi omassa päässäni. Lisäksi myös Nancyn hankala käytös ja ongelmat toivat mieleeni jotain hämmentävää ja saivat ajattelemaan monia asioita, muun muassa muiden ihmisten, erityisesti perheenjäsenten, kohtelemista. Teoksesta heijastui kyllä Deborahin äidinrakkaus tytärtään kohtaan, hän ei kamalimpikaan hetkinä hylännyt tytärtään tai lakannut rakastamasta häntä. Tämä jotenkin auttoi itseäni ylittämään oman kokemusmaailmani ja miettimään, miltä tuntuisi jos olisi lapsi, joka olisi käyttäytynyt kuin minä teini-iässä.

Plussaa kirjalle on ehdottomasti se, että siinä kuljetaan koko Nancyn elämä alusta loppuun. Tietysti välillä jään miettimään, että miten Deborah on saattanut muistaa sanatarkasti joitakin keskusteluja, joita hän on käynyt tyttärensä ollessa sylivauva. Se tekee siitä hieman epätodellisen tuntuisen. Mutta on kuitenkin kiinnostavaa kulkea ajassa näin ja tällaista toivoisin voivani lukea lisää.

Nancy oli todella kiinnostava persoona jo ihan sellaisenaan kuin hänen äitinsä hänet kuvaili kaikkine kamaline huumeidenkäyttöineen ja kohtauksineen. Jäin miettimään, että hitto, Deborah Spungen edelleen elää (according to wikipedia) ja Nancykin saattaisi elää. Millainen Nancy olisi nyt? Millainen olisi Sex Pistols? Olisiko tätä tarinaa ollenkaan? Miten paljon hohtoa katoaa ihmisestä, kun hän ei kuolekaan nuorena?

(Tässä kohtaa on pakko sanoa, joskus aina mietin Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä, heidän ystävyyttä, kuolemaa ja kuoleman jälkeistä mainetta tai kunniaa. Ainakin henkkoht ihailen suuresti Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä en niinkään. Toisaalta luen Saarikosken runoja ja suomennoksia ja Klingestä en tiedä juuri mitään. Omat saavutukset joo, mut mites se kuolema? Tuntuisi oudolta ajatella, että Saarikoski eläisi, mutta ei ole lainkaan outoa, että Klinge elää. Heh, en tiedä.)

(Olen tehnyt kaksi viikkoa ihan hirmuisen paljon koulutöitä yhdeksästä kuuteen joka päivä koulussa, joten alan olla aika sekava. Siksi ehkä tämä purkaus ja ihme pohdinta, jota saatan hävetä jälkeen päin.)

PS. Nancyn on suomentanut Anna Salo ja hän on epäonnistunut käännöstyössään erittäin loistavasti. Surkeita ilmauksia, nimet on kirjoitettu paikoin väärin. Tämä aivan onneton suomennos kerta kaikkiaan pilaa kirjasta nauttimisen ja lukuflow'n.

Julia Bell - Ahmatti

Signal, 2003
sivuja 250

Ahmatti on teos syömishäiriöstä, rapistuvasta sairaudentunnosta, hirmuäidistä, kamalasta yläasteajasta, kurjista koulukavereista, suklaasta, sipseistä ja oksentamisesta. Olen lukenut tämän kirjan joskus nuorempana, ja kun näin tämän kirjan kirpparilla, en voinut olla ostamatta tätä! Tämä ei ollut enää niin pysäyttävä eikä tyrmäävän hyvä kuin joskus nuorempana. Tarina kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, Carmenista, joka elää tavallista elämäänsä välinpitämättömän isän ja sairaan äitinsä kanssa.

Carmenin äiti Maria päättää ottaa eron miehestään Brianista, joka puuttuu liikaa hänen ja hänen tyttärensä yhteiseen laihdutuskuuriin. He palaavat Marian kotiseuduille, isovanhempien ja siskon luo. Marian ja hänen siskonsa Lisan välit ovat menneet huonoiksi jo vuosia sitten. Syy kerrotaan vasta lopussa ja tämä koko kuvio alkaa ärsyttämään aivan todella paljon.

Aluksi Carmen on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta hänen äitinsä sairas anoreksinen maailmankuva pilaa pian hänenkin mielensä. Maria jatkuvasti huomauttelee lapselleen omista että hänen kiloista, ruuista, ulkomuodosta, vaatteista, syömisestä. Ei mene kauaa, kun Carmenkin jo löytää itsensä laihdutuskierteestä, ahmimasta ja oksentamasta.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin selvästi nuorten kirja. Ahmatti ei ole teennäinen, vaikka se onkin vähän yksinkertainen. Uskottava, vaikka rankka. Ei tosin silti parhaimpia kirjoja syömishäiriöstä.

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua

Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

Jenni Mäenpää - Muokkausta ja manipulaatiota

Tämä kuuluu siispä koulukirjakategoriaan, vaikka onkin varsin mielenkiintoinen! Erittäin hyvä ja kiinnostava tutkimus kuvanmuokkauksesta ja toimittajien, graafikoiden sekä lehtikuvaajien mielipiteistä. Kiinnostavasti oli koottu mielipiteitä niin sanomalehden kuin aikakauslehdenkin puolelta. 

Kannattaa perehtyä, jos vain nää kiinnostaa! Mutta toisaalta, hyvin tavanomainen tutkimus, eli ei mitään erityisen jännittävää luettavaa, sinänsä.  Itse luen kyseisen kirjan siispä kuvajournalismin kurssia varten. Ehkä en olisi muuten tullut lukeneeksi tätä niin perin pohjaisesti, kun hyvin pitkälti vain tutkimustulosten esittelyä.

Sivuja 168. Julkaistu vuonna 2008.

Katja Myllyviita - Loistavaa

Aaron ja Asta. Aaron ja Asta. Huumeet ja seksi. Rähjäinen kommuunielämä, bileitä, sekavia suhteita ja elämän rapistumista. Kirja on pitkälti sitä. En oikein keksi mitään sanottavaa. Kirja on nopealukuinen ja ajoittain ihan viihdyttävä. Asta opiskelee psykologiaa ja pyrkii pelastamaan ainakin muita, jos ei sitten itseään pystykään auttamaan. Aaron on sädehtivä kiiltokuva, jota kaikki ihailevat ja joka on tosi cool.

Asta tarrautuu Aaroniin ja siitä on varsin rasittavaa lukea. Tarinan tekee mielenkiintoiseksi Astan ja hänen äitinsä hurjan vaikea suhde, joka saa minutkin haukkomaan henkeäni. Järkyttäviä sanoja äidiltä tyttärelle. Eikä ihmekään, että tytär on hukassa joutuessaan elämään niinkin monta vuotta sellaisen ihmisen kanssa. Astan äiti esitetään rosoisena, epätasapainoisena, rääväsuisena, yliherkkänä ja vaikeana tapauksena. Asta taas on kiltti, liiankin.

Tarinan toiseksi kiinnostavin sivuraide on Aaronin veljen, Joonatanin elämä ja sen traagisuus. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain nopeasti ja helposti ja jos tykkää lukea +20-vuotiaiden teiniräpellystä ja keikkumista elämän ja itse rakennetun rappion välimaastossa.

Marie Darrieussecq - Sikatotta

Marie Darrieussecqin teos Sikatotta kertoo raastavan metamorfoosin ja sitoo sen yhteiskunnalliseen rappioon. Naiseus, metamorfoosi, miehet, valta ja dystopia. Siispä, vau. Sikatotta aloittaa viattomasti ja lukija, ainakin minä, elän pitkään illuusiossa, että kirja kertoo siitä, kuinka pinnallinen nainen päätyy kemikaliokauppaan töihin, myy naisille kosmetiikkaa ja miehille muita palveluja ja kaiken tämän jälkeen pikku hiljaa alkaa muuttaa muotoaan naisesta siaksi. Luulin, että tämä on vain jokin näpäytys turhamaisuudelle, mutta ei! Tämä piti sisällään kaikkea muutakin.

Kirjaa kirjoittaa siaksi jo hyvin pitkälle muuttunut nainen, jolla hädin tuskin pysyy kynä enää kädessä kiinni ja sanat päässä. Hän kirjoittaa viattomasti, jollain tapaa huolemattomastikin. Kappas, yhtäkkiä hän päätyykin tekemään likaisia asioita miehille ja silti hän ottaa kaiken niin välinpitämättömästi. Ajoittain tämä kerrontatapa "päädyinpä pidätetyksi ja hullujen huoneelle" luo tarinaan inhottavan liiallisen liioittelun maun, vaikka toisaalta koko tarina on absurdi.

Seuraavaksi huomaan suhtautuvani naiseen säälien. Häntä on käytetty hyväksi, hän  on ollut tarpeellinen niin kauan kuin vain on ollut hyödyksi kemikaliokaupalle ja miehelleen. Sitten hän saa lähteä ja hän ei merkkaa enää kellekään yhtään mitään. Hän ei merkitse edes itselleen mitään. Hän suhtautuu raivostuttavan huolehttomasti tai välinpitämättömästi ja sinisilmäisesti kaikkeen mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänelle tehdään.

kuva lainattu luvalla
Päiväni ovat luetut -blogista :-)

Kun tarina kulkee eteenpäin paljastuukin jo kirjan yhteiskunnallinen funktio, jos näin voi ilmaista. Maailma on mullistunut ja kaikesta kauheudesta päähenkilö ei onneksi joudu todistamaan, hän on nimittäin ollut viemäreissä ja muissa piilopaikoissaan omissa maailmoissaan. Valta on kaantunut muutamien tiettyjen miesten syliin ja kukaan ei tunnu olevan turvassa. Maailma on muuttunut niin välinpitämättömäksi, että oksettaa.

Loppu on surullinen.

Mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu hyvin. Absurdi ja ahdistava. Ei kuitenkaan päässyt lempikirjojeni joukkoon, vaikka tämä onkin erilainen yhteiskunnallisesti vaikuttava kirja. Ehkä luen tämän vielä jossain vaiheessa uudelleen. Helppolukuinen. Inhorealistinen, kuvottavia kohtauksia.