Pekka Hiltunen - ISO

WSOY, 2013
sivuja 414

"Minun teki mieli nousta ylös ja sanoa Erikille (painonhallintaryhmän vetäjä/terveydenhoitoalan ihminen), että älä opeta meitä, älä päätä puolestamme. älä erehdy pitämään meitä suurina, harhautuneina lapsina. Emme me olleet vain kokomme. Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa." s. 180

"'Oletko Erik koskaan miettinyt, että mitä jos maailmassa onkin tarkoitettu olevan myös lihavia?- kysyin. "Että jos se onkin lopulta ihan ok, että osa meistä vain on paljon isompia kuin muut, ja me voitaisiin kaikki suhtautua siihen ihan rauhassa." s. 256

Kuten useimmat kirjablogimaailmaa seuraavat tietävät, että moni bloggaaja on lukenut Hiltusen teoksen ISO, joka kertoo 37-vuotiaasta Annista, joka on lukuina 168cm ja 138kg. Anni on iso ja terve, ja hän joutuu kamppailemaan suuresti ulkomaailman paineita ja ihmisten ilkeyttä vastaan. Lihava nainen herättää tunteita ja ajatuksia niin kadulla kuin terveydenhoitopuolellakin. 

Täytyy sanoa, että luin tämän kirjan jo viime viikolla, mutta tästä kirjasta oli äärimmäisen vaikea kirjoittaa. Tämä herätti hurjasti tunteita ja paikoin itketti. Lukukokemus oli ajoittain kivinenkin tie. Jokaisen on varmasti jollain tasolla helppo samaistua Anniin, vaikka ei olisikaan ylipainoinen. Yhtä kaikki, hurja teos, jota ei mielestäni voi ohittaa välinpitämättömänä!

Teos on äärimmäisen hyvällä asialla, sillä aihe on todella todella merkittävä ja tärkeä, kapinoivakin. Iso antaa todella paljon informaatiota lihavuuden monista tasoista kaikenkokoisille ihmisille. Paljon kiitosta siis Hiltuselle antaumuksella tehdystä taustatyöstä, niin kaiken faktan esiin kaivamisesta kuin henkilökohtaisten kokemusten esille kaivamisesta. Esimerkkinä kirjassa esitetyistä fakta-asioita ovat lihavuusleikkaukset, dieetit, painoindeksi sekä sen historia ja lihavuuden ja laihuuden terveysfaktat niin puolesta kuin vastaan. Kokemukseen perustavia raastavia kohtauksia Hiltunen kokoaa muun muassa istumisen vaikeudesta huteroiden tuolien takia, työnantajien lihaviin kohdistuvasta syrjimisestä, kiusaamisesta, huutelusta, erilaisista dieeteistä, kirjaston tietopalvelusta ja siitä, kuinka talkkia täytyy laittaa läskien alle, ettei iho hierry rikki.

Iso on elämänmakuinen, aito, rohkea, itsevarmuutta lukijalle antava ja ennen kaikkea taistelutahtoa herättävä. Ihailen niin kirjailijaa kuin kirjan päähenkilöäkin! Teksti on hyvää. Laadusta ei ole kiinnostavan aiheen kustannuksella tingitty. Ison lukee nopeasti, se on koukuttava. Se tulee lähelle lukijaa niin kaikessa paljaudessaan, mutta myös siinä, että teoksessa astellaan tuttuja katuja niin Tampereella kuin Helsingissä. Kuvailu on hyvää ja voin nähdä silmissäni tapahtumat.

Hellyttävän yksityiskohdan lisää teokseen Annin ystävyys Huivirouvaan. Tämä ystävyys heijastelee päähenkilön empaattisuutta ja kiltteyttä menemättä mielestäni kuitenkaan ällöttävyyksiin saakka.

Olen häkeltynyt, kun Hiltunen todella lahjakkaasti pääsee naisen pään sisään!

Muistan jostain lukeneeni, että teosta oltaisiin kritisoitu vain yhden aiheen jankkaamiseksi. Toisaalta päähenkilö itse julistautuu yhden asian ihmiseksi. Lisäksi mielestäni on luonnollista, että jos ympäristö jatkuvasti jaksaa muistuttaa ilkeilyllään toisen ihmisen erilaisuudesta, puhumattakaan yleisestä käsityksestä, että lihavat ovat käveliä sairausaikapommeja, on hyvin vaikea sivuuttaa nämä kaikki tunteet ja elää normaalisti ajatellen niitä näitä. Kuin mikä tahansa asia, niin yhtälailla tällainen merkittävä arkeen vaikuttava asia varmasti nousee tavallisella ihmisellä ajatusten keskiöön.

Kritiikkiä vähän kirjalle siitä, että loppu meni vähän liian hyvin, epäuskottavan hyvin. Yhtäkkiä päähenkilön asiat alkavat järjestyä ja hups vain, hänet pyydetään televisioon ja niinpoispäin. Ehkä olisi pitänyt pitää siinä lopussakin kiinni arkisesta realismista, vaikka sitä tietysti toivoo jokaiselle kovia kokeneelle paljon hyvää.

Lisäksi mietin, että tämä teos olisi voinut ottaa tiukemmin hampaisiinsa vallitsevan kulttuurin ja sen, kuinka tosi monet lihavuusvastaiset projektit vain tukevat kapitalismin hegemonista asemaa. Lääketiede kaupallistuu ja tällaisia teoksia tarvitaan yhä kipeämmin. Toki Anni kritisoi kovasti tuota Erikiä ja yksityisen sektorin painonhallintaryhmää, jossa jokaiselle yhtäkkiä suositellaankin mitäs muutakaan kun lihavuusleikkausta.

Mutta lisää, vielä lisää! Itse olen monesti pohtinut isojen naisten vaatemallistoja, sitä miksei niitä aluksi ollut ja miten niiden määrä on nyt räjähdysmäisesti kasvanut. Ajateltiinko ennen, että ei tehdä lihaville vaatteita, jotta ne laihduttaisivat (takaisin normiin! ja lisää tuloja laihdutustuotteiden valmistajille, kuntosaliyrittäjille ja muille lihavuudella rahastaville) ja sitten yhtäkkiä huomattiinkin, että lihavatkin saattavat omistaa rahaa ja kaiken sen laihdutusbisneksen lisäksi käyttää rahansa vaatteisiin? Äh, jostain luin joskus vähän parempaa pohdintaa aiheesta, mutta tämän olisi voinut ottaa mukaan kirjaan myös. (Mutta toisaalta! Teoksessa oli aivan todella, todella paljon kaikkea, että huh!)

Varmaan koko kirjablogimaailma on ehtinyt kirjoittaa tästä ennen minua, varsinkin ne jotka myös saivat tämän arvostelukappaleena. Mutta todettakoon, että tämä on tulossa nyt pokkarina ja että tämä on teos, joka ei näillä näkymin muutu ihan hetkessä epäajankohtaiseksi. Ja niin, monien muiden kirjabloggaajien tavoin olen samaa mieltä, että iso-sanan olisi voinut korvata jollain muullakin ilkeällä adjektiivilla. Tässä kuitenkin tulen pohtineeksi, että onko todella mitään muuta ihmisen ruumiiseen liittyvää osaa tai kohtaa, joka olisi tällä tavoin nostettu pilkattavaksi?

PS, Harvoin linkitän muihin kirjablogeihin, mutta nyt on pakko. Mielenkiintoisin ja liikuttavin kirjoitus on ehdottomasti Lukutoukan kulttuuriblogin arvostelu! Huh!

PPS, Voisiko tästä alkaa Suomen läskiaktivismiaalto? (Olisi hurjan hurjan hienoa, jos sen pistäisi aluilleen juuri mies! Tämä vaikuttaa näkemyksiini miehistä!) Ja kannattaa lukea tämän lisäksi myös Koolla on väliä! -teos, joka antaa aiheeseen vähän erilaista akateemisempaa esseenäkökulmaa. (Luin sen viime kesänä, mutta se oli niin hyvä ja monimuotoinen kirja, etten kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan siitä mitään silloin.)

"Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan tavallisina, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia. Eikä meitä näy julkisuudessa kuin toisinaan, vaikka useimmissa maissa suuri osa kansasta on lihavia. Tämän ajan piti olla moniarvoinen, sanotaan että ihmiset ymmärtävät ja arvostavat nyt erilaisuutta yhä paremmin, mutta se ei päde isokokoisiin. Meitä ei tarvitse ymmärtää." s. 274