Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua

"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.

 

Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.

 

(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)

 

Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.

 

Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.

 

Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.

 

En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.

 

Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.

 

 

 

Paulo Coelho - Veronika päättää kuolla

Rakas Veronika päättää kuolla,

olen kuullut sinusta ja Paulo Coelhosta. Nämä kuulemani näkemykset ovat olleet ristiriitaisia. Jotkut ovat pitäneet sinusta kovasti ja jotkut taas eivät ole lämmenneet sinulle. Minun uteliaisuuden kuitenkin onnistuit herättämään. Näin sinut katselemassa ohikulkevia ihmisiä yliopiston kirjakaupan alennushyllykössä. Hyllykkö oli pyörivä, siinä oli useita kirjoja kahdella, viidellä tai kymmenellä eurolla ja se oli sijoitettu käytävälle kaikkien katseiden kohteeksi. Harvoin kuitenkaan näin kenenkään tarttuvan hyllykön kirjoihin ja vievän niitä mukanaan.

Eräänä päivänä jälleen jouduin odottamaan useampia tunteja luentojen välissä enkä ollut tajunnut ottaa mukaani mitään muuta luettavaa kuin luentomuistiinpanot. Silloin palasin kirjakauppaan ja alennushyllykölle. Katseeni viipyili Kari Hotakaisen Ihmisen osassa ja sinussa. Päätin valita sinut. Olit kiehtovampi ja mielenkiintoisempi. Sinusta haluaisin ottaa selvää.

Tartuin sinuun. Olit helppolukuinen, mutta alku oli hämmentävä kiinnostavuudessaan ja kummallisuudessaan. Käsittämätöntä, että miten Veronika voi vain haluta kuolla, vaikka hänen elämässään ei ole mitään "vikaa" muuta kuin ehkä hänen oma turhautuminen elämäänsä. Ärsyynnyin sinussa myös vähän siihen, että Paulo Coelho toi itsensä esille alussa mielestäni liikaa. Olisin halunnut kuulla vain Veronikasta.

Nukuin kanssasi, sinä ihana pieni Veronika päättää kuolla. Sinut oli helppo kantaa mukana ja avata paikoissa, joissa kaipasi pakohetkeä. Jaksoit pitää minun kiinnostustani yllä, ainakin jotenkin. Välillä nukahdin vierellesi keittiön sohvalla tai omassa sängyssä. Ehkä vierellesi oli jopa liian helppo nukahtaa. Nukahtelujen takia minulta meni joitakin asioita vähän ohi, painui unohduksiin, jouduin selaamaan sinua taaksepäin päästäkseni jälleen kärryille.

Bazar, 1998 (suom. 2003)
sivuja 248

Olet kaunis tarina elämänhalun löytämisestä. Toki myös paneutumisesi mielensairauksiin, mielisairaaloihin, sähkösokkeihin ja insuliinihoitoon oli arvostettavaa. Nautin siitä, että tarjosit minulle neljä erilaista tarinaa. Veronikan, Marin, Zeljkan ja Edvardin tarinat. Itsemurhaa yrittänyt, paniikkihäiriöinen, masentunut ja skitsofreenikko. Kaikki niin samanlaisia erilaisuudessaan. Kaikki tulivat leimatuiksi hulluiksi ulkopuolelta, vaikka lähinnä halusivat elämäänsä jotain erilaista, luvan olla sellainen kuin on ja tehdä mitä haluaa. Veronikasta tulee olo, ettää ympäristö on tukahduttanut hänet. Mari saa paniikkikohtauksia ja ne erottavat hänet työstään ja miehestään. On helpompaa pysyä Viletessä, mielisairaalassa kuin kohdata elämän tuomat haasteet. Zeljka on masentunut ja kertoo Veronikalle hulluudesta. Edvard todetaan skitsofreenikoksi, kun hänen vanhempansa haluavat lähettää hänet pois silmistään. Poika haluaa taiteilijaksi ja sellainen ei sovi hänen diplomaattivanhempiensa suunnitelmiin.

Annat minulle paljon ajateltavaa. Tulet paremmaksi loppua kohden. Ajattelen, että en sittenkään tarttunut sinuun turhaan. Onneksi en heittänyt sinua menemään kesken kaiken, en olisi koskaan saanut tietää, mitä kerrottavaa sinulla on. Mutta sinussa on samalla jotain todella ärsyttävää ja häiritsevääkin. Se kuin Coelho haluaisi kertoa omista mielisairaalakokemuksistaan ja ei kuitenkaan pysty siihen suoraan, vaan tekee tämän näiden neljän henkilön kautta. Olisin toivonut, että Coelho olisi pitänyt näppinsä irti näiden ihmisten tarinoista (hän mainitsee itsensä kirjan alussa sekä lopussa) tai sitten olisi suosiolla kirjoittanut omasta kokemuksestaan. Ehkä tämä on vain ohimenevä tunne. Olihan se kuitenkin kiinnostavaa lukea lopuksi, että miten hän on joutunut mielisairaalaan halutessaan olla taiteilija ja kirjailija ja että kokemukset vankilasta, jonne hän on joutunut poliittisten mielipiteidensä takia, ovat jättäneet syvempiä arpia.

Olet kiinnostava, mutta et kuitenkaan sykähdyttävä. Pyrit johonkin, mitä et aivan saavuta. Ehkä jossain toisessa elämänvaiheessa saattaisin saada sinusta paljon enemmän irti. Ehkä voisin ihastua sinuun palavasti ja uppoutua maailmaasi aivan uudella tavalla. Nyt olin kiinnostunut sinusta vain siksi, että mielisairaalat ja potilaat vain ovat kiinnostavia. Rakas Veronika päättää kuolla, kiitos kuitenkin näistä pienistä hetkistä, jotka jaimme yhdessä.