Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."