Anja Snellman - RUNOksia

humala on jumalan vieressä,

hän kirjoittaa pienelle paperilapulle

jonka on ojentamaisillaan

muka ojentaa

ja sitten nopeasti rypistäen nielaisee

rakkaus on pakkaus

vaikea avata

sen hä sanoo joka aamu

ennen kuin astuu sellin ovesta käytävälle

onni uhkaa aika ajoin

lempeys tuhoaa mielen

olen hyvässä pulassa täällä

missä kaikki piikit ovat näkyvillä ja

kipu hohtaa hämärässä

WSOY, 2014
sivuja 106

RUNOksia on Anja Snellmanin uusin runoteos, joka tupsahti tänään postiluukkuuni. RUNOksia on jotain avain erilaista, uutta, jännittävää. Runot ovat runoja nimenomaan rikoksista. Siinä runot ovat ennen kuulumattomia, olen paikalla, olen uhri, olen tekijä, olen kokija lukiessani! Olen kaikkea sitä, olen se tunnelma, joka meille välitetään iltauutisissa ja olen se vanginvartija, joka on työskennellyt kymmeniä vuosia vankimielisairaalassa ja nähnyt kaiken. Kaunis ja kauhea teos!

Mennään iholle, ihmisyyteen ja pahuuteen. Mielestäni tämä saattaa kuvata paremmin ihmismielen pahuutta kuin aikaisemmin hehkuttamani ja ihailemani Hannu Lauerman Hyvän kääntöpiiri. Täytyy myöntää, että Snellman on yksi lempikirjailijoitani ja lukuisista hyvistä romaaneista huolimatta olin joskus kovin pettynyt hänen Lyhytsiipiset-teokseensa, koska rikosmaailma ei sujunut mielestäni niin taidokkaasti kuin muu proosa ja lyriikka. Mutta! Nyt kerrassaan Snellman näytti jopa pelottavalla tavalla uuden puolen itsestään. Runot ovat hurjia.

Niin suoraa ja pysäyttävää kulkua, mutta samalla vihjailevaa, hienopuheista. Tähän teokseen palaan varmasti vielä uudelleen ja tämä on ehdottomasti paras Snellmanin runoteos, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Toki Saa kirjoittaa -runokirjassa on tosi upeita kohtia (rakastuin täysin "pimiö kahdelle"-ilmaukseen), mutta se on liian henkilökohtainen ja läpinäkyvä. Tämä on mysteeri, joka pakottaa kysymään, että miten ihmeessä lempeän oloiselle kirjailijalle on tullut tämä kaikki mieleen, mistä tämä putkahtaa, onko meissä jokaisessa piilevä potentiaali pahuuteen!

Kekseliäs teos, jos sopii tällaista adjektiivia käyttää. Ainoa miinus on se, että eri osioiden välillä kirjassa on graffiti-tyylillä tehtyjä "RUNOKSIA"-tekstejä, jotka ovat auttamattoman kömpelöitä tähän tavallaan steriiliin ja miellyttävään ulkoasuun.

Se oli arktinen tyttö

Tatuoitu täyteen jäävuoria ja tuntureita

Se hoki palsami psalmi origami orgasmi

Eikä puhunut kuin jääkaapille

tai tarkemmin sanottuna pienelle pakastelokerolle

Jossa asui sen tytär

Jääkaapin ovi kävi aamulla ja illalla

se kävi huikkaamassa kuin tarhan ovella

lauloi ja kertoi iltasatuja

kysyi oletko muistanut pestä hampaat

Lopulta tuli murrosikä

Se oli vaikea,

varsinkin kun osastolle tuli uusi jääkaappi jossa oli

pakastimelle oma ovi

Tytär itsenäistyy,

arktinen hymyili ja näytti voitonmerkkiä

jääpuikkosormillaan

Toivo Laakso - Kuin ensi kesä

Otava, 2005
sivuja 91

Kuin ensi kesä on runoteos valosta, olemassaolosta, veljestä ja tulevaisuudesta sekä menneisyydestä. Nämä ovat ne teemat, jotka koskettivat ja nousivat itselleni kaikista merkityksellisimmiksi. Laakson runot ovat osittain kuin puolikkaita ajatuksia, hiomattomia aforismeja, loistavia oivalluksia ja pidempiä kertomuksia sekä pieniä palasia elämästä, sieltä täältä.

 

Kerrassaan kiehtova kokonaisuus, jolla varmasti on tarjottavaa jokaiselle runoudesta vähänkin kiinnostuneelle. Laakso avaa runoissaan niin monia aiheita pienessä tilassa, että ihan huimaa. Olen varma, että jos lukisin tämän kirjan uudelleen kahden vuoden päästä, tai ehkä jopa puoli vuottakin riittäisi, niin kiinnittäisin huomiota jo eri kohtiin ja tämä puhuttelisi taas eri tavalla, ehkä näkisin tästä sellaisia puolia, joita en nähnyt nyt.

 

Voisi sanoa, että tämän teoksen kanssa voisi kasvaa. No mutta, nopeasti luettavissa, lohduttava ja syvällinen. Voi olla, että puolet teoksesta jäi huomiotta, kun kiinnitin huomioni vain tiettyihin kohtiin. Mukavaa vaihtelua.

 

Kaikki viittaa siihen

että sanojen takana

on tilaa

 

*

 

Tekee mieli vaihtaa kaikki

ei mihinkään

joka on sattumalta läsnä.

 

*

 

Ikää tulee

kolotuksia

yksinäisyys

mustetta hattuun

sanoo setä

on valmentauduttava

kuolemaan

setä teki arkun

meni sinne odottamaan

sitten yllätti nälkä

ja tupakantuska

 

*

 

Eivät kaikki

joista sinä tykkäät

voi sinusta tykätä

se tekee kipeää

 

kävelet päivän luota

toisen luokse

käsilläsi

 

*

 

Ajan hampaalla

on sinussa vielä syötävää

Vainajien päivän jälkeenkin

 

oikea tosi

sinut saa tolaltaan

mitä se on mitä tämä on

 

*

 

Ei saa ojentaa hullulle

valtakunnan avaimia

se saa ne muutenkin

 

*

 

Arvostelkaa minua yritysteni mukaan, ei erehdysteni.

 

*

 

Kuoltuaan hän muuttui valokuvaksi jota hänestä ei otettu.

 

*

 

Tämä sairauskohtauksen kaltainen onnentila.

 

*

 

Luoja ei luovu ideoistaan, Saatana saaliistaan.

 

*

 

Ihmisiä kuolee liikaa, koska niitä on liikaa, koska ne haluava liikaa, hihkuvat ja luulevat liikaa, veli sanoo.

 

*

 

Ikuisuuskaan ei ole kaikille sama.

 

*

 

Köyhyys on kuin liian pienet siivet.

 

*

 

Niin paljon on olematta.

 

 

 

 

Jarkko Tontti - Jacasser

Otava, 2009
sivuja 72

 

Nopealukuinen runoteos, jonka on ahmaissut ennen kuin huomaakaan! Kiinnostava ja samalla luotaantyöntävä, se oli hämmentävä tunne. Tontti osaa leikitellä toden totta sanoilla ja runot ovat täynnä miellyttäviä oivalluksia. Lisäksi hän rakentaa kiinnostavasti tarinan ja kokonaisen elämän runojen myötä. Välillä hän palaa Jacasserin lapsuuteen ja välillä taas hyppää vanhuuteen.

 

Lisäksi teoksessa on välissä hyppäyksiä 1900-luvun alkupuolelle. Kiehtovaa, mutta samalla raskasta. Kerrankin on tunne, ettei ole valmis johonkin teokseen. Tai ehkä vain otin sen liian nopeasti!

 

"Isä huomasi Jacasserin taipumuksen kaunotaiteeseen varhain, jo ensimmäinen teos johti löylytykseen, sinisellä tussilla seinään luotu vuoristo, ainoa halkeama muuten moitteettomassa olohuoneessa."

 

"Lapsena Jacasser luki vain katastrofiuutisia,

valmistautui korvaamaan menehtyneet

vastasi puhelimeen,

                         sanoistaan

ja kaikesta,

kuin lihatiskillä hymyilevä kauppias takaa laadun,

                         kärsimyksen, sen historian.

 

Nyt Jacasser huolehtii ulkonäöstään myös ollessaan yksin,

on vastuussa ja useilla kielillä,

uusilla ja

    jo kuolleilla

 

kielillä on Jacasser, yhä vain

kieltä, sitä jäntevää lihaa"

 

"Jacasser menettää ystäviä

                     kokoajan

ne karkaavat, katoavat

                                        horisonttiin

vaikka Jacasser pitää jokaisesta

 

tasapuolisesti

 

kurkusta kiinni potkaisee polvitaipeeseen

paon pysäyttämiseksi."

 

 

Anja Snellman - Saa kirjoittaa

Otava, 2004
140 sivua

Saa kirjoittaa sisältää runokokoelmia selvästi kirjailijan omista eri elämäntilanteista. Tavallaan pidin kirjasta. Siinä oli jotain miellyttävää. Mutta toisaalta myös tuntui, että tämä oli sellainen välitilakirja, jonka luki vain, koska ei tiennyt mitä lukea ja tuossa oli hieno kansi. Välillä tuntui, että runot ovat aivan liian henkilökohtaisia ja se oli hämmentävää, koska juuri koskaan ei tule sellaista tunnetta. Kirjan mukana todella elin Snellmanin rakkaudet ja raskaudet. 

(Hämmentävää oli, että alkupään runoista, jotka on ilmeisesti kirjoitettu vuosia sitten, oli samoja piirteitä, siis ihan samoja sanoja kuin Sonja O. kävi täällä -kirjassa. Esimerkiksi Enuresis Nocturna, dieduska, baabuska. Lisäksi ensimmäisten runojen joukossa mainittu myös Maru, josta ilmeisesti nyt Snellmanin uusin teos kertoo.)

ja ihanimmat runot hetkeen::::::

Epäilys

Jos et olekaan kuollut

vaan jossain hämärssä paikassa venttaamassa

ikuisuuden porttikongit

odottelet sätkä pienten keltaisten hampaittesi välissä

että tajuan:

se uusi paikka on todella ihmeellinen jippo -

kukaan toinen mies ei löydä sinne

ei voi saada minua siellä

voi kuoleman nielussa

minä olen sinun

hei, ehkä seisot siellä kasvot varjoissa

ja kuiskaat

vihdoin löytäneesi pimiön kahdelle

Lähtevät

Muut olivat nähneet

meistä unia

ennen kuin edes tapasimme.

Niinpä meiltä meni kauan

astua pois niistä

avarista huoneita ja tuulisilta parvekkeilta

Me kävelimme muitten unista pois,

astuimme omaamme

kuin sumuisella asemalla

vierelle seistahtavaan valaistuun junaan,

varmuuden vuoski ensimmäiseen

lähtevään.