Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia on ollut koko kesän mielessäni ja vihdoin pääsin siihen käsiksi. Luin sen nautiskellen, odotellen palapelin palasten loksumista ja samalla toivoin, ettei tämä teos loppuisi milloinkaan. Tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut. Saatan sanoa tätä lempikirjakseni.

En edes tiedä, millä sanoilla aloittaisin kertomaan tästä teoksesta. Tuntuu kuin vain herättäisin vääriä mielikuvia ja toiveita, ajatuksia ja ennakko-odotuksia, jos sanoisin yhtään mitään. Teos on valtavan kiinnostava, valtavan hyvä. Jotain aivan erilaista, mitä odotin.

Ehkä otan tähän väliin takalievetekstin ja jatkan siitä.

"Albaanityttö Emine varttuu Jugoslavian maaseudulla, missä naisen paikka on kotona ja mies on perheen pää. Hänet naitetaan monipäiväisin juhlallisuuksin miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran. Kun levottomuudet pirstovat maan heidän ympäriltään, kaikki muuttuu. 

Heidän poikansa Bekim kasvaa maahan, jossa hän oppii aistimaan asenteet ja ennakkoluulot. Hän ajelehtii elämässä, kunnes eräänä päivänä menee lemmikkikauppaan ja hankkii kuningasboan. Baarissa hän kohtaa oikukkaan kissan, joka johdattaa hänet ravistelevalle matkalle menneisyyden kerroksiin."

Teoksessa yhdistyy taidokkaasti monet eri teemat. Vaikka teoksessa hypätään ajankohdasta, paikasta ja henkilöstä toiseen, se ei kuitenkaan ole liian sekava, vaan äärimmäisen kiinnostava ja herättää uteliaisuuden aina vain. Teos on vakava ja silti pakoittain leikittelevä. Kaikella on merkityksensä ja sen kaiken ymmärtäminen vaatisi ehdottomasti toisen lukukerran. Tuntuu kuin vain tässä muutamia pintaraapaisuja jakaisin ympärilleni kirjoittamalla tästä.

Katse kääntyy niin 1980-luvun Jugoslavian maaseutuun ja siinä samassa taas 2000-luvun Pristinaan ja yhtäkkiä ollaankin taas Suomessa. Ihmissuhteet ja kulttuurien kohtaaminen, kasvaminen ja pelot. Kaikki yhdistyy kauniisti ja hurjasti. Tuntuu, että teoksessa on monia kohtia, joiden viittaukset eivät avaudu ensimmäisellä lukukerralla ja tällä yleissivistyksellä. Todennäköisesti teos avautuu jokaiselle lukijalle omalla tavallaan. (Toki näin voisi sanoa mistä tahansa teoksesta, mutta erityisesti tämä. Erityisesti.)

Kissani Jugoslavia on niin kaukana ja lähellä samaan aikaan, että jokaisen pitäisi lukea se. Äärimmäisen ajankohtainen. Ikkuna niin moneen suuntaan, että huimaa.

Kerrassaan vaikea uskoa, että tämä on Statovcin esikoisteos! Hän kuljettaa tarinaa loistavan hyvin, tasapainoisesti ja kieli on niin taidokasta, ettei sitä edes huomaa. Jään odottamaan todella suurella mielenkiinnolla, mitä muuta hän mahtaa saada aikaiseksi. 

Plussana toki hyvät lainaukset! Yksi muun muassa Lady Gagalta! Yritin keksiä tähän vielä miinuksia, mutta en keksinyt muuta kuin, että tässä on hirmuisesti aiheita, joihin voisi pureutua tarkemmin ja pidemmin. Tästä ehkä seuraa, että kaikki ei ole selvää heti, ainakaan nyt kun suljin kirjan. Jään miettimään tätä. Se on ehdottoman hyvä asia mielestäni! Että puolensa ja puolensa!

Kertokaahan te muutkin mielipiteitänne! Tuntuu, että oon nyt niin tunnekuohuissa tosta kirjasta, etten osaa sanoa oikein mitään! Kaiken lisäksi tämä on nyt ensimmäinen kirjoitus tänne pitkään aikaan, sekin jännitti, hih!

Tiina Lymi - Susi sisällä

Helsinki-kirjat, 2011
223 sivua

 

Susi sisällä on teos Tuulasta ja Vesasta, heidän rakkaudesta ja sen rakkauden murenemisesta pieniksi palasiksi. Vesa vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä, hän ottaa Tuulan huomioon ja järjestää kaikkia ihania yllätyksiä vaimolleen. Heillä on kaksi suloista lasta ja vain unelmien omakotitalo Porvoosta puuttuu. Kunnes eräänä päivänä paljastuu, kuinka Vesa suutelee toista naista Mannerheimintiellä.

 

Takakannessa luvataan hulvatonta ja yllätyksellistä tarinaa pettämisestä ja petetyksi tulemisesta. Joudun taas nähtävästi kohtaamaan omat käsitykseni huumorintajustani. Minusta meinaan tässä ei ollut juurikaan mitään hulvatonta. Tämä oli surullinen ja ahdistavakin tarina. Erittäin hyvä kuvaus elämästä ja kivusta.

 

Tämä kirja nousi kyllä yhdeksi parhaimmista suomalaisten kirjailijoiden kirjoista, koska tämä on kielellisesti todella ansiokas. Lymi kirjoittaa valtavan taidokkaasti ja sitä tekstiä on nautinnollista hotkia. Sitä toivoisi, että aina löytyisi tällaisia kirjoja, jotka tulee lukeneeksi ihan hetkessä. Kieli on sujuvaa ja tarina tempaa mukaansa niin voimakkaasti, että ei huomaakaan, kuinka yhtäkkiä onkin lukenut jo sata sivua.

 

Hyvin kirjoitettu tosiaan, kivoja kekseliäitä uusia ilmauksia, vaikka tarina ei olekaan uusi. Plussaa vielä siitä, että tarina on hyvin todentuntuinen, realistinen. Toki tämä teos vahvistaa stereotypioita miehistä ja naisista tietynlaisina. Henkilöhahmot ovat varsin tavanomaisia ja teoksessa kuvataan "tavallista suomalaista miestä", "tavallista suomalaista naista" ja sitten tätä eläimellistä pettäjähirmua. Ehkä teos olisi ollut täydellinen, jos tällaiset perinteiset heteronormatiiviset kaksi lasta ja omakotitalo + koira -asetelmat olisi tässä teoksessa purettu. Noh, täytyy sanoa, että ihan tyylikäs kansi. Siitäkin tykkäsin!

 

 

John Corvino - Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Like, 2014
sivuja 215

"Homouden vastustajat perustavat vastustuksensa tekijöihin, joiden syynä on tuo vastustuts itse - toisin sanoen syyttävät uhria." s. 84

"Ei ole lainkaan selvää, että homoseksuaalisuus olisi sillä tavoin haitallista kuin väitetään, ja silloin kun siihen liittyy riskejä, nuo riskit eivät mitenkään väistämättä tai kiistatta merkitse, että homoudessa on jotain väärää." s. 94

Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? -teos on helposti lähestyttävä ja ihmisläheinen teos. Sitä on meillyttävä lukea, koska mukana on Corvinon omia henkilökohtaisia kokemuksia parisuhteestaan Markiin, kaapista ulos tulemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi teoksesa on hyvin ansioitunutta filosofista päättelyä ja argumentaatiota, joka tarjoaa paljon ajateltavaa niin maallikolle kuin teologiaan ja filosofiaankin perehtyneelle. Kaiken lisäksi Corvino kumoaa epäkoherentteina joitakin homojen oikeuksien puolustajien argumentteja! Tämä oli itselle kaikista kiinnostavin osuus teoksessa.

Corvino aloittaa loogisesti Raamatusta ja etenee sitten moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Vihdoinkin kirja, johon on yhteen kansiin koottu kaikki nuo Raamatun kohdat, joilla perustellaan homovastaisuutta. Niille toki Corvino kirjoittaa vastineensa.

Kirjailija lähtee liikkeelle suht negatiivisesti haastaen mitä väärää tässä ja tässä on. Aluksi olin skeptinen tämän suhteen, mutta loppujen lopuksi tuo taktiikka osoittautuu hyväksi. Corvino kumoaa yksi toisensa jälkeen väitteet, joita hänelle on esitetty ja joita hän ajattelee vastapuolen mahdollisesti esittävän. Teos on siis hyvin monipuolinen ja vahvasti perusteltu. Lisäksi se antaa paljon homomyönteiselle (jos näin nyt voi ilmaista...) lukijalle, mutta varmasti tämä puree myös epävarmoihin ajattelijoihin sekä homovastasille lukijoille.

Corvino menee syvälle asiaan ja 200 sivuun on saanut mahdutettua uskomattoman kattavasti kaikki. Tästä seuraakin se, että luonnollisesti teoksessa puhutaan seksistä ja suoraan. On todella tärkeää, että Corvino ottaa esille aidsin ja ihmisten kummasteleman homoseksin, mutta silti itse hämmennyin, olen ehkä hieman liian herkkä intiimeille yksityiskohdille. Miinuksena ehkäpä se, että homovastaiset tai muuten vain herkät saattavat lopettaa kirjan lukemisen kesken tästä johtuen ja näin en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta toisaalta hyvä, että Corvino kertoo tiukkaa faktaa niille, jotka tirskuvat ja ovat uteliaita.

Annan teokselle neljä tähteä, koska Corvino keskittyy lähinnä homoihin, vaikka mainitseekin totta kai olevansa kaikkien LGBT-ihmisten asialla. (LesbianGayBiTrans-ihmiset) Alussa hän pohtii Raamattu-kohdissa naisten välistä seksiä, mutta vain pintapuolisesti (toteaa, ettei Raamattu mainitse siitä mitään) ja siihen se sitten jääkin.

Lisäksi kirjailijan maailmankuva vaikuttaa hieman mustavalkoiselta, vaikka hän onkin hyvän asian puolella. Hän ei mainitse teoksessaan muita seksuaalisuuden muotoja kuin ohimennen. Olisi argumenttien kannalta kiinnostavaa, jos olisi esimerkiksi bi-, pan- ja aseksuaalisuus otettu huomioon. (Mitä tämä kertoo meidän ajastamme, kun näitä ei oteta huomioon?) Lisäksi Corvinolla on hyvin vanhaikainen näkemys polyamoriasta ja polygamiasta naista sortavana järjestelmänä. (Olen tutustunut yliopistossa muutamiin polyamorisessa suhteessa eläviin naisiin, jotka ovat valaisseet, että polyamoria ei todellakaan nykypäivänä ole mikään jalkavaimojärjestelmä eikä irtosuhdeviidakko!) Teos olisi täydellinen, jos se olisi ottanut huomioon selkeämmin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden. 

+

Anja Snellman - Äiti ja koira

Otava, 2003
270 sivua

Äiti ja koira on Snellmanin tuotoksista sitä keskivertoa, ainakin näin tuoreena Snellman-fanina katsottuna. Äiti ja koira kertoo tarinan keski-ikäisestä naisesta, joka pohtii uudelleen suhdettaan itseensä ja ympäröivään maailmaan. Teoksen kantava teema tiivistyy kysymykseen, saako naisella olla itseään nuorempi mies! Tämä teos on vuodelta 2003 ja jotenkin siitä huokuu menneiden vuosikymmeninen tuoksu. Itse olin varsin nuori (10 vuotta) tuolloin vuonna 2003, joten en osaa antaa syväluotavaa analyysia ajankohdan ilmapiiristä. Mutta kuitenkin hyvin voin uskoa, kuinka paheksuttavaa on ollut, jos nainen onkin erilainen kun on totuttu.

Varmastikaan vuonna 2003 ei vielä ollut höpötystä puumanaisista, joista puhuttaessa naisille avautui uusia mahdollisuuksia olla sellainen kun on. Kirjassa käytiin läpi varsin kärkkäästi läpi, miten siihen sitten suhtaudutaan, jos naisella on nuorempi mies. Ex-mies ja lapset huolestuvat ja yrittävät kääntää äidin pään. Kun mikään huolestunut puhe ei toimi, kiristys on seuraava askel.

Kuten jo mainittua Äiti ja koira ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, tosin nopealukuinen kyllä. Aihe on tärkeä, mutta jostain syystä kirjasta tulee vain etäinen olo. Snellman ei onnistu tuottamaan sellaista oloa, että vaikka olen nainen voin tehdä mitä vain ja varsinkin kaiken sen saman mitä mieskin! Tai siis huolimatta sanomasta ja siitä, että päähenkilö on oma itsensä kaikesta huolimatta, kirjasta ei välity suurta tunnepurkausta tai tukea millekään muulle kuin tyhjälle pilvissä leijumiselle.

Siitä kun luin kirjan on vähän jo aikaa, mutta tällaisia ajatuksia noin päällimmäisenä.

Tuula-Liina Varis - Vaimoni

WSOY, 2004
357 sivua

Vaimoni on raju. Se on kirja nykypäivän turhamaisuudesta, toimittajan ammatista, ylipainosta, ideologisesta petturuudesta, oman itsensä myymisestä lehdistölle, kostosta, nuoruudesta, masennuksesta, lapsen menetyksestä, läheisriippuvaisuudesta, narsismista, sovinismista ja feminismistäkin, naiskuvasta ja ennen kaikkea avioliitosta, joka valuu viemäristä alas.

Kaikki on kai siinä. Vaimoni-teoksessa on toimittajamies, joka on ennen ollut periaatteen mies, sosialisti. Vaimo on paremmasta perheestä, ja hänelle politiikka ja luomu ovat vain valinta, eivät välttämättömyys. He saavat vammaisen lapsen, jonka kuoltua vaimo masentuu. Masentuu, syö, lihoo ja sitten katoaa. Mies kertoo heidän tarinansa kuvottavasti, puistattavasti ja jopa inhorealistisesti.

Teos kuitenkin päättyy oudolla tavalla. Tämä kirja on vähän kuin Johanna Sinisalon Lasisilmä. Tarinan kerronta on loistavaa, oivaltavaa, koukuttavaa ja jotakin aivan erilaista mitä on aikaisemmin lukenut. Kaikki vaihtoehdot käydään läpi. Mitään ei aavista, mitään lopun tapaista ei osaa nähdä. Sitten kaikki muuttuu ihmeelliseksi ja katoaa johonkin rajalle, outouksiin.

Pidin kirjasta, vaikka sitä oli hirveää lukea. Tuula-Liina Varis on oivaltava kirjoittaja, joka osaa toden totta kirjoittaa ja rakentaa tarinan. Hän on tavoittanut tekstissään jonkun tietyn melankolian ja karun mielenmaiseman, josta on vaikea päästä eroon.

Täytyy myös todeta kliseisesti, että kirja tempaisi mukanaan. Luin huimat 330 sivua kahdessa päivässä, hups vain.

+

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua

Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

Anja Snellman - Rakkauden maanosat

Otava, 2005
Sivuja 149

 Jokaisella rakastuneella parilla on oma Aasiansa, ja jokaisella rakkauden vaiheella on oma maanosansa. Oona ja Alex käyvät niistä jokaisessa. Pienessä Grönlannissakin ennen pudottautumistaan suurella ja lopulliselle Antarktikselle. Jo suhteen alussa Oona ajattelee, että maanosia pitäisi olla enemmän. Myös Issaarian, Ormakin ja Ormalian pitäisi olla olemassa, että rakkaudet kestäisivät vähän kauemmin.

Rakkaustarina sarjakuvataiteilijanaisesta ja toimittajamiehestä, jotka suhteensa myötä vierailevat kaikissa rakkauden maanosissa. Suhde lähte liikkeelle kiihkeästi Aasiasta ja kaikki päättyy kylmästi, muttei ehkä liian surullisestikaan Antarktikselle. Pariskunta hankkii lapset Fridan ja Teklan sekä ihanan talon, jossa järjestää juhlia. Silti kaikki kuitenkin päättyy ja alkaa jälleen uusi tarina.

En halua lähteä tuon enempää referoimaan kirjan tapahtumia, vaan tyydyn toteamaan, että uskomattoman hyvin Snellman on kyennyt alle 150 sivuun tiivistämään monta vuotta. Ensimmäinen vuosiluku, joka mainitaan on 1988. Ja sitten lopussa on vuosi 2005. Yli seitsemäntoista vuotta mahtuu tuohon teokseen, ja nämä vuodet on kuljetettu taidokkaasti vaihdellen Oonan ja Alexin näkökulmista.

Olen yllättänyt, kuinka hyvä tämä kirja oikeastaan olikaan. Olin aivan haltioitunut sitä lukiessani, tietysti kerronta tajunnan räjäyttävästä ihastumisesta ja rakastumisesta hymyilyttää, mutta se kaikki muu, avioliiton ala- ja ylämäet, oli kuvattu myös kovin ihastuttavasti, tai vähintäänkin kauniisti. Miten lyhyillä lauseilla voidaankaan kertoa niin paljon ihmisen elämästä, häkellyttävää!

Toki oli surullista huomata heidän tarinansa päättyvän, mutta silti kirjan luettuani leijailin jossain pilvissä. Surullista kirjassa oli myös se, että siinä oletettiin suhteelle alku sekä loppu. Voiko parisuhde kulkea niinkin lineaarisesti vaihe vaiheelta kohti loppua? Toimiiko muka parisuhteet niin, että aina vain matkustetaan paremmasta maanosasta huonompaan rakkauden maanosaan ja väistämättömästi tästä kaikesta seuraa ero, päätös, loppu? En jotenkin halua tai jaksa uskoa, että se olisi niin selkeää. Kai on olemassa muitakin vaihtoehtoja? Kai on olemassa elinikuinen kumppanuus?

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Kirjassaan Onnen tunti Anna-Leena Härkönen uppoutuu sijaisperheen elämään. Tarinan pääosassa on Tuula, jonka elämä on hyvää: hänellä on kymmenenvuotias poika Roope ja Harri-niminen tatuoijamies ja arki vaikuttaa menevän hyvin eteenpäin. Tästä huolimatta Tuulan mielessä alkaa pyöriä ajatus sijoitetusta lapsesta. Kun Tuula ja Harri ovat käyneet vaaditut valmennukset, he saavat tietää, että heille olisi mahdollisesti tulossa kaksi lasta, 5-vuotias Venni ja 8-vuotias Luke.

Otava, 2011
sivuja 287

 Kirja pureutuu hyvin sijoitetun lapsen hankintaprosessiin ja huostaanotetun lapsen biologisten vanhempien kohtaamiseen. Vennin ja Luken biologinen äiti Ninna on vihainen sossuille ja Tuulalle. Hän ei tunnu ymmärtävän, miten hänen lapsensa saatetaan viedä häneltä. ”Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?” kysyy Ninna Tuulalta.

Onnen tunnissa nousee pinnalle myös prosessin aiheuttamat tunteet ja vanhat muistot omasta elämästä. Tuula alkaa muistella lapsuuttaan, jolloin hän piileskeli yksin komerossa peloissaan. Prosessi herättää Tuulan ajattelemaan myös omaa suhdettaan äitiinsä, joka kuvitteli tarjoavan Tuulalle hyvän lapsuuden vastoin Tuulan omaa kokemusta.

Aluksi ajattelin, ettei kirjan aihe kosketa minua enkä kokenut sitä kiinnostavana. Perhe-elämä ei ole ajankohtainen omassa elämässäni enkä osanut samaistua kirjan henkilöihin. Jatkoin kuitenkin lukemista ja innostuin kirjasta. Härkönen osasi herättää mielenkiinnon. Olen iloinen, että pääsin tuon kirjan avulla tutustumaan sijoitusprosessiin ja siihen, millaisia tunteita tuo kaikki herättää. Jälleen on myös todettava, että Härkönen kirjoittaa hyvin. Sitä on helppo ja erittäin miellyttävä lukea. Härkönen osaa olla uskottava teksteissään.

PS! MILLAINEN ON HYVÄ KIRJA-ARVOSTELU? Olen pitänyt taukoa kirjoista kirjoittamisessa ja olen hieman epävarma kirjoittamisen suhteen. Millainen on raflaava, kiinnostava, innostava, taidokas kirja-arvostelu? Mitä te haluaisitte kirja-arvostelussa kuulla? Itse koen, että itselläni on kehitettävää juonen kuvailussa. Koen sen hankalaksi, miten tiivistää kirjan sanoma muutamaan kappaleeseen kiinnostavasti. Lisäksi koen, että minun pitäisi löytää uusia sanankäänteitä, joiden avulla kuvata kirjoja. ++ Olen lukenut aika paljon samoja kirjailijoita, Snellmania ja Härköstä, ehkä sekin vaikuttaa... Kertokaa mielipiteitänne :--)

Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

! Juoni !

Tarinassa on mies ja nainen, Matti ja Heli, jotka ovat olleet naimissa jo viidentoista vuoden ajan. Heillä on 13-vuotias tytär Sissi ja he viettävät tavallista arkea. Ainoastaan seksi tuottaa ongelmia ja ajaa avioliiton kulun vaikeaksi. Matti pihtaa. Matti on vaikea. Matti ei innostu. Matti vaikuttaa kaikkeen niin kyllästyneeltä. Matti on masentunut. Matti ei kuitenkaan halua apua. Heli opettaa saksaa ja Heli haluaa seksiä. Heli yrittää lähestyä Mattia hellästi, varovasti kuin hiipisi heikolla jäällä jatkuvasti peläten epäonnea. Heli yrittää iskeä kiinni kuin terrieri. Heli yrittää sanoa suoraan ja vihjata. Heli yrittää puhua, mutta Matti ei löydä sanoja tai halua jakaa ajatuksiaan. Tämä kaikki ajaa Helin epätoivon partaalle. Matti on etäällä ja pelaa vain tietokoneella.

Otava, 2008
sivuja 351

Heli on alussa hyvin ymmärtäväinen ja toiveikas. Hän yrittää kovasti, mutta kuitenkin turhautuu tilanteeseen. Hän ahdistuu, kun ei saa Mattiin mitään yhteyttä. Matti taas ei juurikaan avaa auki ajatuksiaan. Heli päätyy seksisuhteeseen. Heli panee oppilaansa Jarnon kanssa, useasti. Heli yrittää pelastaa avioliittonsa tyydyttämällä seksuaaliset halunsa jossakin muualla. Heli rakastuu ja käyttäytyy kuin teini. Kun Heli päättää kertoa Matille asiasta, Matti paljastaakin kirjoitelleensa toisen naisen kanssa. Heli raivostuu. Matti on jakanut ajatuksiaan ja tunteitaan toisen naisen kanssa samalla kun hän on tuskaillut epätietoisuudessa. Heli paljastaa seksisuhteensa.

(toivottavasti en kirjoittanut liian puolueellisesti. Matti on masentunut ja siihen on vaikea lukijankin saada mitään yhteyttä. Olisi kiinnostavaa lukea kirja samasta aiheesta miehen näkökulmasta, miltä se tuntuu kun vaimo tuntuu haluavan jatkuvasti seksiä ja mikään ei riitä. Miltä se tuntuu kun oma vaimo purkaa tarpeensa jonkun muun seurassa?)

! Arviot ja ajatukset !

Härkönen jälleen tarraa kirjassaan yhteen hyvin puhuttelevaan aiheeseen. Miehen haluttomuus, naisen torjunta. Härkönen rikkoo aiheellaan perusoletusta, että nainen on se, joka pihtaa ja mies on aina valmis tai useammin halukas seksiin. Hän kirjoittaa aiheesta hyvin. Oli mielenkiintoista lukea Akvaariorakkauden (jossa nainen saa seksiä, mutta epätyydyttävää ja jotenkin vääränlaista) jälkeen tällainen kirja. Kirjailija rakentaa tarinan kulun jälleen loistavasti. Aluksi kaikki alkaa pienestä ja yhtäkkiä huomaakin olevansa teoksen viimeisillä sivuilla ja täydellinen kaaos on valmis.

Arkiset kokemukset, naisen tunteet ja epätietoisuus tulevat hyvin esille ja ne esitetään todella uskottavasti. Teos on tärkeästä aiheesta ja ihailen Härkösen kykyä nostaa tällaisia asioita esille. Lisäksi tämä jotenkin sopii hyvin hänen teostensa joukkoon, sen tunnistaa hyvin hänen kirjakseen. Kirja kyllä osaa ahdistaakin. Loppu on lähes pelottava, päähenkilön tunnemyrskyt ovat hurjia.

Anna-Leena Härkönen on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Olen vähän hullaantunut Härkösen kirjoihin ja nyt on tullut tosi monia kirja-arvosteluja häneltä perätysten. Turussa ollessani luin Iida Rauman Katoamisten kirjan ja siitä on tulossa seuraavaksi kirja-arvostelu!