Magnus Bärtås & Fredrik Ekman - Hirviöidenkin on kuoltava, ryhmämatka Pohjois-Koreaan

Tammi, 2014
sivuja 281

Hirviöidenkin on kuoltava on kiinnostava katsaus Pohjois-Korean niin historiaan kuin nykytilanteeseenkin. Heti ensimmäiseksi haluan tuoda esiin parhaimman asian koko teoksessa: sillä on hyvä viitekehys, jos näin voi ilmaista. Pohjois-Koreaa lähdetään tarkastelemaan teoksessa elokuvamaailman lähtökohdista. Teos ei yritäkään antaa kokonaiskuvaa Pohjois-Korean historiasta ja sitten jatkaa vähän nykypäivän tilanteesta, vaan kaikki sidotaan Kim dynastiaan ja elokuvamaailmasta tunnettujen Choi Eun-heen ja Shin Sang-okin sieppaukseen. Kerrassaan erinomainen ratkaisu. Bärtås ja Ekman lähtevät ryhmämatkalle kyseiseen maahan ja koko heidän matkansa aikansa, he tarkastelevat kaikkea näkemäänsä hallitsijan ja siepatuiden perspektiivistä.

 

En voi olla vertaamatta tätä teosta Timo Laineen Torakoita ja panssarivaunuja -teokseen, joka on juuri minulla luettavana. Torakoita ja panssarivaunuja on teos itäblokin maista Neuvostovallan aikana ja sen murenemishetkinä. Tästä kirjasta on tulossa oma arvostelunsa, kun vain saan sen luettua. Mutta nyt vähän avaan sitäkin. Siinä kirjailija kertoo hyvin omakohtaisesti kokemuksiaan matkustaessaan itäblokin maissa. Se on kiinnostavaa, mutta ainoastaan se "minä kävin matkalla, koska olen utelias" lähtökohtana ei riitä. Ainakaan tuon Bärtåsin ja Ekmanin kirjan jälkeen. Yksi asia Laineen teoksessa on todella paljon parempi, siinä on valokuvia. Bärtås ja Ekman kirjoittavat paljon kuvaamisesta teoksessaan, mutta siinä ei kuitenkaan ole yhtään ainoatakaan kuvaa. Haluaisin nähdä!

 

Elokuvat ja propaganda antavat Hirviöidenkin on kuoltava -teokselle raamit, joiden avulla koko maata ja sen menoa hahmotetaan. Se on minusta loistavaa. Ei yritetä hyppiä aiheesta toiseen ja kertoa vähän kaikesta. Loppujen lopuksi, kun kirjan saa loppuun, niin siinä joutuukin toteamaan, että todella, kirjassa oli ihan hirmuinen määrä informaatiota. Teos meinaan päättyy tarkasteluun, jossa kerrotaan aina tähän päivään saakka Pohjois-Korean, lännen ja Etelä-Korean vaikeasta tilanteesta, ydinasekehittelyistä ja sellaisesta. Tämän kaiken faktan lisäksi teos sisältää tutkimustietoa kyseisestä maasta sekä pieniä nippelitietoja ja hauskoina näyttäytyviä huomioita. (ks. lainaus alla)

 

Paikoitellen teos on raskas. En ole nähnyt yhtäkään korealaista elokuvaa, joten tietoni ja kokemukseni tästä ovat hyvin heikkoja. Jossain kohtaa lopussa pitkä elokuvien nimi ja vuosiluku listaus alkaa väsyttää ja haluaisin vain ohittaa muutamia sivuja. Jos oikein viimeisen päälle teoksen haluaisi hinkata, niin teoksessa voisi olla kuvia kyseisistä elokuvista. Se antaisi vähän konkretiaa ja pitäisi keskittymisen yllä.

 

Monitasoinen, kattava ja todella kiinnostava teos. Välillä tosin tuntui, että hypittiin liiaksikin ajasta ja paikasta toiseen (meinaan tällä, että välillä oltiin vuodessa 1978 ja välillä taas 2000-luvulla ryhmämatkalla). Mutta ehkä se olisi vain ollut tekstin jäsentelystä kysymys. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kiinnostaa Pohjois-Korea. Koskaan en ole näin paljon kyseisestä kommunistisesta diktatuurista tietoa saanut. Teos ei ole helpoin, mutta antoisin.

 

"Me nauramme mr Songin kanssa, nyt me kuulumme hänen jengiinsä ja kysymme ikään kuin ohimennen, onko totta, että miehille sallitaan vain viisi hiustyyliä. Olemme lukeneet asiasta kertovan artikkelin ja nähneet Youtubessa pohjoiskorealaisesta televisiosta peräisin olevan videopätkän, jonka otsikkona oli "Leikkauttakaamme tukkamme sosialistiseen elämäntapaan sopivaan muotoon". Televisio kuvaa sopimattomia tukkatyylejä salaa kaduilla, ja filmissä pysäytellään muutamia kansalaisia, jotka ovat ylittäneet rajan kasvattamalla pitkän niskatukan. Ohjelmassa sanotaan, että tuollaiset hiustyylit vaikuttavat kielteisesti älykkyyteen. Pitkä tukka imee ravintoa, ja tästä seuraa aivojen energiansaannin väheneminen. -- Mr Song jäykistyy heti. Nyt hän näyttää huolestuneelta. Hän ihmettelee, mistä me moista olemme kuulleet. Hän kysyy, mainittiinko lehtikirjoituksessa jotain vääränlaisen hiustyylin takia annettavaa rangaistusta."

 

+

 

Tiina Rosenberg - Arvot mekin ansaitsemme

Tammi, 2014
sivuja 194

Arvot mekin ansaitsemme -nimi on teokselle aivan liian heikko. Koko teos on voimakas kannanotto ja poliittinen teksti demokratiasta ja tasa-arvosta Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa. Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut, että rasismista, fasismista ja populismista olisi enää mitään mielenkiintoista sanottavaa, ikään kuin kaikki olisi jo sanottu. Mutta ei, Rosenberg kokoaa yhteen perinteistä tasa-arvon ja demokratian määritelmää, mutta yhdistää ne taas feminismiin ja laajemmin historiaan sekä nykypäivän tapahtumiin. Hän kutoo mielenkiintoisen kattauksen vanhaa ja uutta oivallusta.

 

Jokaisen omasta tulevaisuudestaan välittävän pitäisi lukea tämä kirja. Tässä oli uutta vihervassarifeministillekin, saati sitten sellaiselle, joka haluaisi jotain suht helppotajuista, mutta silti älyllistä analyysia ajastamme ja vallitsevasta ilmapiiristä. Rosenberg seuraa tarkkaan poliittista kenttää ja hänen tekstistään huokuu lukeneisuus ja se, että tätä on pohdittu, tästä on luettu ja tämä on tärkeää.

 

Itselleni kaikista kiinnostavinta oli demokratian ja feminismin yhteenpunoutuminen Rosenbergin tekstissä. Lisäksi teos ehtii Timo Soinin ja Euroopan populististen puolueiden luettelemisen lisäksi pohtia seksikauppaa, Pussy Riotia, protestimaskuliinisuutta, taidetta, anarkismia ja avantgardea.

 

"Taide ja kaikki julkiset esiintymiset ilmaisevat jotain poliittisesti joko tietoisesti tai tiedostamatta. Tämä koskee erityisesti tapahtumia, jotka kerskuvat epäpoliittisuudellaan. Taide ei ole merkityksellistä vain sen vuoksi, että taiteilijat päättävät nostaa tiettyjä kysymyksiä esille. Erilaiset tilanteet ja tapahtuvat voivat syystä tai toisesta politisoitua, vaikka se ei olisi ollutkaan alkuperäinen ajatus. Poliittinen taide voi olla propagandistista ja agitatorista, mutta useimmiten poliittinen taide esiintyy kriittisenä lähestymistapana ja haastaa normatiivisia ajatusmalleja ja kategorioita. Poliittinen taide tapahtuu usein julkisessa tilassa, ja sen lähtökohta on tietoinen ajatus siitä poliittisesta tempauksesta, jota ollaan tekemässä, vaikkei seurauksista aina voidakaan olla varmoja. Poliittisen taiteen tehtävä on avata yhteisön silmät ja saada ihmiset ajattelemaan."

 

Lisäksi täytyy myöntää, että Arvot mekin ansaitsemme toi esille sekularismin, feminismin ja rasismin suhteen, vaikka tätä en ollut aikaisemmin tullut näin suorasti ajatelleeksi. Sekularismi eli uskonnon ja valtion erottaminen toisistaan on nähty edistyksen merkkinä, vaikkakin sitä voidaan käyttää välineenä rasismiin, esimerkiksi Ranskassa, kun uskonnollisten symboleiden käyttö on kielletty. Siinä mielessä feministien ja HLBTIQ-ihmisten tulisi olla varuillaan, etteivät he hyppää "vahingossa" rasismin puolelle. Näin itse ainakin asian eilen yöllä kahden aikaan ymmärsin. Uutena käsitteenä, mutta ei ehkä ilmiönä, tuli homonationalismi ja pinkwashing, joka on mielestäni aivan käsittämätöntä. HLBTIQ-ihmisten asema länsimaisissa yhteiskunnissa on parantunut, jolloin he kokevat integroituneensa yhteiskuntaan ja tällöin tämä synnyttää nationalismia ja siten siitä eteenpäin rasismia ja fasismia.

 

Voi että, kunpa minäkin osaisin laittaa ajatukseni yhtä selkeästi sanallisesti esille kuin Rosenberg. Hattua täytyy nostaa ja hänelle. Täytyy vielä todeta, että tässä yksi uusi idoli.

 

Jos jotain kritiikkiä teokselle pitäisi antaa, niin miinusta ehdottomasti liian laimeasta nimestä ja takakannen tekstistä! Kumpikaan ei anna aavistustakaan, kuinka voimakasta, mielenkiintoista ja tärkeää tekstiä kirja pitää sisällään ainutlaatuisesti muotoiltuna.

 

 

Jani Saxell - Minä, Lotta ja Päivikki

"Minä, Lotta ja Päivikki on ajan pintaa ankarasti harjaava romaani. Se kertoo Tuukka Salmisen vaiheista opiskelijapoliitikkona, toimittajana ja taiteilijanalkuna. Teos on myös rakkausromaani, jonka päähenkilö yrittää valita kahden naisen välillä. Salminen pakenee valintaa yhä uusiin mahdollisuuksiin, vältellen tekojensa seurausten kohtaamista loppuun asti. Syvältä kaluttu elämä opettaa Salmista Siperian lailla, kouriintuntuvasti ja masennuslääkkeidenkin läpi. Samalla Salminen yrittää pelastaa maailmaa, mutta punavihreä aate ei tarjoa direktiiviä rakkauselämälle."

 

WSOY, 2003
sivuja 311

Aloitan jälleen takakannen tekstillä, kun tuota paremmin en varmaan osaisi kirjaa tiivistääkään. Tuukka Salminen on vähän itseään täynnä oleva, hitusen pelokas ja ahdistunut bentsodiatsepiiniriippuvainen, joka kirjoittaa runoja, vaikuttaa opiskelijapolitiikassa ja tekee juttuja yliopistolla pyöriviin lehtiin. Päähenkilö sekoilee naisten kanssa, kuten tuo nimikin jo antaa ymmärtää. Vaikka ajatusmaailmalta olenkin päähenkilön kanssa samoilla linjoilla, en voi olla ärsyyntymättä sen mahdottoman raivostuttavia pelleilyitä ihmisten tunteilla.

 

Jos pääsee nyt tästä ns. henkilökohtaisesti kiukutuksesta eroon, niin muuten kirja on todella kiinnostava. Saxell kuvaa opiskelijamaailmaa todella kiinnostavasti ja luin tämän todella hujauksessa. Olen itsekin kiinnostunut ylioppilaskunnan edustajiston ja valiokuntien toiminnasta, jolloin aiheet tosiaan liippaavat läheltä. Voin tosin hyvin kuvitella, että asiaan perehtymättömille ja yliopistomaailmasta tai yliopistopolitiikasta vähät välittävälle tämä teos on raskas tai ainakin rasittava.

 

Kiinnostavaa teoksessa on myös se, että siellä täällä pudotellaan kiinnostavien ajattelijoiden nimiä. Heti ensimmäisillä sivuilla on Sapfolta lainaus ja mainitaan myös Epikuros. Voin myös nähdä tämän kaiken jonkinmoisena turhana leikittelynä, mutta itse pidin siitä.

 

Teoksessa on eläväisen oloisia ja värikkäitä henkilöhahmoja, esimerkiksi juuri nimessäkin mainitut Lotta ja Päivikki. Jonkin verran tosin häiritsee, että tässä kirjassa esiintyy nimeltä joitain poliitikkoja, esms Ben Zyskowicz, mutta sitten joihinkin viitataan eri nimellä, esms Kaapo Karpinmäki, mikä on mielestäni kuulostaa todella tyhmältä.

 

Tästä on jo hetki, kun tämän luin, mutta silti haluaisin antaa tälle neljä tähteä. Tämä oli kerrassaan kiinnostava teos, vaikka kaltaistani feministiä ärsyttää, että minkä ihmeen takia kirjailijan tarvitsee luoda niin mielenkiintoinen hahmo, joka sitten kohtelee naisia miten sattuu? Teos olisi jo itsessään tarpeeksi kiinnostava, vaikka se ei revittelisikään ihmissuhdedraamalla. No, mutta koska yliopisto, yliopistopolitiikka, politiikka, vihervassarimeininki, runoilijuus ja toimittaja samassa paketissa, niin kyllä:

 

 

Stéphane Hessel - Vastarintaan!

Otava, 2011
64 sivua

Hessel on yli 90-vuotias Ranskan vastarintaliikkeen taisteilija ja keskitysleiriltä selviytynyt, joka kehottaa erityisesti nuoria asettumaan vastarintaan ja kapinoimaan, suuttumaan ja vaikuttamaan ympäristöön. Teos on loistava. Ytimekäs. On ihana nähdä noin vanhan miehen kannustavan nuoria muutokseen ja hän käyttää vieläpä niinkin arvolatautunutta sanaa kuin vastarinta. Yleensä tulee ajatelleeksi, että vanhat ihmiset ovat kovin konservatiivisia. Mutta kerrankin näin päin!

Kirja ytimekkyydessään paljasti myös häpeäkseni oman tietämättömyyteni Israelin ja Palestiinan tilanteesta. Mutta aion ottaa siitä selvää. Kunnioitettava mies kyllä tuo Hessel! Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaikka siinä käsiteltävät asiat saataisiinkin ratkaistua.

Alkutekstit Paavo Arhinmäeltä ja Palefacelta.

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

Otava, 2006
270 sivua

"Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa." Kuta kuinkin näin, mutta mielestäni tässä ei ole mitään koomista tai edes vivahteita komediasta. Tarina on traaginen ja koskettava, hämmentävä ja hellyttävä samaan aikaan. Viktor on turhautunut kirjailija, jonka ainoa seuralainen on Misa-pingviini. Yhtäkkiä Viktor löytää työtä lehdestä muistokirjoitusten laatijana ja elämä muuttuu kerralla. Viktor ajautuu vaikeaan tilanteeseen häneltä tilattujen muistokirjoitusten kohteiden alkaessa yhtäkkiä kuolla.

Tämä ei ole mielestäni teos yksittäisestä ihmiskohtalosta ja hänen lemmikistään, vaan tämä on teos Ukrainan poliittisesta tilanteesta, korruptiosta ja vaikeuksista, joihin tavallinenkin ihminen voi itsensä lähes vahingossa sotkea. Luin juuri tuon Pohjois-Koreasta kertovan teoksen Leiri14 ja siinä lahjonta oli aivan samanlaista. Tässä teoksessa tosin lahjottiin pääasiassa rahalla, koska ruuasta ei ollut kirjan tapahtuma-aikana (vuosina 1995-1996) niin kovaa nälänhätää. 

Toki tämä kirja on fiktiivinen tarina, mutta mielestäni tämä selvästi heijastelee yhteiskunnallisia oloja, vaikkakin sitten kärjistäen. Lisäksi kirjassa silmään pisti jatkuva viinanjuonti. Nämä ovat taas näitä kirjailijoita, joita olisi äärimmäisen kiinnostava haastatella!

Kirja oli mielenkiintoinen, mukaansatempaava, nopealukuinen, miellyttävä ja inhimillinen, vaikka siinä oli myös surullisia ja mietityttäviä kohtia. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaa jotain hyvää luettavaa, jossa on kuitenkin ajattelemisen aihetta. Pitkään mietin, että annanko kolme vai neljä tähteä, koska tämä ei kuitenkaan ole mikään mitäänsanomaton tarina, mutta ehkä tätä en kuitenkaan luokittelisi lempikirjoikseni. Tämä on mielenkiintoinen ja loppukaan ei ole ennalta-arvattava. Siksipä neljä.

Pirkko Saisio - Kohtuuttomuus

Siltala, 2008
sivuja 583

Kohtuuttomuus on lähes 600 sivuinen teos toisena miehenä olemisesta, julkisuudesta, suomalaisuudesta 1990-2000-luvuilla, manipulaatiosta, narsismista, median noususta, politiikasta, seurapiireistä joita ei ole, äitisuhteesta, homoudesta, menetyksestä, rahasta, onnellisuudesta ja onnettomuudesta ja rakkaudesta. 

Saisio on valtavan taitava, ja tästä kirjasta tuli ehdottomasti mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva. Tämä on siis silkkaa kehua! Saisio tuo loistavati esiin nykypäivän manipuloivan miessuhteen (kiinnostaisi tietää, että voiko kahden miehen välinen suhde olla todella näin intohimoinen ja raaka, miten Saisio ja Holappa molemmat teoksissaan kuvaavat) ja tämä miessuhde on kuin moderni versio tuosta Ystävän muotokuvasta, jossa fiktiivinen Pentti Holappa kirjoittaa taiteilijaystävänsä elämäkertaa.

Ystävän muotokuvaa ja Kohtuuttomuutta yhdistää myös se, että molemmat leikittelevät fiktion ja faktan rajalla ja kertovat tästä häilyvyydestä metatekstissä. Molemmat kirjoittajat ottavat kantaa teksin etenemiseen, kirjoitusprosessiin ja ylipäätään tapahtumiin. Kohtuuttomuudessa se aluksi häiritsi (varmaan siksi kun olin niin ärtynyt Valoa valoa valoa -kirjan metatekstistä, joka oli mielestäni aika naiivia [olihan se toki nuortenkirja] tähän verrattuna).

Upea teos, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Luin tämän ihan muutamassa päivässä. Saisio todella osaa napata lukijan hampaittensa väliin jo alusta saakka ja pitää tiukasti kiinni. Sivut vain viuhahtivat ohi ja tarina syveni. Tarinallisesti teos on todella kiinnostava ja itseäni viehättää sen tapa olla vähän epämääräinen, häilyvä. Kirja on niin kuin muisto, eikä niinkään sanatarkka kopio tapahtumasta. Se on hyvin viehättävää, kun Saisio sen taitaa.

Kuten tästä tekstistä huomata saattaa, olen ihastuksissani Saisioon. Pidin hänen Punaisesta erokirjastaankin ja nyt tämä vain jatkuu. Seuraavaksi Saisiolta on lukulistalla Sisarukset, joka löytyy kirjahyllystä. Pitäisikö jotain kritiikkiä antaa tässä myös... No kirja on niin monitasoinen, että se vaatii useamman lukukerran eikä välttämättä jaksamista ja aikaa löydy tätä toiseen kertaan kahlaamiseen, vaikka olikin hyvä kirja. Tämä ei ollut tyypillinen homoudesta kertova kirja, joten siitäkin ehdottomasti vielä plussaa. Ja niin, jotain kritiikkiä vielä. No ehkä siitä metatekstistä nyt sanoisin vielä. Saisio kirjoittaa avaruuden ystävälle, ja selventää maan tapoja sille. Se on tavallaan herttaista, mutta siihen vähän kyllästyy. Toisaalta onhan sekin ihan hauska lisä, mutta kirja itsessään on niin kiehtova, ettei ehkä tuollaista avaruusjuttua siihen olisi tarvinnut lisätä.

+

Ville Hytönen (toim) - Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Teokseen on kerätty eri kirjoittajien pohdintoja henkilöstä ja ilmiöstä nimeltä Halla-aho. Kirjoittajia on laidasta laitaan; Arja Alho, Mike Pohjola, Timo Hännikäinen, Jukka Mallinen, Sirpa Pietikäinen, Katja Kettu, Husein Muhammed, J. Sakari Hankamäki ja Jussi K. Niemelä. Kirja on äärimmäsen mielenkiintoinen. Yksittäisten kirjoittajien tekstien taso vaihtelee lievästi, mutta teos on hyvin kiehtova, kun se tarjoaa samalla vastakkaisia näkemyksiä. Timo Hännikäinen ja J. Sakari Hankamäki kirjoittavat selkeästi maahanmuuttokriittisyyden puolesta, ja harvoin on lukenut mitään näin jännittävää ja ihmeellistä. 

Hyvin olisin voinut kuvitella koko kirjan olevan vain pelkkää Halla-ahon mustamaalaamista ja toisen puolen äänen hiljentämistä. Mutta ei! Lähtökohtaisesti täytyy sanoa, että vastustan maahanmuuttokriittisyyttä enkä voi sietää sellaisia henkilöitä kuin Halla-aho, Vihavainen ja Hännikäinen. Tämä kirja vain vahvisti entisestään minun aikaisempia näkemyksiäni juuri sillä, että kirjaan oli otettu molempia puolia. Väistämättä tosin tässä kirjassa kävi niin, että enemmistö kirjoittajista kritisoi persuja ja maahanmuuttokriittisyyttä ja he kirjoittivat ja argumentoivat niin paljon paremmin, että tuntuu käsittämättömältä, miksei tästä kirjasta ole puhuttu enemmän tai miksi tämä on jäänyt niin pimentoon. Tai yleisesti, että miten kukaan tämän kirjan luettua enää voi olla maahnamuuttokriittinen.

Vaikka kirja onkin verrattain "vanha", julkaistu neljä vuotta sitten, se on kuitenkin hyvin ajankohtainen. Käsittämättömän ajankohtainen. Tuntuu jopa, ettei tästä ole päästy eteenpäin oikein millään. Edelleen käydään samanlaista keskustelua, vaikka vuodet kuluvat. Mikään ei tunnu muuttuvan.

Jos politiikka ja nykyinen tila mietityttää, kiinnostaa, ihmetyttää tai vain vituttaa, niin kannattaa lukea tämä. Toki tämä saattaa olla hieman puolueellinen, mutta tässä on ainakin yritetty ottaa esiin molempia näkökulmia. Tämän kirjan takia olen löytänyt itseni Hommaforumilta selailemasta, että mitä ihmettä ne siellä keskustelevat nykyään.

Savukeidas, 2010
sivuja 229

Ja lopuksi vielä pari ajattelemisen arvoista sitaattia!

"Maahanmuuttajien integroitumisen vapauksiimme ja elämänlaatuumme pitäisi olla helppoa - hehän ovat tulleet tänne lisätäkseen vapauksiaan ja parantaakseen elämänlaatuaan. Jos integraatiossa on ongelmia, meidän pitää katsoa kriittisisesti omia instituutioitamme." Jukka Mallinen

"Perussuomalaiset tuttavat muottituotantona uusia verisoita vanhoista sanomisista vaihtamalla sen välittäjää. Näin syntyy harhakuva, että samoin ajattelevia ja samalla tavaslla kirjoittavia on lukemattomia." Katja Kettu

Pirkko Saisio - Punainen erokirja

WSOY 2003
sivuja 298

Punainen erokirja on hätkähdyttävä romaani 70-luvusta, kiihkeän poliittisesta aikakaudesta, seksuaali-identiteetin ja kirjailijankutsumuksen löytämisestä. Pirkko Saision teos on ainutlaatuinen.

Punainen erokirja on Pirkko Saision fiktiivinen omaelämäkerta, jossa hän kertoo Pirkko Saisiosta hän-muodossa, mutta myös jossain kohdissa tekee huomioita minä-muodossa ja lisäksi jotkin nykyhetken kuvaukset on kirjoitettu minä-muotoon. Wikipedia tietää kertoa, että Saisio on todennut kaikkien omaelämäkertojensa olevan fiktiivisiä, koska muisti on fiktiivinen eikä hän ole edes yrittänyt olla uskollinen muistikuvilleen.

Teos on aluksi vaikeaselkoinen ja sain lukea alun kahteen kertaan. Saisio hyppii 70-, 80- ja 2000-luvun välillä ketterästi ja välillä niinkin nopeasti, ettei lukija pysy mukana. Aina ei tiedä, kenestä puhutaan ja mistä tässä kaikessa on kyse. Puolessa välissä kaikki selkiintyy ja alkaa hahmottua. Aivan, klovnisilmäinen, Havva, Sunnuntailapsi ja Honksu.

Kuten takakansi kertoikin, Punaisen erokirjan kantavat teemat ovat punainen politiikka (vallankumous), kirjoittaminen ja teatteri sekä homoseksuaalisuus. Yhdistelmänä aivan lyömätön. Varsinkin kun Pirkko Saision elämään Wikipedian kautta tutustuneena huomaa yhtäläisyydet, jotkin pilkahtelevat omaelämäkerralliset toteamukset esimerkiksi kommunistivanhemmista, Sunnuntailapsesta, teatterikoulusta ja kirjan kirjoittamisesta. (Ja tietysti Honksusta, Pirjo Honkasalosta, jonka kanssa Saisio on rekisteröidyssä parisuhteessa)

Punainen erokirja teki minuun vaikutuksen ja nousi yhdeksi uudeksi suosikikseni. Ajoittaisesta sekavuudestakin oppi pitämään. Ja sekin on vain merkki, että kun luen kirjan uudelleen, se antaa minulle vielä paljon uusia oivalluksia. Taitava, tärkeä yhteiskunnallinen teos. Kaikin puolin kiinnostava.

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Olen sanaton! Itkin! Itkin. Vavahdutti ja liikutti! Mahtava teos, upea.

"Kumartuessaan Paratiisissa lähteen ylle Aatami ei vielä tiennyt että hän näki itsensä. Hän ei olisi ymmärtänyt Terezaa, joka seisoskeli tyttönä peilin edessä yrittäen nähdä ruumiistaan sielunsa. Aatami oli kuin Karenin. Tereza hassutteli usein viemällä Kareninin peilin eteen. Koira ei tunnistanut kuvaansa vaan suhtautui siihen uskomattoman välinpitämättömästi ja hajamielisesti.

Karenin vertaaminen Aatamiin saa minut ajattelemaan ettei ihminen ollut Paratiisissa vielä ihminen. Täsmällisemmin sanottuna: ihmistä ei vielä ollut singottu ihmisen radalle. Meidät on singottu jo kauan sitten ja lennämme suoraviivaisesti etenevän ajan tyhjyydessä. On kuitenkin olemassa ohut naru joka yhdistää meidät yhä kaukaiseen, sumuun verhoamaan Paratiisiin jossa Aatami kumartuu lähteen ylle aavistamatta, toisin kuin Narkissos, että pinnalle ilmestyvä valjun keltainen läiskä on hän itse. Ikävöidessään Paratiisiin ihminen tuntee kaipuuta olla olematta ihminen."

(Olemisen sietämätön keveys saa agnostikonkin häkeltymään ja miettimään tällaisia kysymyksiä uudelleen ja uudelleen.)

Filosofinen ja poliittinen teos, joka sisällyttää sisäänsä, 390 sivuun, lähes kaiken mikä liittyy elämään ja ihmisenä olemiseen. Kuinka neljän henkilöhahmon, Tomásin, Terezan, Sabinan ja Franzin, kautta pystyykin tuomaan niin taidokkaasti ilmi niin monia elämän vivahteita. Ihailen myös Kunderan taitoa tuoda esiin asioiden niin monet puolet. Täytyy sanoa, että Kundera nousi tämän kirjan myötä suureksi mielenkiinnon- ja ihailunkohteeksi. Vau.

Olen niin suuresti häkeltynyt ja hämmentynyt, etten osaa sanoa tästä nyt paljoakaan muuta. Tämä on tosi monipuolinen ja varmasti myös monitulkintainen teos, joten tämä vaatii useamman lukukerran. Jossain kohdissa tulee olo, että koko kirja on vain filosofinen rakkausdraama, mutta viimeisen sivun jälkeen tuntuu, ettei tuon ajatuksen aikana ollut ymmärtänyt yhtään mitään koko kirjasta.

Sanon vielä, että ihailen Kunderan tietopohjaa (historialliset tapahtumat tsekeissä ja kommunismin monet puolet...) ja kyky heittäytyä niin erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin hän jossain kohtaa kirjaa kirjoittaakin, että tämä kirja on ne mahdollisuudet ja vaihtoehdot, joita hän ei saanut käytyä läpi, koska hänellä on vain yksi elämä. Einmal ist keinmal!

Pahoittelen huonoa kuvaa, joka on pahasti alivalottunut!
Mutta a. en ehtinyt ottaa parempaa tässä tunnekuohu-pakkopäivittää-puuskassa
ja b. se mikä googlen kuvahausta tulee se kansi ei ollenkaan kuvaa mielestäni,
ainakaan omaa, lukukokemusta!
WSOY, 1985
sivuja 390

Kirjalla on varmasti annettavaa kaikille, edes jossain muodossa. Koska en pysty kertomaan kirjasta muuta kuin sen, kuinka häkeltynyt olin, lainaan Wikipediaa. 

Tapahtumapaikkana on Prahan kaupunki Tšekkoslovakiassa neuvostomiehityksen eli Prahan kevään jälkeen vuonna 1968. Kirjassa kuvataan taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa muuttuneessa yhteiskunnassa ja kamppailua vierasta miehittäjää vastaan.