Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua

"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.

 

Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.

 

(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)

 

Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.

 

Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.

 

Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.

 

En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.

 

Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.