Suomennos: Kalle Salo Otava 2010 160 sivua |
Klassikko, joka minun on pitänyt lukea jo aikoja sitten. Eilen tulin tarttuneeksi siihen ja luin melkein yhdeltä istumalta. Sivullinen (1942) kertoo Mersault-nimisestä miehestä, jonka äiti kuolee ja joka tapaa Marie-nimisen naisen heti äitinsä kuoleman jälkeen. Kertomuksessa esille pääsevät myös Mersaultin naapurit Raymond ja Salamano. Salamano on koiraansa jatkuvasti moittiva ja kurittava naapuri, jonka koira kuitenkin lopussa katoaa. Raymond haluaa kostaa hänet pettäneelle naiselle ja Mersault suostuu kirjoittamaan kirjeen tuolle Raymondin puolesta.
Mikään ei merkitse Mersaultille mitään suurempaa. Marie kysyy Mersaulta haluaako tämä tulla hänen kanssaan naimisiin, Mersault vastaa, että jos Marie haluaa niin. Sekin tuntuu hänelle yhdentekevältä. "Sitten hän tahtoi tietää, rakastinko häntä. Vastasin kuten jo kerran
ennen. ettei se mitään merkinnyt, mutta etten häntä luultavastikaan
rakastanut."
"Samantekevää" ja "se ei merkitse mitään" kuullaan usein Mersaultin suusta.
Raymond saa hänet "pettäneen" naisen veljen vihat ylleen pahoinpideltyään tuon naisen. Raymond, Mersault ja Marie menevät Massonin ja hänen pariisittarensa luokse kylään. Siinä lähellä rannalla miehet tapaavat arabit, joista yksi on Raymondille vihoissaan oleva veli. Raymond loukkaantuu ja he palaavat takaisin.
Mersault kuitenkin palaa takaisin rantaan yksin ja päättää mennä lähteelle. Siellä on yksi arabi, joka nostaa puukkonsa ja sokaisee Mersaultin siitä heijastuvalla auringonvalolla. Mersault ampuu arabin. Mersault pidätetään.
Camus pitää Mersaultia äärimmäisenä totuuden rakastajana. Mersault ei voi kertoa tunteneensa muita tunteita, kuin ne mitä hän tosi asiassa tunsi. Oikeudessa hänet nähdään välinpitämättömänä ja yhteiskunnan ulkopuolella olevana hirvönä, joka vain tappaa vailla tunteita. Lisäksi oikeudessa otetaan esille se, ettei Mersault itkenyt tai näyttänyt suruaan äitinsä hautajaisissa, hän ei tiennyt äitinsä ikää ja hän oli pannut äitinsä vanhainkotiin. Mersault oli vieläpä huvitellut Marie-naisen kanssa äitinsä hautajaisten jälkeisenä päivänä.
Mersault tuomitaan kuolemaan. Teoksen lopussa Mersault keskustelee papin kanssa ja sanoo, ettei usko Jumalaan. Vankilassa hän herää pohtimaan kuolemaansa ja sitä, jos hän saa armahduksen ja päinvastoin.
"Pohjimmiltaan tiesin varsin hyvin, että ei merkitse paljonkaan,
kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska
kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset
jäisivät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia."
Kirja on lakoninen ja kieli on hiottu äärimmilleen yksinkertaiseksi. Juoni on yksinkertainen ja se paljastetaan jo takakannessa. Näitäkin tärkeämpää on Camus'n eksistentiaalinen filosofia, joka korostaa inhimillisen olemassaolon erityislaatua ja tutkii yksilön olemassaolon filosofista perustaa.
Teos saattaa vaikuttaa jopa pitkäveteiseltä joidenkin mielestä, mutta suosittelen ehdottomasti kaikkia lukemaan sen ja miettimään sen sanomaa totuudesta ja välinpitämättömyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti