 |
| WSOY, 2004 357 sivua |
Vaimoni on raju. Se on kirja nykypäivän turhamaisuudesta, toimittajan ammatista, ylipainosta, ideologisesta petturuudesta, oman itsensä myymisestä lehdistölle, kostosta, nuoruudesta, masennuksesta, lapsen menetyksestä, läheisriippuvaisuudesta, narsismista, sovinismista ja feminismistäkin, naiskuvasta ja ennen kaikkea avioliitosta, joka valuu viemäristä alas.
Kaikki on kai siinä. Vaimoni-teoksessa on toimittajamies, joka on ennen ollut periaatteen mies, sosialisti. Vaimo on paremmasta perheestä, ja hänelle politiikka ja luomu ovat vain valinta, eivät välttämättömyys. He saavat vammaisen lapsen, jonka kuoltua vaimo masentuu. Masentuu, syö, lihoo ja sitten katoaa. Mies kertoo heidän tarinansa kuvottavasti, puistattavasti ja jopa inhorealistisesti.
Teos kuitenkin päättyy oudolla tavalla. Tämä kirja on vähän kuin Johanna Sinisalon Lasisilmä. Tarinan kerronta on loistavaa, oivaltavaa, koukuttavaa ja jotakin aivan erilaista mitä on aikaisemmin lukenut. Kaikki vaihtoehdot käydään läpi. Mitään ei aavista, mitään lopun tapaista ei osaa nähdä. Sitten kaikki muuttuu ihmeelliseksi ja katoaa johonkin rajalle, outouksiin.
Pidin kirjasta, vaikka sitä oli hirveää lukea. Tuula-Liina Varis on oivaltava kirjoittaja, joka osaa toden totta kirjoittaa ja rakentaa tarinan. Hän on tavoittanut tekstissään jonkun tietyn melankolian ja karun mielenmaiseman, josta on vaikea päästä eroon.
Täytyy myös todeta kliseisesti, että kirja tempaisi mukanaan. Luin huimat 330 sivua kahdessa päivässä, hups vain.
+
Muistelen myös hotkaisseeni tämän kirjan vaikka siinä oli paikoitellen karmaisevia kohtia. Päällimmäiseksi jäi mieleen, miten ikävästi lapsen vammaisuudesta kirjassa kirjoitettiin.
VastaaPoistaJep. Ajoittain tää kirja teki ihan fyysisesti pahaa, kun siinä puhuttiin niin törkeän rumasti siitä naisesta ja vammaisesta lapsesta...!
Poista