! Juoni !
Katoamisten kirja on tarina 19-vuotiaasta nimettömästä tytöstä, joka on hukassa omien ajatusten ja ylipäätään itsensä kanssa. Hänen ihmissuhteensa ovat vaikeaselkoisia, ja hän itsekin tuntuu niin nuorelta ja tietämättömältä; hän ei tunnu tietävän kuka hän itse oikein on ja miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Päähenkilön nimeä ei mainita kirjan aikana, mutta hänestä kerrotaan kuitenkin yksityiskohtaisesti kuinka hän työskentelee Mäntyvuoren (Turussa on oikeasti olemassa Mäntyniemen vanhainkoti!) vanhainkodissa ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Sofian kanssa. Seksi Sofian kanssa ei oikein suju, mutta kirjan päähenkilö ei kirjassa muistaakseni mainitse Sofialle tästä milloinkaan. He Sofian kanssa etääntyvät pikku hiljaa toisistaan. Ja eräänä päivänä Sofia lähtee.
Vanhainkodissa päähenkilö tapaa kosovalaisnaisen Zorkan, jota hän yhtäkkiä tajuaa ajattelevansa masturboidessaan. Zorka on salaperäinen maahanmuuttaja, joka polttaa salaa kannabista vanhainkodin tuuletusparvekkeella. Sofia ja päähenkilö eroavat ja hän lähtee Zorkan mukana ulkomaille etsimään isäänsä ja Zorkan tuttuja. Kaikki tuntuu päähenkilölle merkityksettömältä, yhdentekevältä ja hänestä saa pelottavan välinpitämättömän vaikutelman.
Lisäksi hänen isänsä on lähtenyt ja hänen äitinsä tutkii innoissaan sota-aikaisia tapahtumia. Äidin elämää värittää myös mielenterveysongelmat ja itsemurhayritykset. Päähenkilökin nappailee Tenoxeja ja Opamoxeja rauhoittaakseen mieltään ja nukkuakseen. Kirjassa ehtii siis tapahtua aika paljon kaikkea.
! Arviot ja ajatukset !
Minulla oli tämän kirjan suhteen paljon ennakkoajatuksia, -odotuksia ja jopa pelkoja. Minusta tuntuu, että tiedän ko. kirjailijasta liikaa (eräs kaverini on haastatellut häntä useampaan otteeseen ja nyt henkilökohtaisellakin tasolla tutustunut kirjoittajaan). Olin tämän suhteen ahdistunut ja luulin, että lukukokemus olisi ollut jotenkin tajunnanräjäyttävä, hyvässä tai huonossa mielessä.
Takakansi lupailee paljon. Arkista väkivaltaa, inhimillistä kohtuuttomuutta, ennakkoluulottomuutta, vahvatunnelmaisuutta, välittämistä, panetusta, katsaus koulumaailmaan ja vanhainkotiin.
Pysäyttävä romaani heistä, jotka lähtevät varoittamatta.
Isä on häipynyt ilman selityksiä, ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän maalaa tauluja, pesee mummoja, laiminlyö parisuhdettaan ja tuntee vetoa kosovolaiseen hoitajatoveriinsa. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.
Katoamisen kirjassa toiset auttavat itseään pillereillä, toiset lähtemällä. Ja sitten on niitä, jotka jäävät etsimään ja odottamaan silloinkin, kun tajuavat odotuksen olevan turhaa. Henkilöhahmot ovat tuttuja ja inhimillisiä kaikessa kohtuuttomuudessaan.
Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, terveyskeskusten ja vanhainkotien ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Siitä on tullut niin jokapäiväistä, ettei sitä huomata ennen kuin on liian myöhäistä.
Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.
Kuitenkin minulle jäi hyvin etäinen olo kirjasta. Teos ei onnistunut aiheuttamaan minussa suuria voimakkaita tunteita. Lähinnä vain kyllästymistä ja inhoa päähenkilön välinpitämättömyyteen. Asioiden käsittely tuntuu jäävän todella pintapuoliseksi. Siinä missä Anna-Leena Härkönen tarttuu julmasti yhteen asiaan eikä päästä irti, Rauma taas yrittää panna kirjaan paljon pieniä hippusia vaikeita asioita. Hän vaikuttaa odottavan ihan kuin tästä syystä ihan itsestään kirjasta rakentuisi moniulotteinen ja voimakas kokonaisuus.
Jossain olen kuullut sanottavan, että fiktiivisillä henkilöillä on hyvä olla vain yksi "suuri juttu". Esimerkiksi jos päähenkilö on homo ja alkoholisti, alkaa se mennä jo liian rajuksi. Ehkä tässä kirjassa oli heikko yritys rikkoa tätä ajatusmaailmaa. Tungetaan paljon kaikkea pientä ja sitten siitä tuleekin suurta ja rajua. Ja voi olla, että minun tunne välinpitämättömyydestä tulee siitä, että siinä kerrotaan niin paljon "vähän kaikesta" eikä mihinkään paneuduta, mistään ei oteta selvää syvemmin.
Toki kertomukset koulumaailmasta pistävät ahdistumaan. Mutta verrattuna esimerkiksi Sofi Oksasen Baby Janeen tämä kirja tuntuu jäävän todella etäiseksi. Ehkä tämä kaikki johtuu takakannen mainitsemasta "heikosta todellisuudentajusta", joka minulle näyttäytyy lähinnä irtautumisena inhimillisestä kokemusmaailmasta. Päähenkilö ei tunnu välittävän, vaikka Sofia lähtee. Hän ei näytä välittävän Zorkasta eikä loppujen lopuksi oikeastaan mistään. Tämä välinpitämättömyys inhotti. Ehkä sen oli tarkoitus tehdä kirjasta kiinnostava, mutta minuun tuo ei vedonnut. (Eniten minua ärsyttää se, ettei päähenkilö keskustellut Sofian kanssa mistään. Päähenkilö vain valitti heidän huonosta seksielämästään, muttei kuitenkaan tuonut toiveitaan ja ajatuksiaan ilmi Sofialle)
Mutta. Rauman kieli on hyvää romaanikieltä, ihan sujuvaa, mukavaa, menee eteenpäin ihan hyvin. Jään odottamaan mielenkiinnolla, että josko Raumalta tulisi lisää luettavaa, jossa näkyisi hänen kypsyminen ihmissuhdepuintia korkeammille osa-alueille. Vaikka olihan tämä ihan mielenkiintoinen, vaikken siitä hirmuisesti pitänytkään. Kannattaa lukea, jos haluaa nähdä sisälle lesbosuhteisiin, vanhainkodin elämään, koulukiusaamiseen, vanhempien etääntymiseen (isän katoamiseen ja äidin itsemurhayrityksiin), maahanmuuttajien kohteluun työpaikalla ja sen sellaiseen.
++ kansi on hieno!
Lisäksi hänen isänsä on lähtenyt ja hänen äitinsä tutkii innoissaan sota-aikaisia tapahtumia. Äidin elämää värittää myös mielenterveysongelmat ja itsemurhayritykset. Päähenkilökin nappailee Tenoxeja ja Opamoxeja rauhoittaakseen mieltään ja nukkuakseen. Kirjassa ehtii siis tapahtua aika paljon kaikkea.
 |
| Gummerus, 2011 sivuja 377 |
Minulla oli tämän kirjan suhteen paljon ennakkoajatuksia, -odotuksia ja jopa pelkoja. Minusta tuntuu, että tiedän ko. kirjailijasta liikaa (eräs kaverini on haastatellut häntä useampaan otteeseen ja nyt henkilökohtaisellakin tasolla tutustunut kirjoittajaan). Olin tämän suhteen ahdistunut ja luulin, että lukukokemus olisi ollut jotenkin tajunnanräjäyttävä, hyvässä tai huonossa mielessä.
Takakansi lupailee paljon. Arkista väkivaltaa, inhimillistä kohtuuttomuutta, ennakkoluulottomuutta, vahvatunnelmaisuutta, välittämistä, panetusta, katsaus koulumaailmaan ja vanhainkotiin.
Pysäyttävä romaani heistä, jotka lähtevät varoittamatta.
Isä on häipynyt ilman selityksiä, ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän maalaa tauluja, pesee mummoja, laiminlyö parisuhdettaan ja tuntee vetoa kosovolaiseen hoitajatoveriinsa. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.
Katoamisen kirjassa toiset auttavat itseään pillereillä, toiset lähtemällä. Ja sitten on niitä, jotka jäävät etsimään ja odottamaan silloinkin, kun tajuavat odotuksen olevan turhaa. Henkilöhahmot ovat tuttuja ja inhimillisiä kaikessa kohtuuttomuudessaan.
Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, terveyskeskusten ja vanhainkotien ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Siitä on tullut niin jokapäiväistä, ettei sitä huomata ennen kuin on liian myöhäistä.
Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.
Kuitenkin minulle jäi hyvin etäinen olo kirjasta. Teos ei onnistunut aiheuttamaan minussa suuria voimakkaita tunteita. Lähinnä vain kyllästymistä ja inhoa päähenkilön välinpitämättömyyteen. Asioiden käsittely tuntuu jäävän todella pintapuoliseksi. Siinä missä Anna-Leena Härkönen tarttuu julmasti yhteen asiaan eikä päästä irti, Rauma taas yrittää panna kirjaan paljon pieniä hippusia vaikeita asioita. Hän vaikuttaa odottavan ihan kuin tästä syystä ihan itsestään kirjasta rakentuisi moniulotteinen ja voimakas kokonaisuus.
Jossain olen kuullut sanottavan, että fiktiivisillä henkilöillä on hyvä olla vain yksi "suuri juttu". Esimerkiksi jos päähenkilö on homo ja alkoholisti, alkaa se mennä jo liian rajuksi. Ehkä tässä kirjassa oli heikko yritys rikkoa tätä ajatusmaailmaa. Tungetaan paljon kaikkea pientä ja sitten siitä tuleekin suurta ja rajua. Ja voi olla, että minun tunne välinpitämättömyydestä tulee siitä, että siinä kerrotaan niin paljon "vähän kaikesta" eikä mihinkään paneuduta, mistään ei oteta selvää syvemmin.
Toki kertomukset koulumaailmasta pistävät ahdistumaan. Mutta verrattuna esimerkiksi Sofi Oksasen Baby Janeen tämä kirja tuntuu jäävän todella etäiseksi. Ehkä tämä kaikki johtuu takakannen mainitsemasta "heikosta todellisuudentajusta", joka minulle näyttäytyy lähinnä irtautumisena inhimillisestä kokemusmaailmasta. Päähenkilö ei tunnu välittävän, vaikka Sofia lähtee. Hän ei näytä välittävän Zorkasta eikä loppujen lopuksi oikeastaan mistään. Tämä välinpitämättömyys inhotti. Ehkä sen oli tarkoitus tehdä kirjasta kiinnostava, mutta minuun tuo ei vedonnut. (Eniten minua ärsyttää se, ettei päähenkilö keskustellut Sofian kanssa mistään. Päähenkilö vain valitti heidän huonosta seksielämästään, muttei kuitenkaan tuonut toiveitaan ja ajatuksiaan ilmi Sofialle)
Mutta. Rauman kieli on hyvää romaanikieltä, ihan sujuvaa, mukavaa, menee eteenpäin ihan hyvin. Jään odottamaan mielenkiinnolla, että josko Raumalta tulisi lisää luettavaa, jossa näkyisi hänen kypsyminen ihmissuhdepuintia korkeammille osa-alueille. Vaikka olihan tämä ihan mielenkiintoinen, vaikken siitä hirmuisesti pitänytkään. Kannattaa lukea, jos haluaa nähdä sisälle lesbosuhteisiin, vanhainkodin elämään, koulukiusaamiseen, vanhempien etääntymiseen (isän katoamiseen ja äidin itsemurhayrityksiin), maahanmuuttajien kohteluun työpaikalla ja sen sellaiseen.
++ kansi on hieno!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti