keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Pekka Hiltunen - ISO

WSOY, 2013
sivuja 414
"Minun teki mieli nousta ylös ja sanoa Erikille (painonhallintaryhmän vetäjä/terveydenhoitoalan ihminen), että älä opeta meitä, älä päätä puolestamme. älä erehdy pitämään meitä suurina, harhautuneina lapsina. Emme me olleet vain kokomme. Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa." s. 180

"'Oletko Erik koskaan miettinyt, että mitä jos maailmassa onkin tarkoitettu olevan myös lihavia?- kysyin. "Että jos se onkin lopulta ihan ok, että osa meistä vain on paljon isompia kuin muut, ja me voitaisiin kaikki suhtautua siihen ihan rauhassa." s. 256

Kuten useimmat kirjablogimaailmaa seuraavat tietävät, että moni bloggaaja on lukenut Hiltusen teoksen ISO, joka kertoo 37-vuotiaasta Annista, joka on lukuina 168cm ja 138kg. Anni on iso ja terve, ja hän joutuu kamppailemaan suuresti ulkomaailman paineita ja ihmisten ilkeyttä vastaan. Lihava nainen herättää tunteita ja ajatuksia niin kadulla kuin terveydenhoitopuolellakin. 

Täytyy sanoa, että luin tämän kirjan jo viime viikolla, mutta tästä kirjasta oli äärimmäisen vaikea kirjoittaa. Tämä herätti hurjasti tunteita ja paikoin itketti. Lukukokemus oli ajoittain kivinenkin tie. Jokaisen on varmasti jollain tasolla helppo samaistua Anniin, vaikka ei olisikaan ylipainoinen. Yhtä kaikki, hurja teos, jota ei mielestäni voi ohittaa välinpitämättömänä!

Teos on äärimmäisen hyvällä asialla, sillä aihe on todella todella merkittävä ja tärkeä, kapinoivakin. Iso antaa todella paljon informaatiota lihavuuden monista tasoista kaikenkokoisille ihmisille. Paljon kiitosta siis Hiltuselle antaumuksella tehdystä taustatyöstä, niin kaiken faktan esiin kaivamisesta kuin henkilökohtaisten kokemusten esille kaivamisesta. Esimerkkinä kirjassa esitetyistä fakta-asioita ovat lihavuusleikkaukset, dieetit, painoindeksi sekä sen historia ja lihavuuden ja laihuuden terveysfaktat niin puolesta kuin vastaan. Kokemukseen perustavia raastavia kohtauksia Hiltunen kokoaa muun muassa istumisen vaikeudesta huteroiden tuolien takia, työnantajien lihaviin kohdistuvasta syrjimisestä, kiusaamisesta, huutelusta, erilaisista dieeteistä, kirjaston tietopalvelusta ja siitä, kuinka talkkia täytyy laittaa läskien alle, ettei iho hierry rikki.

Iso on elämänmakuinen, aito, rohkea, itsevarmuutta lukijalle antava ja ennen kaikkea taistelutahtoa herättävä. Ihailen niin kirjailijaa kuin kirjan päähenkilöäkin! Teksti on hyvää. Laadusta ei ole kiinnostavan aiheen kustannuksella tingitty. Ison lukee nopeasti, se on koukuttava. Se tulee lähelle lukijaa niin kaikessa paljaudessaan, mutta myös siinä, että teoksessa astellaan tuttuja katuja niin Tampereella kuin Helsingissä. Kuvailu on hyvää ja voin nähdä silmissäni tapahtumat.

Hellyttävän yksityiskohdan lisää teokseen Annin ystävyys Huivirouvaan. Tämä ystävyys heijastelee päähenkilön empaattisuutta ja kiltteyttä menemättä mielestäni kuitenkaan ällöttävyyksiin saakka.

Olen häkeltynyt, kun Hiltunen todella lahjakkaasti pääsee naisen pään sisään!

Muistan jostain lukeneeni, että teosta oltaisiin kritisoitu vain yhden aiheen jankkaamiseksi. Toisaalta päähenkilö itse julistautuu yhden asian ihmiseksi. Lisäksi mielestäni on luonnollista, että jos ympäristö jatkuvasti jaksaa muistuttaa ilkeilyllään toisen ihmisen erilaisuudesta, puhumattakaan yleisestä käsityksestä, että lihavat ovat käveliä sairausaikapommeja, on hyvin vaikea sivuuttaa nämä kaikki tunteet ja elää normaalisti ajatellen niitä näitä. Kuin mikä tahansa asia, niin yhtälailla tällainen merkittävä arkeen vaikuttava asia varmasti nousee tavallisella ihmisellä ajatusten keskiöön.

Kritiikkiä vähän kirjalle siitä, että loppu meni vähän liian hyvin, epäuskottavan hyvin. Yhtäkkiä päähenkilön asiat alkavat järjestyä ja hups vain, hänet pyydetään televisioon ja niinpoispäin. Ehkä olisi pitänyt pitää siinä lopussakin kiinni arkisesta realismista, vaikka sitä tietysti toivoo jokaiselle kovia kokeneelle paljon hyvää.

Lisäksi mietin, että tämä teos olisi voinut ottaa tiukemmin hampaisiinsa vallitsevan kulttuurin ja sen, kuinka tosi monet lihavuusvastaiset projektit vain tukevat kapitalismin hegemonista asemaa. Lääketiede kaupallistuu ja tällaisia teoksia tarvitaan yhä kipeämmin. Toki Anni kritisoi kovasti tuota Erikiä ja yksityisen sektorin painonhallintaryhmää, jossa jokaiselle yhtäkkiä suositellaankin mitäs muutakaan kun lihavuusleikkausta.

Mutta lisää, vielä lisää! Itse olen monesti pohtinut isojen naisten vaatemallistoja, sitä miksei niitä aluksi ollut ja miten niiden määrä on nyt räjähdysmäisesti kasvanut. Ajateltiinko ennen, että ei tehdä lihaville vaatteita, jotta ne laihduttaisivat (takaisin normiin! ja lisää tuloja laihdutustuotteiden valmistajille, kuntosaliyrittäjille ja muille lihavuudella rahastaville) ja sitten yhtäkkiä huomattiinkin, että lihavatkin saattavat omistaa rahaa ja kaiken sen laihdutusbisneksen lisäksi käyttää rahansa vaatteisiin? Äh, jostain luin joskus vähän parempaa pohdintaa aiheesta, mutta tämän olisi voinut ottaa mukaan kirjaan myös. (Mutta toisaalta! Teoksessa oli aivan todella, todella paljon kaikkea, että huh!)

Varmaan koko kirjablogimaailma on ehtinyt kirjoittaa tästä ennen minua, varsinkin ne jotka myös saivat tämän arvostelukappaleena. Mutta todettakoon, että tämä on tulossa nyt pokkarina ja että tämä on teos, joka ei näillä näkymin muutu ihan hetkessä epäajankohtaiseksi. Ja niin, monien muiden kirjabloggaajien tavoin olen samaa mieltä, että iso-sanan olisi voinut korvata jollain muullakin ilkeällä adjektiivilla. Tässä kuitenkin tulen pohtineeksi, että onko todella mitään muuta ihmisen ruumiiseen liittyvää osaa tai kohtaa, joka olisi tällä tavoin nostettu pilkattavaksi?

PS, Harvoin linkitän muihin kirjablogeihin, mutta nyt on pakko. Mielenkiintoisin ja liikuttavin kirjoitus on ehdottomasti Lukutoukan kulttuuriblogin arvostelu! Huh!

PPS, Voisiko tästä alkaa Suomen läskiaktivismiaalto? (Olisi hurjan hurjan hienoa, jos sen pistäisi aluilleen juuri mies! Tämä vaikuttaa näkemyksiini miehistä!) Ja kannattaa lukea tämän lisäksi myös Koolla on väliä! -teos, joka antaa aiheeseen vähän erilaista akateemisempaa esseenäkökulmaa. (Luin sen viime kesänä, mutta se oli niin hyvä ja monimuotoinen kirja, etten kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan siitä mitään silloin.)

"Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan tavallisina, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia. Eikä meitä näy julkisuudessa kuin toisinaan, vaikka useimmissa maissa suuri osa kansasta on lihavia. Tämän ajan piti olla moniarvoinen, sanotaan että ihmiset ymmärtävät ja arvostavat nyt erilaisuutta yhä paremmin, mutta se ei päde isokokoisiin. Meitä ei tarvitse ymmärtää." s. 274


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Kirjahyllyni ja kirjapinoni


Tästä postauksesta on tulossa poikkeuksellinen. Aion esitellä teille nyt kirjamassani, iiks! Omistan hurjan määrän kirjoja, koska yleensä löydän kirppareilta huikeita löytöjä samoin kuin kirjakauppojen alennuslaatikoista! Tässä ensimmäiseksi on matkalaukkujeni päälle kertynyt pino. Tuon näen aina ensimmäisenä kun herään ja siinä on jotain hurjan hellyttävää.





Ja noniin. Se kirjahylly. Kävin viime viikonloppuna Turussa. Siellä iski hirmuinen into järjestää kirjahyllyni, kun näin äitini uuden kirjahyllyn ja kirjat niiin ihanassa rivissä. Toisaalta tämä tursuileva kirjahökötys kuvastaa minua aikas hyvin.







Jostain syystä alkuvuodesta mulle kertyi hirmuinen määrä uusia kirjoja pääasiassa kirpputoreilta hamstrattua. Joudun kehittelemään uuden kirjapinojärjestelmän ja se syntyi pöydälleni, johon ei muuta sitten oikein mahdukkaan! 





Ja lopuksi kuva, jonka Aino nappasi joskus tässä kun palasin kotiin kirjojeni luokse. Varmaan noloin ja samalla totuudenmukaisin kuva, mitä musta on otettu. :---)


tiistai 13. toukokuuta 2014

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!


torstai 8. toukokuuta 2014

Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133
"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."


maanantai 5. toukokuuta 2014

John Corvino - Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Like, 2014
sivuja 215
"Homouden vastustajat perustavat vastustuksensa tekijöihin, joiden syynä on tuo vastustuts itse - toisin sanoen syyttävät uhria." s. 84

"Ei ole lainkaan selvää, että homoseksuaalisuus olisi sillä tavoin haitallista kuin väitetään, ja silloin kun siihen liittyy riskejä, nuo riskit eivät mitenkään väistämättä tai kiistatta merkitse, että homoudessa on jotain väärää." s. 94

Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? -teos on helposti lähestyttävä ja ihmisläheinen teos. Sitä on meillyttävä lukea, koska mukana on Corvinon omia henkilökohtaisia kokemuksia parisuhteestaan Markiin, kaapista ulos tulemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi teoksesa on hyvin ansioitunutta filosofista päättelyä ja argumentaatiota, joka tarjoaa paljon ajateltavaa niin maallikolle kuin teologiaan ja filosofiaankin perehtyneelle. Kaiken lisäksi Corvino kumoaa epäkoherentteina joitakin homojen oikeuksien puolustajien argumentteja! Tämä oli itselle kaikista kiinnostavin osuus teoksessa.

Corvino aloittaa loogisesti Raamatusta ja etenee sitten moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Vihdoinkin kirja, johon on yhteen kansiin koottu kaikki nuo Raamatun kohdat, joilla perustellaan homovastaisuutta. Niille toki Corvino kirjoittaa vastineensa.

Kirjailija lähtee liikkeelle suht negatiivisesti haastaen mitä väärää tässä ja tässä on. Aluksi olin skeptinen tämän suhteen, mutta loppujen lopuksi tuo taktiikka osoittautuu hyväksi. Corvino kumoaa yksi toisensa jälkeen väitteet, joita hänelle on esitetty ja joita hän ajattelee vastapuolen mahdollisesti esittävän. Teos on siis hyvin monipuolinen ja vahvasti perusteltu. Lisäksi se antaa paljon homomyönteiselle (jos näin nyt voi ilmaista...) lukijalle, mutta varmasti tämä puree myös epävarmoihin ajattelijoihin sekä homovastasille lukijoille.

Corvino menee syvälle asiaan ja 200 sivuun on saanut mahdutettua uskomattoman kattavasti kaikki. Tästä seuraakin se, että luonnollisesti teoksessa puhutaan seksistä ja suoraan. On todella tärkeää, että Corvino ottaa esille aidsin ja ihmisten kummasteleman homoseksin, mutta silti itse hämmennyin, olen ehkä hieman liian herkkä intiimeille yksityiskohdille. Miinuksena ehkäpä se, että homovastaiset tai muuten vain herkät saattavat lopettaa kirjan lukemisen kesken tästä johtuen ja näin en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta toisaalta hyvä, että Corvino kertoo tiukkaa faktaa niille, jotka tirskuvat ja ovat uteliaita.

Annan teokselle neljä tähteä, koska Corvino keskittyy lähinnä homoihin, vaikka mainitseekin totta kai olevansa kaikkien LGBT-ihmisten asialla. (LesbianGayBiTrans-ihmiset) Alussa hän pohtii Raamattu-kohdissa naisten välistä seksiä, mutta vain pintapuolisesti (toteaa, ettei Raamattu mainitse siitä mitään) ja siihen se sitten jääkin.

Lisäksi kirjailijan maailmankuva vaikuttaa hieman mustavalkoiselta, vaikka hän onkin hyvän asian puolella. Hän ei mainitse teoksessaan muita seksuaalisuuden muotoja kuin ohimennen. Olisi argumenttien kannalta kiinnostavaa, jos olisi esimerkiksi bi-, pan- ja aseksuaalisuus otettu huomioon. (Mitä tämä kertoo meidän ajastamme, kun näitä ei oteta huomioon?) Lisäksi Corvinolla on hyvin vanhaikainen näkemys polyamoriasta ja polygamiasta naista sortavana järjestelmänä. (Olen tutustunut yliopistossa muutamiin polyamorisessa suhteessa eläviin naisiin, jotka ovat valaisseet, että polyamoria ei todellakaan nykypäivänä ole mikään jalkavaimojärjestelmä eikä irtosuhdeviidakko!) Teos olisi täydellinen, jos se olisi ottanut huomioon selkeämmin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden. 

+

torstai 1. toukokuuta 2014

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153
On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)